Lue keskustelun säännöt.
Miksi mun äiti on tälläinen? S. 1953 isoa apua tarvitaan
14.05.2018 |
Ahkera, aktiivinen ihminen.
Ei kuuntele mitään.
Lapsena luki päiväkirjat, petti luottamuksen aina. Penkoi huonettani.
Murrosiässä huusi kavereilleni tai minulle heidän edessään. Sanoi että saapas nähdä onko minusta mihinkään, että minkälaisen kodin ja elämän saan.
Ivasi ja haukkui minua aina.
Lapsena ja nuorena ei käyty koskaan yhdessä ostoksilla tai tekemässä mitään naisten juttuja, koska tunsin että hän vihasi minua. Pakenin kavereiden luo ja harrastuksen maailmaan.
Haukkui isääni ja riiteli hänen kanssaan koko ajan. Erosivat.
Seurusteli erinäisten äijien kanssa. Viettää kaikki juhlapyhät uuden miesystävänsä kanssa eikä koskaa meidän kanssa.
Ei ole koskaan käynyt luonani 20 vuoden aikana missä onkaan asuttu.
On yhteydessä tekstiviestein, näennäisen hyvät välit. Pari kertaa vuodessa pyytää meitä käymään.
Ei ole äidillinen, ei ole ystävä, vaikuttaa ihan mielenterveyspotilaalta.
Voitko suositella Espoosta/ Helsingistä hyvää luotettavaa terapeuttia, jonka kanssa tälläistä lähtisi purkamaan?
Kommentit (108)
Mun äiti on vm 1952 ja kaikki samat pätee mitä listattu avioeroa ennen. Eli ovat edelleen yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joitakin äitejä voi rakastaa vain kaukaa.En tiedä minkälaista apua kaipaisit, haluaisitko tutkia miksi hän oli sellainen ( syyt löytyvät lapsuudestaan, ehkä sodan nähneet traumatisoituneet vanhemmat, ajan erilaiset kasvatusperiaatteet) vai haluaisitko pääst elämässäsi eteenpäin? Tästä riippuu millaisen terapian valitset- psykodynaaminen jos tahdot tutkia lapsuuttasi, ratkaisukeskeinen jos tahdot mennä eteenpäin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista apua konkreettisesti tarvitset?
Terapiaa ajattelin.
Vaikka vastauksista tulee tunne, että äitini toiminta/ käytös olisi normaalia 🙄😳
Mitä väliä sillä on, onko äitisi käytös normaalia vai epänormaalia? Miksi se pitäisi määritellä jommin kummin?
Jos sinulla on paha olo äitisi käytöksen takia, voit mennä terapiaan, ihan riippumatta äitisi käytöksen mahdollisesta normaaliudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkei äitisi oikeastaan edes halunnut lapsia. Teki niitä kun sattui tulemaan, tai koska se oli tapana, sen kummemmin asiaa ajattelematta.
Ja monen käsitys lastenkasvatuksesta on ollut tuo, että vanhemmalla on oikeus tietää kaikki lapsen asiat, vaikka sitten lukea päiväkirjat. Ja komentaa kavereitakin. Eikä kaikilla ole edes tarvetta jotain "naisten juttuja" tehdä.
Mulla samanlainen ja ylläoleva voi pitää paikkansa, muttei auta käytöksen aiheuttamiin vaurioihin sen enempää kuin jos esim joku ajaa oman lapsen yli autolla ja ajajan kaveri puolustaa "no se oli kännissä, sillä ei ole ajokorttia ja se inhoaa lapsia"...
