Kunpa en ikinä olisi tehnyt lapsia

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin lämpimästi sisäoppilaitosta (riippuen lapsen iästä). Tässä: http://www.sylvia-koti.fi/1

Aivan mahtava paikka, antoi todella hyvät eväät elämään. Hoitajat olivat supertähtiä, ja jaksoivat loputtomasti tehdä toistoja, joten serkku oppi oikeasti vaikka mitä. Serkulla on puolivaikea down, eli ei esim. osaa lukea ja sai lapsena raivo-ja paniikkikohtauksia. On nyt tukitöissä, asuu omassa tukiasunnossa ja on naimisissa. Hän on siis saanut oikean aikuisen elämän.

Väsyneenä et jaksa lastesikaan parasta enää, parempi ottaa muita mukaan kuvioon. 

Se, että käy tukitöissä ja asuu tukiasunnossa ei ole oikeaa aikuisen elämää. Se on vammaisen leikkielämää. Oikeita aikuisia ei tueta tuolla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että, kuinka inhottavaa se onkin myöntää, niin välillä tuntuu (kuten aloittajalla), että lapsenhankinta oli elämäni suurin virhe. Tuntuu, että olen vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Olen vain lapseni palvelija ja kävelen kuin munan kuorilla, etten vain aiheuttaisi taas toiminnallani jotakin raivokohtausta lapselle. Mitään omaa elämää ei enää ole. Usein pelottaa, että joku naapuri soittaa vielä poliisit paikalle, kun lapsi huutaa niin kovaa kuin häntä pahoinpideltäisiin, vaikka olisin toisessa huoneessa. Lohdutus ei auta, syli ei kelpaa. Mikään ei kelpaa. Raivari saattaa kestää puolikin tuntia ja alkanut tyhjästä tai kiellosta, esim. roskista ei saa kaivaa. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja pahimmassa tilanteessa satuttaa itse itseään. Olen neuvoton. help.

Teetkö vielä toisen ja ehkä kolmannenkin..:)

Ei helvetti, en todellakaan koskaan, ikinä, milloinkaan!

Lähde kesällä mökille, jossa äkkisyvä.

Ota tuttuja mukaan.Dokailette, mutta vähän.

Musat kovalle

Hukkumi.seen menee vain vähän aikaa

Olet sairas ihminen. Toivottavasti saat syövän.

En ole..ei tuo äiti rakasta lastaan.

Ei tuollaista lasta rakasta kukaan.

Jos selviää nuoruuteen alkaa rikokset myös väkivaltarikokset

Älkää lainatko tuota lapsentappohullun kommenttia. Ilmoitin asiattomaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että, kuinka inhottavaa se onkin myöntää, niin välillä tuntuu (kuten aloittajalla), että lapsenhankinta oli elämäni suurin virhe. Tuntuu, että olen vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Olen vain lapseni palvelija ja kävelen kuin munan kuorilla, etten vain aiheuttaisi taas toiminnallani jotakin raivokohtausta lapselle. Mitään omaa elämää ei enää ole. Usein pelottaa, että joku naapuri soittaa vielä poliisit paikalle, kun lapsi huutaa niin kovaa kuin häntä pahoinpideltäisiin, vaikka olisin toisessa huoneessa. Lohdutus ei auta, syli ei kelpaa. Mikään ei kelpaa. Raivari saattaa kestää puolikin tuntia ja alkanut tyhjästä tai kiellosta, esim. roskista ei saa kaivaa. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja pahimmassa tilanteessa satuttaa itse itseään. Olen neuvoton. help.

Teetkö vielä toisen ja ehkä kolmannenkin..:)

Ei helvetti, en todellakaan koskaan, ikinä, milloinkaan!

Lähde kesällä mökille, jossa äkkisyvä.

Ota tuttuja mukaan.Dokailette, mutta vähän.

Musat kovalle

Hukkumi.seen menee vain vähän aikaa

Olet sairas ihminen. Toivottavasti saat syövän.

En ole..ei tuo äiti rakasta lastaan.

Ei tuollaista lasta rakasta kukaan.

