Kunpa en ikinä olisi tehnyt lapsia

Vierailija kirjoitti:

Ilman lapsia ap:nkin elämä olisi täysin erilaista. Mikä vapaus, mikä autuus, mikä onni. Jokaisena päivänä. Miettisi, minne menee seuraavaksi lomalle.

No työttömänä ei kyllä mietitä tuollaisia.

Jokaisella on omat ristinsä.

Mutta nykyisin onneksi ei tarvitse taipua taakan alle. Minusta ei ole mitenkään kamalaa, jos tuollaisessa tilanteessa kuin ap:n hakee itse lastensa huostaanottoa.

Missä ihmeessä se mies muuten nyt on? Häipyi vain ja sillä siliä? Miksi ja miten mies saisi tehdä noin ja sitten ap:n pitäisi vain jaksaa? Minä en jaksaisi ja minusta siinä ei ole mitään väärää.

Vierailija kirjoitti:

itse en voi saada lapsia. Olisi ihanaa toimia tukiperheenä silloin tällöin, kun on hyvin aikaa. Vaikka viedä lapsia Linnanmäelle tms. Mihin ryhmään voi fb:ssä liittyä?

Kaunis ajatus, mukavaa että haluat auttaa ja on toki ikävää, ettet voi saada lapsia. Erityislapsia ei kuitenkaan voi viedä esim. Linnanmäelle ihan kuka vaan. Siitä ei välttämättä nauti sen enempää lapset kuin tukiaikuinenkaan ja pahimmillaan tietämätön voi aiheuttaa lapsille hengenvaaran. Yksi aikuinen ei myöskään välttämättä riitä. Ihmisillä on usein virheellisiä kuvitelmia siitä, että erityislasten kanssa elämä on ihan tavallista ja perhe voi tehdä tavallisia asioita yhdessä. Useinkaan ei voi tai ainakin vaaditaan runsaasti erityisjärjestelyjä. Terveisin yhden erityisen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilman lapsia ap:nkin elämä olisi täysin erilaista. Mikä vapaus, mikä autuus, mikä onni. Jokaisena päivänä. Miettisi, minne menee seuraavaksi lomalle.

No työttömänä ei kyllä mietitä tuollaisia.

Jokaisella on omat ristinsä.

Mutta nykyisin onneksi ei tarvitse taipua taakan alle. Minusta ei ole mitenkään kamalaa, jos tuollaisessa tilanteessa kuin ap:n hakee itse lastensa huostaanottoa.

.

Minun mielestäni taas on aivan kamalaa, että huostaanotto on ainoa "apu", jota erityislapsen, etenkin neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen vanhempi voi saada. Itse olen ehdottanut lukuisia muita apukeinoja esim. kodinhoidollista apua, apua tukiviidakossa kahlaamiseen, apua lapsen koulukuljetuksiin, mutta niitä ei vain ole ollut tarjolla. Lopulta sitten tarjottiin huostaanottoa. T. Autistilapsen äiti

remus kirjoitti:

Eli päätit sitten tehdä kahden vammaisen lisäksi vielä yhden ja nyt itket asiaa?V.... tärisen raivosta kaltaistesi takia

Täällä on kyllä ihme sekopäitä, vaikka olisivakin vain trolleja.

Vierailija kirjoitti:

On se rankkaa. Ajattelisit positiivisesti. Sinun lapset tulee sitten katsomaan sinua sinne vanhainkotiin.

Ai se autistinen vai se downin syndroomainen?

Muakin kiinnostaisi, minne voisi laittaa "viestiä" ja ilmoittaa olevansa käytettävissä?

Itsellä ei ole lapsia, eikä mitään erityisosaamista, mutta voisko musta olla jotenkin apua, jos ei nyt ap:n tilanteessa, niin jollekin muulle? Ihan vaan seuraa, tai esim. just valvoa lasta pari tuntia, että äiti/vanhemmat pääsee vähäks aikaa tekemään omia juttuja?

En missään tapauksessa tarkoita dissata, mutta tämänkaltaisia aloituksia lukiessani olen erittäin tyytyväinen, että olen vela. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä tulee. Ihan oikeasti. Tsemppiä ap, hae rohkeasti apua, sinun ei tarvitse pärjätä yksin.

Ilmoittautukaa halukkaat tukiperheiksi. Eli lapsi olisi teillä viikonlopun kuukaudessa. Ainakin Nurmijärven alueella on näistä hirveä pula.

Lapset usein terveitä, mutta vanhemmat väsyneitä, yh:ita, tai sitten ylikuormittuneita tai päihteiden liika-/väärinkäyttäjiä.