Se on juuri näin! Kun kävin terapiassa ja kerroin äitini tempauksista, oli terapeutin kommentti aina jotain että "joo mutta äitisihän on sairas" tai "mutta oliko hän humalassa silloin"? Olen asunut n. 20.v ulkomailla ja pari kertaa mut on painostettu tai manipuloitu tulemaan jouluksi Suomeen. Kaksi kertaa äitini on jouluna ilmoittanut yhtäkkiä, että ei tarvitse tulla, hänelle tulee niin paha olo minun näkemisestä tai äänen kuulemisesta (siis kun olen ollut jo Suomessa junassa). Pitäisi sitten aina olla se plan b, hotelli maksettuna varalta? Nyt viimeisin yhteydenotto oli sellainen, että pitäisi tulla kesällä Suomeen, ja että minun kaunat tai varautuneisuus on kommunikaatiokyvyn puutetta tai vanhojen muistelua!
Kamalaa äidiltäsi. Tietysti sinulla voi olla kaunaa ja olet varautunut äitisi käytöksestä. Potkupallo tosin ei tuntisi mitään ja ottaisi potkuja vastaan mitään kommunikoimatta. Terve ihminen tuntee potkut ja reagoi niihin itseään puolustaen, suojellen.
Koska ihmiset ymmärtää ettei ketään voi muuttaa mieleisekseen. Ei maailma ole oikeudenmukainen. Eikä se tule koskaan olemaan täydellistä. Ja kuka sen määrittää?
Minulla oli lievästi sanottuna aika erikoisesti lapsiaan kohtaan käyttäytyvä äiti.
Itse äitinä yritin olla parempi, mutta kyllä se ehkä joskus epäonnistui aika surkeasti.
Jokainen kantaa omaa menneisyyttään, jonka tahtomattakin siirtää eteenpäin.
Oma tyttäreni on minua kohtaan aika kylmä nykyään, ja varmaan pitää omia vaikeuksiaan lapsuutensa syynä, vaikka se oli minun mielestäni normaalia perhe-elämää 90-luvun lamasuomessa työttömyyskausineen. Lasten hyvinvointi oli prioriteeteissä ensinmäisenä.
Ei ollut alkoholin väärin käyttöä ja lapsista välitettiin.
Toinen lapsista pitää jatkuvasti yhteyttä. Meillä hyvät, lämpimät välit.
Lapset, kuten kaikki ihmiset ovat omia persooniaan. Joidenkin kanssa kemiat kohtaa, joidenkin ei.
Joskus vain tuntuu että siihen omaan pahaanoloon täytyy vain löytyä syy jostain ulkopuolisesta.
Itsekin aikoinaan tein näin, mutta paras antaa muiden elää elämäänsä kuten tahtovat ja itse omaansa.
Hyvä neuvo elämänvarrella on jäänyt mieleen: Kun viisas osoittaa kuuta, tyhmä katsoo sormea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska ihmiset ymmärtää ettei ketään voi muuttaa mieleisekseen. Ei maailma ole oikeudenmukainen. Eikä se tule koskaan olemaan täydellistä. Ja kuka sen määrittää?
Minulla oli lievästi sanottuna aika erikoisesti lapsiaan kohtaan käyttäytyvä äiti.
Itse äitinä yritin olla parempi, mutta kyllä se ehkä joskus epäonnistui aika surkeasti.
Jokainen kantaa omaa menneisyyttään, jonka tahtomattakin siirtää eteenpäin.
Oma tyttäreni on minua kohtaan aika kylmä nykyään, ja varmaan pitää omia vaikeuksiaan lapsuutensa syynä, vaikka se oli minun mielestäni normaalia perhe-elämää 90-luvun lamasuomessa työttömyyskausineen. Lasten hyvinvointi oli prioriteeteissä ensinmäisenä.
Ei ollut alkoholin väärin käyttöä ja lapsista välitettiin.
Toinen lapsista pitää jatkuvasti yhteyttä. Meillä hyvät, lämpimät välit.
Lapset, kuten kaikki ihmiset ovat omia persooniaan. Joidenkin kanssa kemiat kohtaa, joidenkin ei.
Joskus vain tuntuu että siihen omaan pahaanoloon täytyy vain löytyä syy jostain ulkopuolisesta.