Jos selviää nuoruuteen alkaa rikokset myös väkivaltarikokset

Jo kirjoitusasustasi huomaa, että älykkyysosamääräsi lähentelee korkeintaan kengännumeroa :) Taitaa olla kylmä totuus, että se olet sinä, jota kukaan ei rakasta :) eli suosittelen suunnitelman toteutusta itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tuskan. Itsellä on pian 2v täyttävä täysin mahdoton lapsi. Minkä ikäisenä lapsi voi ylipäätään saada mahdollisen diagnoosin? Minusta lapsen käytös ei vaan ole normaalia, kun saa noin 50 täysin järjetöntä raivaria päivässä, joskus aivan tyhjästäkin. Onko tosiaan mahdollista, että voi itse antaa lapsen huostaan? Oon ihan loppu lapsen kanssa, vaikka käykin päiväkodissa, että saan päivän puuhastella omia juttuja/nukkua (oon atm. työtön, lisäksi kärsin keskivaikeasta masennuksesta, mikä myös omalta osaltaan uuvuttaa rankasti). Vuoden ikään asti lapsi huusi kuin syötävä _kaikki valveillaoloajat_, ei ollut koskaan tyytyväinen ihan sama, mitä teki. Kaikki fyysiset vaivat tutkittiin ja mitään ei koskaan löydetty. Mulle sanottiin vaan, että vauvalla on paha temperamentti. Oppinut myös kaikki taidot jälkijunassa, esim. kävelemään vasta 1v5kk ja nyt lähempänä toista vuotta sanoja on vain kourallinen. Tuntuu, ettei kaikki ole ihan kohdallaan lapsella. Oon niin väsynyt, että tuntuu, että olen huono äiti ja se ajatus kalvaa kokoajan, koska tottakai rakastan lastani ja haluan hänelle parasta. Tuntuu vain, etten riitä. Yh olen siis, lapsen isää ei ole koskaan kiinnostanut. Mitä apua voisin saada muutakuin tuo päiväkoti?

Suosittelen, että otat yhteyttä yksityiseen lääkärikeskukseen, siellä joku lastenneurologi ja kysyt, voisiko jo tämän ikäinen päästä tutkimuksiin. Suomessa tuntuu olevan se linja, että tutkimuksiin pääsee vasta lähempänä kouluikää, koska lapset kehittyvät niin eri tahtiin ym. hyminää. Oma Asperger-teinini oli "erikoisimmillaan" ehkä 1-2 -vuotiaana ja voin sanoa, että on paljon hedelmällisempää kohdistaa tukitoimet pikkulapsiin ja heidän vanhempiinsa kuin yrittää saada teini motivoitumaan ties mistä terapioista. Erityislapsen (tai hyvin haastavan temperamentin omaavan lapsen) kasvattaminen vaatii kokemukseni mukaan sellaisia tietoja ja taitoja, mitä ei lähipuistossa välttämättä kuule, ja neuvolan neuvot voivat olla nekin mitäänsanomatonta lopotusta, mistä ei saa mitään käytännön apua. Ja silti näitä lapsia on kasvatettava jo ennen kuin mitään diagnooseja saa. Vai ajattelevatko nämä ns. asiantuntijat, että lapsi voi elää pellossa "diagnoosi-ikään" ja sitten aletaan miettiä, miten juuri tätä lasta kasvatetaan? Esim. oma lapseni ei ymmärtänyt mitään "seuraamuksista" eli esim. jäähyistä tai palkinnoista, mikä on myöhemmän diagnoosin huomioon ottaen ymmärrettävää, mutta olisin todella tarvinnut konkreettista apua lapsen ollessa pieni! Ei tämä jälkiviisaus aina kauheasti lämmitä. Päiväkoti voi toimia sinulle henkireikänä, mutta lapsi tuskin siellä mitään apua saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että, kuinka inhottavaa se onkin myöntää, niin välillä tuntuu (kuten aloittajalla), että lapsenhankinta oli elämäni suurin virhe. Tuntuu, että olen vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Olen vain lapseni palvelija ja kävelen kuin munan kuorilla, etten vain aiheuttaisi taas toiminnallani jotakin raivokohtausta lapselle. Mitään omaa elämää ei enää ole. Usein pelottaa, että joku naapuri soittaa vielä poliisit paikalle, kun lapsi huutaa niin kovaa kuin häntä pahoinpideltäisiin, vaikka olisin toisessa huoneessa. Lohdutus ei auta, syli ei kelpaa. Mikään ei kelpaa. Raivari saattaa kestää puolikin tuntia ja alkanut tyhjästä tai kiellosta, esim. roskista ei saa kaivaa. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja pahimmassa tilanteessa satuttaa itse itseään. Olen neuvoton. help.

