Miksi ihmiset tyytyvät huonoon suhteeseen?

Täälläkin koko ajan valitetaan kun kumppani pettää, flirttailee muiden kanssa, tykkäilee vähäpukeisten naisten kuvista Instassa ja Only Fansissa, ei osallistu kotitöihin, haukkuu, huutaa, ilkeilee, ei suostu tekemään mitään yhdessä, kaljoittelee joka päivä jne. jne. mutta silti ei tajuta lähteä suhteesta. En kyllä käsitä.

Eiköhän täällä eniten trollit mustamaalaa parisuhteita yleensä.

Hyvin monihan ei katsele huonoa käytöstä toiselta kovin pitkään.

Sitten on ongelmia joita voi ymmärtää ja jotka verottavat jaksamista, vaikuttavat mielialaan. Hyvät ihmidet koettavat auttaa ja tukea toista tiettyyn rajaan asti. Vaikeudet voivat haastaa kumpaakin kasvamaan. Ei parisuhteen tarvitse olla vaivaton ollakseen tyydyttävä, ihmissuhteissa on aina eri sävyjä. Lapsellisia nämä kuvitelmat jostain unelmaparisuhteesta. Ihmiset ovat ihmisiä. Hyvä suhde elää ja kehittyy, kumpikin oppii toista ja se tuntuu antoisalta. Vain jos toinen oppii hommassa on jotain pielessä

Ei ole rahkeita parempaan.

Näitäkään ei onneksi enää tulevaisuudessa ole kun MGTOWista tulee yleisesti hyväksyttyä sen jälkeen kun myönnetään ettei sitä saada mitenkään pysäytettyä.

Itsereflektion puute ja huono itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin koko ajan valitetaan kun kumppani pettää, flirttailee muiden kanssa, tykkäilee vähäpukeisten naisten kuvista Instassa ja Only Fansissa, ei osallistu kotitöihin, haukkuu, huutaa, ilkeilee, ei suostu tekemään mitään yhdessä, kaljoittelee joka päivä jne. jne. mutta silti ei tajuta lähteä suhteesta. En kyllä käsitä.

Nainen ei IKINÄ halua ongelmiinsa ratkaisua, vaan sääliä, sympatiaa ja huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole rahkeita parempaan.

Niin aloittajahan juuri puhui, että silloin kannattaa kehittää itseään. Oletko sinä paras versio itsestäsi tällä hetkellä eikä missään ole parantamisen varaa? Yleensä ihmiset vetävät puoleensa juuri sen tason ihmisiä mitä itse ovat.

Jotkut eivät vain osaa olla yksin.

Kun lapsesta asti on telkkarista nähty, että prinsessa saa prinssinsä ja elää sitten elämänsä loppuun asti onnellisena, niin eiköhän sitä lopulta ole aivopesty. Parisuhde on monelle jonkinlainen onnellisuuden merkki, ja ilman sitä ei uskalleta olla.

Veikkaanpa että monella syy on, pelätään että jäädään loppuelämäksi yksin. Sitten se pelko ajaa hakemaan vierelle käytännössä ihan kenet tahansa ilman suurempia seulontoja, kunhan nyt ei vaikuta miltään aivan ilmiselvältä hullulta niin suhteeseen vaan. Sitten vuosi pari myöhemmin yllätytään kun asiat ei suju, ero ja samat paasaukset miten ei koskaan enää ja kohta taas kuitenkin uusiksi. Ei opita virheistä koska tuo pelko ohittaa kaiken järjen.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaanpa että monella syy on, pelätään että jäädään loppuelämäksi yksin. Sitten se pelko ajaa hakemaan vierelle käytännössä ihan kenet tahansa ilman suurempia seulontoja, kunhan nyt ei vaikuta miltään aivan ilmiselvältä hullulta niin suhteeseen vaan. Sitten vuosi pari myöhemmin yllätytään kun asiat ei suju, ero ja samat paasaukset miten ei koskaan enää ja kohta taas kuitenkin uusiksi. Ei opita virheistä koska tuo pelko ohittaa kaiken järjen.

Toisaalta huonossa suhteessa voi ihminen kokea olevansa vielä enemmän yksin kuin sinkkuna. 

Ei uskalla/osaa olla yksin. Pääasia että näyttää ulos päin hyvältä, voi kertoa kaikille että "minulla onkin mies/nainen." Sinkkuus koetaan nolona.

Mä olen olin vajaa 17, kun tapasin mieheni. Mies muutaman vuoden vanhempi. Lapsia 3, joista vanhin muuttaa pian kotoota. Olin 18v, kun eka lapsi syntyi, nyt olen siis 36v. Nuorena oli kriisejä, mutta ne on nyt selätetty. Aikuiseksi ja äidiksi kasvoin lapseni/lasteni rinnalla. Nyt elän henkilökohtaisesti elämäni tasapainoisinta aikaa. Näin myös parisuhteessa.