Lapsille riittää säännöllinen, normaali elämä edea yhden vkl kuukaudessa.

Sosiaalitoimen kautta voi periaatteessa saada tukiperheen kuten myös Mannerheimin lastensuojeluliiton ja Pelastakaa Lapset ry:n kautta. Noihin voi ottaa suoraan yhteyttä. 

Lapsiperheen  kotiapuakin kannattaa kysellä, siihenhän on lapsiperheillä nykyään taas oikeus (https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/peruspalvelut/sosiaalipa…). 

Lastensuojelustakaan avun kysymistä ei kannata hävetä, sillä vanhemman jaksaminen voi joskus olla niin koetuksella, että lastensuojelunkin kautta voi olla oikeus apuun (en tarkoita mitään huostaanottoa).

VARMASTI!!!

hoh hoijaa.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se rankkaa. Ajattelisit positiivisesti. Sinun lapset tulee sitten katsomaan sinua sinne vanhainkotiin.

Ai se autistinen vai se downin syndroomainen?

Kieltämättä ketjun lapsellisin kommentti tuo ylempi.

Suosittelisin lämpimästi sisäoppilaitosta (riippuen lapsen iästä). Tässä: http://www.sylvia-koti.fi/1

Aivan mahtava paikka, antoi todella hyvät eväät elämään. Hoitajat olivat supertähtiä, ja jaksoivat loputtomasti tehdä toistoja, joten serkku oppi oikeasti vaikka mitä. Serkulla on puolivaikea down, eli ei esim. osaa lukea ja sai lapsena raivo-ja paniikkikohtauksia. On nyt tukitöissä, asuu omassa tukiasunnossa ja on naimisissa. Hän on siis saanut oikean aikuisen elämän.

Väsyneenä et jaksa lastesikaan parasta enää, parempi ottaa muita mukaan kuvioon. 

Lapset - kuten yksi ylempänä oleva kommentti, niin ei pidä tehdä, kun ei tiedä mitä sieltä saa.

Ja vaikka saisi terveen lapsen, ei voi taata sille hyvää elämää, ei ydinsodattomuutta, ei sit että ei tulisi nälänhätä tai sota, ei sopivaa partneria, ei työpaikkaa .. ei voi taata onnellista elämää, eikä edes mahdollisuutta olla tyytyväinen.

Miksi siis tehdä lapsia tänne itsekkäiden tarpeidensa uhreiksi kun elämä on aina ainakin luopumista, usein kestovitutusta ja usein jopa kärsimystä.

Tunnen tuskan. Itsellä on pian 2v täyttävä täysin mahdoton lapsi. Minkä ikäisenä lapsi voi ylipäätään saada mahdollisen diagnoosin? Minusta lapsen käytös ei vaan ole normaalia, kun saa noin 50 täysin järjetöntä raivaria päivässä, joskus aivan tyhjästäkin. Onko tosiaan mahdollista, että voi itse antaa lapsen huostaan? Oon ihan loppu lapsen kanssa, vaikka käykin päiväkodissa, että saan päivän puuhastella omia juttuja/nukkua (oon atm. työtön, lisäksi kärsin keskivaikeasta masennuksesta, mikä myös omalta osaltaan uuvuttaa rankasti). Vuoden ikään asti lapsi huusi kuin syötävä _kaikki valveillaoloajat_, ei ollut koskaan tyytyväinen ihan sama, mitä teki. Kaikki fyysiset vaivat tutkittiin ja mitään ei koskaan löydetty. Mulle sanottiin vaan, että vauvalla on paha temperamentti. Oppinut myös kaikki taidot jälkijunassa, esim. kävelemään vasta 1v5kk ja nyt lähempänä toista vuotta sanoja on vain kourallinen. Tuntuu, ettei kaikki ole ihan kohdallaan lapsella. Oon niin väsynyt, että tuntuu, että olen huono äiti ja se ajatus kalvaa kokoajan, koska tottakai rakastan lastani ja haluan hänelle parasta. Tuntuu vain, etten riitä. Yh olen siis, lapsen isää ei ole koskaan kiinnostanut. Mitä apua voisin saada muutakuin tuo päiväkoti?