Teetkö vielä toisen ja ehkä kolmannenkin..:)

Ei helvetti, en todellakaan koskaan, ikinä, milloinkaan!

Lähde kesällä mökille, jossa äkkisyvä.

Ota tuttuja mukaan.Dokailette, mutta vähän.

Musat kovalle

Hukkumi.seen menee vain vähän aikaa

Olet sairas ihminen. Toivottavasti saat syövän.

En ole..ei tuo äiti rakasta lastaan.

Ei tuollaista lasta rakasta kukaan.

Jos selviää nuoruuteen alkaa rikokset myös väkivaltarikokset

Jo kirjoitusasustasi huomaa, että älykkyysosamääräsi lähentelee korkeintaan kengännumeroa :) Taitaa olla kylmä totuus, että se olet sinä, jota kukaan ei rakasta :) eli suosittelen suunnitelman toteutusta itsellesi.

Miksi ap toivoo kuolemaa itselleen?

Onko se merkki siitä että lapset saavat äidinrakkautta

Entäs se riiviölapsen äiti.

Lapsi huutaa/riehuu 24h

Täytyykö näitä lapsia rakastaa vain koska omasta p..llusta tipahti?

Tässä keskustelussa huomaa että naiset eivät erota moraalia, älykkyyttä ja empatiakykyä toisistaan.

Lapset ajavat äitinsä itsemurhan partaalle.

Täytyykö omia vanhempia rakastaa jos ne ovat haukkuneet ja lyöneet sinua.

Täytyykö omia lapsia aina rakastaa?

Vierailija kirjoitti:

Täytyykö omia vanhempia rakastaa jos ne ovat haukkuneet ja lyöneet sinua.

Täytyykö omia lapsia aina rakastaa?

Senkin ihmishirviö, sinä et tiedä mitä rakkaus on.

Vihaat viattomia lapsia, jotka eivät ole vastuussa teoistaan

Mene pois trolli

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa kunpa en ikinä olisi tehnyt lapsia. Sain kolme neuropsykiatrisesti sairasta erityislasta. Mies lähti kun lapset olivat aivan pieniä kun ei kestänyt millaista elämä heidän kanssaan on. Minä käyn töissä lepäämässä ja muun ajan sitten pyöritän tätä hullun myllyä. Nyt taas kun on ollut lomapäivät, olen niin puhkipoikki, että itken ja rukoilen kädet ristissä, että tulisi tiistaiaamu ja pääsisi töihin. Ainoa toiveeni on enää, että kuolisi, niin saisi lopultakin levätä.

Käsittävätkö lapsesi miksi itket päivästä toiseen?

Rakastatko lapsiasi?

Ihan karmeita tarinoita näin lapsettoman (ei vela) korvissa. Jäin siis lapsettomaksi sairauden takia, en omasta syystäni.

En oikeastaan näitä luettuani ihmettele, miten käytöshäiriöisiä lapsia USA:ssa lääkitään paljon. Kyllä kai se lapsikin kärsii paljon, jos ei osaa/pysty ollenkaan käyttäytyä ja olla rauhassa, jos ei nyt niin myöhemmin elämässä. Jos lääkitystä on saatavilla, niin kai sitä pitäisi käyttää. Jos siis kerran ihan selvästi viiraa, eikä ole normaali.

Jollainhan se kierre pitää katkaista, että vanhemmat on puolihulluja väsymyksestä, joka taas heijastuu lapsiin, ja saa nekin onnettomiksi. (ei en tarkoita syyllistää, ei neurovaurio ole vanhemman vika, vaan se on, jos ei osaa tehdä asialle mitään omalta puoleltaan, vaan vain pahentaa tilannetta ajamalla itsensä piippuun.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teit KOLME lasta?!??? Yhden sairaan kanssa ehkä jotenkin jaksaisi ja saisi helpommin hoitoon.