Itsekin aikoinaan tein näin, mutta paras antaa muiden elää elämäänsä kuten tahtovat ja itse omaansa.
Hyvä neuvo elämänvarrella on jäänyt mieleen: Kun viisas osoittaa kuuta, tyhmä katsoo sormea.
Kuulostat aivan järkyttävän kylmältä ihmiseltä. Hyi. Oikein kerrot että toinen lapsesi on pitää yhteyttä ja lämmin, ja tyttäresi on kylmä. Varmaa kiva olisi tietää että äiti ajattelee näin, ja vielä kirjoittaa netissä. Surullista!
Tsemppia ap:lle! En oikein ymmarra naita joitain kommennteja, etta pitaisi vaan unohtaa aiti ja menna eteenpain. Mika sitten on parempi ratkaisu tai eteen pain menoa kuin terapiaan meno? Ja siita terapeutin valinnasta sen verran, etta minusta hanen persoonansa on paljon tarkeampi kuin mika terapian suuntautuneisuus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Tosiasia on ettei kaikki naiset ole syntyneet" äidiksi"€. Heiltä puuttuu äidillisyys ja voi olla ettei osa olisi halunnut lapsia. Eikä tarvitse olla " sairas". Olemme vaan erilaisia persoonia syntymästämme saakka. Mielestäni ei kannata alkaa leikkimään keittöpsykologia ja rustailemaan diagnooseja.
Toinen ääripää voisi olla ylihuolehtijaäiti joka ei kykene koskaan päästämään irti, vaan puuttuu jatkuvasti monin tavoin aikuisten lastensa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosiasia on ettei kaikki naiset ole syntyneet" äidiksi"€. Heiltä puuttuu äidillisyys ja voi olla ettei osa olisi halunnut lapsia. Eikä tarvitse olla " sairas". Olemme vaan erilaisia persoonia syntymästämme saakka. Mielestäni ei kannata alkaa leikkimään keittöpsykologia ja rustailemaan diagnooseja.
Toinen ääripää voisi olla ylihuolehtijaäiti joka ei kykene koskaan päästämään irti, vaan puuttuu jatkuvasti monin tavoin aikuisten lastensa elämään.
Jos kaikki "olemme vain erilaisia persoonia syntymästämme saakka", eikä tarvitse olla "sairas", niin miksi sitten on olemassa diagnoosit ja hoidot? Vaikka olet sitä mieltä, ettei äidiksi "synnytä", ei "äidillä" ole oikeus kohdella lastaan kaltoin. Kaltoinkohtelu tapahtuu yleensä yleisön näkemättä ja kuulematta, joten kuka muukaan tietäisi totuuden sairaasta käytöksesta, kuin kohde itse? Pitäisikö kohteen olla vain hiljaa ja ottaa vastaan henkistä väkivaltaa? Mikä on raja, kuinka monta kymmentä vuotta?
Vierailija kirjoitti:
Miksi äitisi pitäisikään viettää juhlapyhät sinun perheesi kanssa eikä omansa? Hänen oma perheensähän nyt on se hänen uusi miesystävänsä.
Millä tavoin tilanne oikeastaan häiritsee sinua nyt enää?
En ole ap, mutta ihmettelen kysymyksiäsi. Minulla on ihan normi äiti ja mikäli tilanteeni olisi sama kuin ap:llä niin toki se häiritsisi minua ja paljon!
Kysyt, että miksi ap:n äidin pitäisi viettää aikaa tyttärensä kanssa kun hänellä on oma perhe miesystävänsä kanssa??? Miksi äidit hylkäisivät lapsensa, edes aikuiset lapsensa uuden miehensä takia? Eikö voi viettää aikaa molempien kanssa? Lapsi on aina lapsi äidillensä vaikka olisi kuinka aikuinen, ei lapsen perhettä mitenkään vaihdeta uuteen.