Mutta. Mulla on tylsää. Me olemme miehen kanssa yhteen juurtuneet hyvät kaverit, joilla on sama hölmö huumorintaju kuin nuorina. Seksi on ainut, mihin olen sinällään tyytyväinen, siinä suhteessa kemiaa meidän välillä on. Kuitenkaan mun mieheni ei tunnu tarvitsevan multa mitään muuta, kuten läheisyyttä, läsnäoloa ja yhdessä tekemistä. Eikä hän kärsi siitä, tuskin edes tajuaa, että hänkin voisi saada ihmisenä enemmän. Nyt oikeina aikuisina meillä on todella erilaiset kiinnostuksen kohteet asioihin.

Jos mä tästä lähtisin, riski olisi valtava. En voi ikinä tietää, löydänkö sellaista miestä, joka olisi kiinnostunut musta ihmisenä ja naisena. Lisäksi taloudellinen tilanne muuttuisi. Eli siis kai voin sanoa, että olen reppana, kun en uskalla lähteä ja katsoa, olisiko elämällä tarjota mulle jotain uutta. Heittääkö toimiva, tasapaksu elämä roskiin ja ottaa riski, että ei ole sen parempaa luvassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin koko ajan valitetaan kun kumppani pettää, flirttailee muiden kanssa, tykkäilee vähäpukeisten naisten kuvista Instassa ja Only Fansissa, ei osallistu kotitöihin, haukkuu, huutaa, ilkeilee, ei suostu tekemään mitään yhdessä, kaljoittelee joka päivä jne. jne. mutta silti ei tajuta lähteä suhteesta. En kyllä käsitä.

Nainen ei IKINÄ halua ongelmiinsa ratkaisua, vaan sääliä, sympatiaa ja huomiota.

Hauska väite, koska aika moni meistä tuntee henkilön, jonka elämässä on päihteitä, kyynisyyttä, uhriutumista ja huonoja elämänvalintoja. Sekä naisia että miehiä.

Samoin yksilöitä, joiden kyvyt eivät riitä tunnistamaan yksilön valinnan merkityksiä suhteessa ryhmää. Kaikki naiset, miehet, kristityt, ateistit, vaalea tai tumma tukkaiset eivät ajattele ja käyttäydy samalla tavalla.

Oletteko pistäneet merkille, että nää joska ei osaa/uskalla olla yksin tuntuvat sitten elävän siitä somehuomiosta jota haetaan postailemalla oman kultsin kanssa yhteiskuvia jatkuvalla syötöllä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen olin vajaa 17, kun tapasin mieheni. Mies muutaman vuoden vanhempi. Lapsia 3, joista vanhin muuttaa pian kotoota. Olin 18v, kun eka lapsi syntyi, nyt olen siis 36v. Nuorena oli kriisejä, mutta ne on nyt selätetty. Aikuiseksi ja äidiksi kasvoin lapseni/lasteni rinnalla. Nyt elän henkilökohtaisesti elämäni tasapainoisinta aikaa. Näin myös parisuhteessa.

Mutta. Mulla on tylsää. Me olemme miehen kanssa yhteen juurtuneet hyvät kaverit, joilla on sama hölmö huumorintaju kuin nuorina. Seksi on ainut, mihin olen sinällään tyytyväinen, siinä suhteessa kemiaa meidän välillä on. Kuitenkaan mun mieheni ei tunnu tarvitsevan multa mitään muuta, kuten läheisyyttä, läsnäoloa ja yhdessä tekemistä. Eikä hän kärsi siitä, tuskin edes tajuaa, että hänkin voisi saada ihmisenä enemmän. Nyt oikeina aikuisina meillä on todella erilaiset kiinnostuksen kohteet asioihin.

Jos mä tästä lähtisin, riski olisi valtava. En voi ikinä tietää, löydänkö sellaista miestä, joka olisi kiinnostunut musta ihmisenä ja naisena. Lisäksi taloudellinen tilanne muuttuisi. Eli siis kai voin sanoa, että olen reppana, kun en uskalla lähteä ja katsoa, olisiko elämällä tarjota mulle jotain uutta. Heittääkö toimiva, tasapaksu elämä roskiin ja ottaa riski, että ei ole sen parempaa luvassa?

Mä ajattelisin niin päin, että on suurempi riski jäädä suhteeseen johon on tyytymätön kuin lähteä pois siitä. Elämässä ei ikinä kannatta tehdä isoja päätöksiä pelkojen perusteella vaan niiden unelmien perusteella.