Tähän yhteiskuntaan on vieläkin vaikeaa istuttaa ajatusta yksilapsisesta perheestä. Kun lapsia on yksi, ja myydään/annetaan pois pieneksi jäänyttä kamaa, niin väistämättä saa kuulla parahduksia "miksette seuraavalle säästä? Ette kai meinaa ilman sisaruksia jättää?".

Tämä on huomattavissa mammapalstoillakin, kun puhutaan yksilapsisesta perheestä. Sisaruksitta jättäminen/todella iso ikäero on fanaattisimmista liki lapsen kaltoinkohtelua.

Meillä on yksi lapsi ja toisinaan mietin vähän ahdistuneena sisaruksen tekemistä... kunnes havahdun, ettei ole mikään pakko, jos meidän perhe tuntuu toimivalta kokonaisuudelta juuri näin.

Ja tämä aloitus on loistava esimerkki siitä, miksi lapsilla kannattaisi olla isommat ikäerot. Vuoden ikäerolla ne kaikki poikkeavuudet eivät ole ehtineet tulla esiin.

Aivan samoja ajattelen! Olen yrittänyt tsempata, että onhan niitä "kauheampiakin kohtaloita" lapselle kuin jäädä sisaruksettomaksi. Mutta kyllä paine sisaruksiin on valtava.. vaikka toisaalta sitten juuri niissäkin tilanteissa, joissa toinen sisarus on erityinen, niin aika usein sille terveemmälle sisärukselle jää myös erityisen perään katsominen, silloin kun vanhemmat ei enää pysty erityisen asioita hoitamaan.

Teki niin tai näin, niin aina tekee jonkun mielestä väärin. Ei auta muu kuin tehdä sellaiset ratkaisut, joiden kanssa itse pystyy elämään ja yrittää tarjota paras mahdollinen lapsuus lapselleen, niillä voimavaroilla joita on.

Juurikin tuo, eli halua niihin sisaruksiin ei itsellä pahemmin olisi, mutta paine taas tulee siitä, että onko se lapsen sisaruttomaksi jääminen niin kauheaa kuin jokapuolella huudellaan.

Itse olen päättänyt nyt odotella sinne saakka, kunnes lapsi on pois vaipoista ja muutenkin omatoimisempi ja katsoa sisarusasiaa uudestaan vasta sitten. Tämä(kin) tietty väärin, koska lapsen lapsuushan on automaattisesti pilalla, jos ikäero sisaruksiin yli kaksi vuotta ;)

Terve vaan!

Täällä yksi sisarukseton, kohta nelikymppinen nainen. Olen superiloinen, ettei minulla ole sisaruksia. Lapsena oli kivempaa, kun ei tarvinnut jakaa huonetta, leluja ym ja vanhemmat eivät olleet väsyneitä. Käytiin konserteissa ja ulkona syömässä, koska vanhemmilla oli mahdollisuus tarjota yhdelle lapselle enemmän. Itse olen myös yhden lapsen äiti. Haluan tarjota lapselleni hyvän ja huolettoman lapsuuden, johon ei olisi taloudellisesti mitään mahdollisuuksia, jos lapsia olisi enemmän kuin yksi. Nyt ei tarvitse tinkiä harrastuksista ym ja meillä on myös enemmän perheaikaa, kun ei tarvitse olla kuskaamassa useaa lasta harrastuksiin ym. Omalla kohdallani se, että olen ainoa lapsi helpottaa myös ikääntyvien vanhempieni asioiden hoitoa.

Voimia sinulle! Meillä on kaksi erityispoikaa ja sentään molemmat vanhemmat. Poikien ollessa pieniä olisin varmasti kuollut stressiin ja väsymykseen jos olisin jäänyt yksin heidän kanssaan. Nyt pojat jo isompia ja paremmin pärjätään. Lapsille onneksi sai apua, mutta erityislasten vanhemmat jää todella yksin ja pakko vain jaksaa. Myös meidän pojat olivat vuosia niin vilkkaita/levottomia /vaikeita että kukaan ei halunnut tai uskaltanut hoitaa heitä päiväkotia lukuunottamatta. Kyllä nuo vaikeat vuodet jälkensä jätti, itselläni sydämen rytmihäiriöt ja verenpaine, lääkitys ollut jo vuosia. Parisuhde on muuttunut kaverisuhteeksi ja tavoite on vain pyörittää arkea yhdessä ja kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoiseksi. Ei tämä enää mikään loppuelämän liitto ole. Itse kävin joskus juttelemassa mielenterveyshoitajan kanssa, mutta ei sieltä muuta saanut kuin keskivaikean masennus diagnoosin ja muutaman keskustelukerran, ei ollut muuhun resursseja.