On minullakin perhe johon kuuluu mieheni ja lapseni, mutta silti minulla on aikaa kyläillä myös vanhempieni luona. Ilmeisesti sinun mielestäsi minulla on nyt oma perhe niin silloin ei enää äidin kanssa aikaa vietetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Hyviä pointteja. Minä olen juuri se syntipukkilapsi. Tosin tuota sukupolvea et saa terapiaan kirveelläkään. Ainakin omalle äidilleni terapia olisi mahdottomuus, ilmeisesti häpeän aihe tms. Ei halua/kykene kohtaamaan itseään yhtään.
Mainitsemani ketju ei ollutkaan muuten ihan tuolla nimellä, mutta joku sinne päin. Muistaako joku oikean nimen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Siis tarkoitatte 40 tai 50-luvulla syntyneiden aitien lapset?
Vanhempien harjoittamasta henkisestä väkivallasta puhutaan liian vähän, ja väärään sävyyn. Lapsien odotetaan antavan vanhemmilleen anteeksi käytöstä joka olisi muissa ihmissuhteissa (ystävyys- tai parisuhteissa) peruste tuon suhteen päättämiseen. Vanhempiaan ihmisen edellytetään kuitenkin aina ymmärtävän ja antavan anteeksi. Vanhemmuus on lieventävä asianhaara, vaikka sen tulisi olla raskauttava, sillä väkivalta kohdistuu henkilöön jonka riippuvuus tekijästä on henkisesti, emotionaalisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti täysin ehdoton. Syvempää alisteista asemaa ei ole kuin se mikä lapsella on suhteessa vanhempaan.
Tämän vääristymän taustalla on käsittääkseni se ajatus, että vanhemmat rakastavat _aina_ lapsiaan, ja haluavat _aina_ heidän parastaan. Tuo pyhä rakkaus tekee sen, että jokainen tekee parhaansa lapsiensa eteen, ja enempää ei voi vaatia.
Todellisuus on kumminkin se, että vanhemmaksi tulo ei paranna tunne-elämän vaurioita, persoonallisuushäiriöitä, tai opeta rakastamista ja toisen rajojen kunnioitusta henkilölle joka ei sitä osaa. Päinvastoin, lapsen täydellinen riippuvuus asettaa hänet lähtökohtaisesti uhrin asemaan, ja sairas mieli näkee lapsen itsensä jatkeena, omaisuutenaan, tai projisoi häneen kaiken itsevihansa ja rankaisee lasta omista virheistään.
Lapsi saa vanhemmastaan esiin ne huonommat puolet, ei suinkaan parhaat.
Lisäksi ihminen on rakennettu niin, että hän näkee vanhempansa täydellisenä, ja ottaa hänen huonot ominaisuutensa osaksi itseään. Tämä johtuu siitä että pahantahtoinen hoivaaja merkitsisi vauvalle niin syvää turvattomuutta ja kuolemaa, että hänelle itselleen on parempi olla asialle sokea.
Psyykkeen se kyllä hajoittaa, ja jotkut jäävätkin koko elämäkseen kiinni kaltoinkohtelevaan vanhempaansa, täydellisen läheisriippuvaisina yrittäen löytää heistä sitä rakkautta jota eivät lapsina saaneet.
Ihmisiä tulisi rohkaista ajattelemaan vanhemmistaan kriittisemmin, se eheyttäisi monia, ja vapauttaisi heidät vihdoinkin elämään omaa elämäänsä ilman syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Hyviä pointteja. Minä olen juuri se syntipukkilapsi. Tosin tuota sukupolvea et saa terapiaan kirveelläkään. Ainakin omalle äidilleni terapia olisi mahdottomuus, ilmeisesti häpeän aihe tms. Ei halua/kykene kohtaamaan itseään yhtään.
Mainitsemani ketju ei ollutkaan muuten ihan tuolla nimellä, mutta joku sinne päin. Muistaako joku oikean nimen?