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa kunpa en ikinä olisi tehnyt lapsia. Sain kolme neuropsykiatrisesti sairasta erityislasta. Mies lähti kun lapset olivat aivan pieniä kun ei kestänyt millaista elämä heidän kanssaan on. Minä käyn töissä lepäämässä ja muun ajan sitten pyöritän tätä hullun myllyä. Nyt taas kun on ollut lomapäivät, olen niin puhkipoikki, että itken ja rukoilen kädet ristissä, että tulisi tiistaiaamu ja pääsisi töihin. Ainoa toiveeni on enää, että kuolisi, niin saisi lopultakin levätä.

Aina oletetaan että tavallisesta naisesta kuoriutuu pyhimys joka hoitaa kuolemaansa asti kehityshäiriöisiä lapsia.

Pitäisi säätää laki ,että yksinhuoltaja voi luovuttaa kehityshäiriöiset lapset hoitolaitokseen ,jos voimat loppuvat.

Se joka tätä arvostelee, tuomitaan viettämään aikaa kehityshäiriöisen lapsen kanssa vapaapäivinään.

Viemään esim linnanmäelle yhdessä valvojan kanssa, jonka palkan ja liput myös maksaa.

Jatkan vielä, että, kuinka inhottavaa se onkin myöntää, niin välillä tuntuu (kuten aloittajalla), että lapsenhankinta oli elämäni suurin virhe. Tuntuu, että olen vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Olen vain lapseni palvelija ja kävelen kuin munan kuorilla, etten vain aiheuttaisi taas toiminnallani jotakin raivokohtausta lapselle. Mitään omaa elämää ei enää ole. Usein pelottaa, että joku naapuri soittaa vielä poliisit paikalle, kun lapsi huutaa niin kovaa kuin häntä pahoinpideltäisiin, vaikka olisin toisessa huoneessa. Lohdutus ei auta, syli ei kelpaa. Mikään ei kelpaa. Raivari saattaa kestää puolikin tuntia ja alkanut tyhjästä tai kiellosta, esim. roskista ei saa kaivaa. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja pahimmassa tilanteessa satuttaa itse itseään. Olen neuvoton. help.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tuskan. Itsellä on pian 2v täyttävä täysin mahdoton lapsi. Minkä ikäisenä lapsi voi ylipäätään saada mahdollisen diagnoosin? Minusta lapsen käytös ei vaan ole normaalia, kun saa noin 50 täysin järjetöntä raivaria päivässä, joskus aivan tyhjästäkin. Onko tosiaan mahdollista, että voi itse antaa lapsen huostaan? Oon ihan loppu lapsen kanssa, vaikka käykin päiväkodissa, että saan päivän puuhastella omia juttuja/nukkua (oon atm. työtön, lisäksi kärsin keskivaikeasta masennuksesta, mikä myös omalta osaltaan uuvuttaa rankasti). Vuoden ikään asti lapsi huusi kuin syötävä _kaikki valveillaoloajat_, ei ollut koskaan tyytyväinen ihan sama, mitä teki. Kaikki fyysiset vaivat tutkittiin ja mitään ei koskaan löydetty. Mulle sanottiin vaan, että vauvalla on paha temperamentti. Oppinut myös kaikki taidot jälkijunassa, esim. kävelemään vasta 1v5kk ja nyt lähempänä toista vuotta sanoja on vain kourallinen. Tuntuu, ettei kaikki ole ihan kohdallaan lapsella. Oon niin väsynyt, että tuntuu, että olen huono äiti ja se ajatus kalvaa kokoajan, koska tottakai rakastan lastani ja haluan hänelle parasta. Tuntuu vain, etten riitä. Yh olen siis, lapsen isää ei ole koskaan kiinnostanut. Mitä apua voisin saada muutakuin tuo päiväkoti?

Luovuta lapsi adoptoitavaksi.

Adoptiolapsista on valtava pula.

Orpokotiin ennen sitä

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että, kuinka inhottavaa se onkin myöntää, niin välillä tuntuu (kuten aloittajalla), että lapsenhankinta oli elämäni suurin virhe. Tuntuu, että olen vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Olen vain lapseni palvelija ja kävelen kuin munan kuorilla, etten vain aiheuttaisi taas toiminnallani jotakin raivokohtausta lapselle. Mitään omaa elämää ei enää ole. Usein pelottaa, että joku naapuri soittaa vielä poliisit paikalle, kun lapsi huutaa niin kovaa kuin häntä pahoinpideltäisiin, vaikka olisin toisessa huoneessa. Lohdutus ei auta, syli ei kelpaa. Mikään ei kelpaa. Raivari saattaa kestää puolikin tuntia ja alkanut tyhjästä tai kiellosta, esim. roskista ei saa kaivaa. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja pahimmassa tilanteessa satuttaa itse itseään. Olen neuvoton. help.