Ap olet masentunut. Tilanteesi on tukala. Älä missään nimessä yritä selvitä yksin. Tarvitset apua itsellesi ja lasten hoitoon. Sossuun yhteys. Tsemppiä. Kyllä apua saat ihan varmasti.

Nasutiina kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teit KOLME lasta?!??? Yhden sairaan kanssa ehkä jotenkin jaksaisi ja saisi helpommin hoitoon.

Tähän yhteiskuntaan on vieläkin vaikeaa istuttaa ajatusta yksilapsisesta perheestä. Kun lapsia on yksi, ja myydään/annetaan pois pieneksi jäänyttä kamaa, niin väistämättä saa kuulla parahduksia "miksette seuraavalle säästä? Ette kai meinaa ilman sisaruksia jättää?".

Tämä on huomattavissa mammapalstoillakin, kun puhutaan yksilapsisesta perheestä. Sisaruksitta jättäminen/todella iso ikäero on fanaattisimmista liki lapsen kaltoinkohtelua.

Meillä on yksi lapsi ja toisinaan mietin vähän ahdistuneena sisaruksen tekemistä... kunnes havahdun, ettei ole mikään pakko, jos meidän perhe tuntuu toimivalta kokonaisuudelta juuri näin.

Ja tämä aloitus on loistava esimerkki siitä, miksi lapsilla kannattaisi olla isommat ikäerot. Vuoden ikäerolla ne kaikki poikkeavuudet eivät ole ehtineet tulla esiin.

Aivan samoja ajattelen! Olen yrittänyt tsempata, että onhan niitä "kauheampiakin kohtaloita" lapselle kuin jäädä sisaruksettomaksi. Mutta kyllä paine sisaruksiin on valtava.. vaikka toisaalta sitten juuri niissäkin tilanteissa, joissa toinen sisarus on erityinen, niin aika usein sille terveemmälle sisärukselle jää myös erityisen perään katsominen, silloin kun vanhemmat ei enää pysty erityisen asioita hoitamaan.

Teki niin tai näin, niin aina tekee jonkun mielestä väärin. Ei auta muu kuin tehdä sellaiset ratkaisut, joiden kanssa itse pystyy elämään ja yrittää tarjota paras mahdollinen lapsuus lapselleen, niillä voimavaroilla joita on.

Juurikin tuo, eli halua niihin sisaruksiin ei itsellä pahemmin olisi, mutta paine taas tulee siitä, että onko se lapsen sisaruttomaksi jääminen niin kauheaa kuin jokapuolella huudellaan.

Itse olen päättänyt nyt odotella sinne saakka, kunnes lapsi on pois vaipoista ja muutenkin omatoimisempi ja katsoa sisarusasiaa uudestaan vasta sitten. Tämä(kin) tietty väärin, koska lapsen lapsuushan on automaattisesti pilalla, jos ikäero sisaruksiin yli kaksi vuotta ;)

Terve vaan!

Täällä yksi sisarukseton, kohta nelikymppinen nainen. Olen superiloinen, ettei minulla ole sisaruksia. Lapsena oli kivempaa, kun ei tarvinnut jakaa huonetta, leluja ym ja vanhemmat eivät olleet väsyneitä. Käytiin konserteissa ja ulkona syömässä, koska vanhemmilla oli mahdollisuus tarjota yhdelle lapselle enemmän. Itse olen myös yhden lapsen äiti. Haluan tarjota lapselleni hyvän ja huolettoman lapsuuden, johon ei olisi taloudellisesti mitään mahdollisuuksia, jos lapsia olisi enemmän kuin yksi. Nyt ei tarvitse tinkiä harrastuksista ym ja meillä on myös enemmän perheaikaa, kun ei tarvitse olla kuskaamassa useaa lasta harrastuksiin ym. Omalla kohdallani se, että olen ainoa lapsi helpottaa myös ikääntyvien vanhempieni asioiden hoitoa.