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Siis tarkoitatte 40 tai 50-luvulla syntyneiden aitien lapset?
Suuret sukupolvet eli sodan jälkeen syntyneet 40-50-luvulla, heidän pitäisi mennä terapiaan. Eikä siirtää jälkipolvilleen itsetunto-ongelmiaan.
Osa noista jutuista on sen ajan tapoja. Päiväkirjan lukeminen oli sen ajan (sinällään julma) tapa, niitä lasten ”höpöjuttuja” sitten naureskeltiin toisten aikuisten kanssa ja jopa kerrottiin, mikä oli sopimatonta tekstiä päiväkirjaan.
Siihen aikaan ihmiset oli köyhempiä. Tavaraa ostettiin silloin kuin oli pakko. Semmoinen ”mennään ostoksille” pelkkänä ajanvietteenä ei ollut minun 80-luvun lapsuudessani edes keksitty. Muu kuin välttämättömään tarpeeseen ostaminen oli turhuutta ja tuhlausta, ja tähän kategoriaan kuuluivat ne naisten jututkin.
Olin varmasti keskimääräistä varakkaamman perheen vesa, meillä oli uudet velattoman talot ja autot, mutta aika vaatimatonta se meno siihen aikaan materian suhteen oli. Äitini leikkasi itse otsatukkansa, sävytti ja laittoi välillä permanentinkin. Kuntoilua sai harrastaa suksien ja pesismailan avulla eikä missään järjestetyssä toiminnassa. Meikkaus ei ollut kiellettyä mutta vähän paheksuttua, sanottiin jotain että ei ne pojat töhkään silmissä ihastu tms. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että äiti olisi vienyt meikkiostoksille saati että sellaisia olisivat vanhemmat maksaneet. Naisten jutut äidin ja tyttären välillä olisivat olleet jotain yhteistä leipomista ja kodinhoitoa. (Ja minulla oli kuitenkin ns. modernit ja koulutetut vanhemmat ja asuimme kaupungissa.)
Ikävää, että sinulla on ollut ikävä lapsuus. Mutta noista em. jutuista et mielestäni oikein voi äitiäsi syyttää. Maailma on muuttunut noista ajoista ja hyvä niin. ☺️
Tällaisia vanhempia on yllättävän paljon:(
Olisiko sinulle itsellesi merkittävintä irtirepäisy, eli lopettaa näennäisyys ja "hyvien" välien ylläpitäminen itseisarvona. Sillä on usein todella iso merkitys itselle, suoraan puhumisella. Saat etäisyyttä ja tilaa ja toisaalta luvan olla vihainen ja surullinen lapsuuden ikävistä asioista. Se ei tarkoita niissä rypemistä, mutta niitäkin tunteita ehkä on ja liian tiiviissä suhteessa joudut niitä ehkä edelleen peittelemään?! Se taas on energiaavievää hommaa. Kaikkea hyvää kasvuusi!
Se on juuri näin! Kun kävin terapiassa ja kerroin äitini tempauksista, oli terapeutin kommentti aina jotain että "joo mutta äitisihän on sairas" tai "mutta oliko hän humalassa silloin"? Olen asunut n. 20.v ulkomailla ja pari kertaa mut on painostettu tai manipuloitu tulemaan jouluksi Suomeen. Kaksi kertaa äitini on jouluna ilmoittanut yhtäkkiä, että ei tarvitse tulla, hänelle tulee niin paha olo minun näkemisestä tai äänen kuulemisesta (siis kun olen ollut jo Suomessa junassa). Pitäisi sitten aina olla se plan b, hotelli maksettuna varalta? Nyt viimeisin yhteydenotto oli sellainen, että pitäisi tulla kesällä Suomeen, ja että minun kaunat tai varautuneisuus on kommunikaatiokyvyn puutetta tai vanhojen muistelua!