Teetkö vielä toisen ja ehkä kolmannenkin..:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että, kuinka inhottavaa se onkin myöntää, niin välillä tuntuu (kuten aloittajalla), että lapsenhankinta oli elämäni suurin virhe. Tuntuu, että olen vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Olen vain lapseni palvelija ja kävelen kuin munan kuorilla, etten vain aiheuttaisi taas toiminnallani jotakin raivokohtausta lapselle. Mitään omaa elämää ei enää ole. Usein pelottaa, että joku naapuri soittaa vielä poliisit paikalle, kun lapsi huutaa niin kovaa kuin häntä pahoinpideltäisiin, vaikka olisin toisessa huoneessa. Lohdutus ei auta, syli ei kelpaa. Mikään ei kelpaa. Raivari saattaa kestää puolikin tuntia ja alkanut tyhjästä tai kiellosta, esim. roskista ei saa kaivaa. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja pahimmassa tilanteessa satuttaa itse itseään. Olen neuvoton. help.

Teetkö vielä toisen ja ehkä kolmannenkin..:)

Ei helvetti, en todellakaan koskaan, ikinä, milloinkaan!

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa ? Kuule mulla on kaksi erityislasta

Toinen adhd/aistiyliherkkyyksiä,+käytöshäiriö nuorempana

Toinen add+aistiyliherkkyys+lukivaikeus+muut oppimisvaikeudet.

Tiedätkö millasta elämä oli kun nää oli nuorempia? Me jouduttiin miehen kanssa pitämään lapsia erilleen päivisin koska yhdessä olivat ihan älyttömiä.

Tuo vanhempi sitä piti vahtia 9v asti sisällä ja ulkona koko ajan. Saatto yhtäkkiä hiekkalaatikolla viskaa hiekat toisen naamalle, tai tönäs jonkun. ei voinut antaa keinuu valvomatta kun tää unohti olevansa keinussa ja unohti pitää välillä kiinni. Juoksenteli minne sattuu, jos toisella puolella tietä oli koira tää vaan lähti juoksee tien yli kattomatta autoja, kiipes parvekkeen kaiteelle, kiopes kirjahyllyyn , kaapin päälle, kaupassa nappas kaiken käsiin, kotona veti kaiken alas. Jos ja kun jouduit fyysisesti rajoittaa esimerkiksi otit kädestä kiinni, alkoi lyödä, purra, pitkia, raapia, sylkee ja hakkaa sua päällään.

Ruuat heitti lattialle, maidot kippas pitkin, pisti seinässä olevan laturin suuhunsa, nieli ilmapalloa, nieli simpukan kuoren palan, kerran viikon ajan kotona yritti hyppää sohvan selkänojalta lattialle. Ja jos käänsit selän edes 1 s niin se viiletti jo tekemässä jotain typerää tai vaarallista. Väkijoukossa karkas jos sai tilaisuuden ja se oli hengen vaarallista. Ei ollut mitään impulssikontrollia, ei mitään pelkoa.

Päiväkodissa oli ammattilaiset helisemässä.

Nuorempi oli aina ollut helposti itkevä helposti suuttuva, mutta kuitenkin niin paljon helpompi kuin veljensä.

Kerran yksi äiti mulle valitti että kun hänen tyttö on niin vaikea että kukasn ei halua hoitaa sitä, pyysin äitiä kertomaan ja hämmästyin, hänen vaikea lapsi oli kuin minun helpompi lapsi. Vähän aikas sitä mietti että kuinka helppoja lapsia sitä voi ollakkaan :O

Anyway, mun mies kesti tätä hulabaloota 9,5vuotta, vaikka esikoinen ei oo sen biologinen lapsi, nyt se on lähtenyt.

Vierailija kirjoitti:

itse en voi saada lapsia. Olisi ihanaa toimia tukiperheenä silloin tällöin, kun on hyvin aikaa. Vaikka viedä lapsia Linnanmäelle tms. Mihin ryhmään voi fb:ssä liittyä?

Jos se vanhempi lapsi oli niin vaikea, mikset sitten vaan kerran räpäyttänyt silmiäsi väärällä hetkellä ja antanut sen jäädä auton alle? Olisi ollut pienimmän riesan tie kaikille.

Olen yhden tuollaisen hirviökakaran tuntenut. Jännä miten niitä tuntuu aina pukkaavan niille naisille joilla on vähintään kahden eri miehen kanssa lapsia ja tätä nykyä asutaan kolmannen kanssa jolle yritetään tiinehtyä ja koulutus on se elämäm koulu.