Onnea täydelliseen elämääsi!

Kiitos, että toimit varoittavana esimerkkinä muille.

Ja ei muuta kun voimia ja jaksamisia.

Kaikkea hyvää sinulle.

Herranjumala! Eiks ihmiset tajua että aloittaja varmasti joku pilailija.. eihän nyt kukaan täysijärkinen aloita keskustelua tuollaisella otsikolla! Ja muutenkin ihan ihmeellisiä vastuksia tullu tänne. Eikö vauva.fi foorumille kirjoita muut kun jotkui teinipilailijat?? Huh hu.. sairasta!

vain yksi elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tuskan. Itsellä on pian 2v täyttävä täysin mahdoton lapsi. Minkä ikäisenä lapsi voi ylipäätään saada mahdollisen diagnoosin? Minusta lapsen käytös ei vaan ole normaalia, kun saa noin 50 täysin järjetöntä raivaria päivässä, joskus aivan tyhjästäkin. Onko tosiaan mahdollista, että voi itse antaa lapsen huostaan? Oon ihan loppu lapsen kanssa, vaikka käykin päiväkodissa, että saan päivän puuhastella omia juttuja/nukkua (oon atm. työtön, lisäksi kärsin keskivaikeasta masennuksesta, mikä myös omalta osaltaan uuvuttaa rankasti). Vuoden ikään asti lapsi huusi kuin syötävä _kaikki valveillaoloajat_, ei ollut koskaan tyytyväinen ihan sama, mitä teki. Kaikki fyysiset vaivat tutkittiin ja mitään ei koskaan löydetty. Mulle sanottiin vaan, että vauvalla on paha temperamentti. Oppinut myös kaikki taidot jälkijunassa, esim. kävelemään vasta 1v5kk ja nyt lähempänä toista vuotta sanoja on vain kourallinen. Tuntuu, ettei kaikki ole ihan kohdallaan lapsella. Oon niin väsynyt, että tuntuu, että olen huono äiti ja se ajatus kalvaa kokoajan, koska tottakai rakastan lastani ja haluan hänelle parasta. Tuntuu vain, etten riitä. Yh olen siis, lapsen isää ei ole koskaan kiinnostanut. Mitä apua voisin saada muutakuin tuo päiväkoti?

Luovuta lapsi adoptoitavaksi.

Adoptiolapsista on valtava pula.

Orpokotiin ennen sitä

Joo. Vahinko kiertämään vaan.

Kahden äiti kirjoitti:

Herranjumala! Eiks ihmiset tajua että aloittaja varmasti joku pilailija.. eihän nyt kukaan täysijärkinen aloita keskustelua tuollaisella otsikolla! Ja muutenkin ihan ihmeellisiä vastuksia tullu tänne. Eikö vauva.fi foorumille kirjoita muut kun jotkui teinipilailijat?? Huh hu.. sairasta!

Miksi et usko ap:tä? Mieti miltä tuntuu, kun edes tuollaista vuodatusta ei oteta tosissaan? Ei pystytä sen vertaa tekemään, että otetaan tosissaan tilanne, jota toinen joutuu elämään? NIMBY-asennetta pahimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

itse en voi saada lapsia. Olisi ihanaa toimia tukiperheenä silloin tällöin, kun on hyvin aikaa. Vaikka viedä lapsia Linnanmäelle tms. Mihin ryhmään voi fb:ssä liittyä?

Erityislapsia ei kuitenkaan voi viedä esim. Linnanmäelle ihan kuka vaan. Siitä ei välttämättä nauti sen enempää lapset kuin tukiaikuinenkaan

Hahhaa! Kuka muka kuvittelee, että aikuisena minkäänlaisen lapsen kaitsijana Linnanmäellä voisi NAUTTIA hetkeäkään yhtään mistään?

T. Vela, jonka vuoden pisimmät 4-5 tuntia on jokakesäinen Lintsin-reissu kummitytön kanssa.