Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?
20.03.2018 |
Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.
Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.
Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.
Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.
Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.
Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.
Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.Olemme kaikki tätä yrittäneet, useampaan kertaan. Äiti on ollut sitä mieltä, että jos seurustelu oli hänelle ok niin olisi pitänyt olla meillekin. Ja hänen koti, jos ei meno miellytä niin tervemenoa. Kyllähän se koti oli meidänkin, ja vaikka tietysti aikuisilla on kodin suhteen se viimeinen sana, niin kyse oli muustakin kuin jostain huoneen siisteydestä tms. Tästä syystä välit eivät ole koskaan kokonaan korjautuneet, tuntuu ettei äiti ole tässä asiassa koskaan meitä kuunnellut tai ottanut huomioon.
Voi olla, että takana on kuitenkin paljon syyllisyyttä... ja se on nyt se tunne, jota ei uskalla kohdata ja se saa hyökkäämään ja kiistämään, että toimintansa on teitä vahingoittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän tuota tapahtuu. Eihän se huono juttu ole, että elämä jatkuu, vaikkakin se särähtää minunkin korvaani että alkoi seurustella kuukauden päästä vaimonsa kuolemasta...
Mutta pahinta on mielestäni sellainen, että leski uusine puolisoineen käyttäytyvät kuin edesmennyttä puolisoa ei olisi ollut olemassakaan. Lapseton saa tietysti mennä elämässään eteenpäin miten haluaa, mutta se, että lasten kuolleen äidin/isän muistoa aletaan häivyttää, on minusta järkyttävää.
Olen tosielämässä tällaiseen kerran törmännyt (etäinen tuttavaperhe kyseessä) ja muistan jonkun amerikkalaisbloggarin toilailuista lukeneeni, Freckled Fox taisi olla blogin nimi. Mies kuoli syöpään ja bloggaaja meni heti yhteen exänsä kanssa, ja bloggaajan pienet lapset m.m. käskettiin kutsumaan uutta miestä isäksi.
Tällaista se oli tuon kotimaisen tuttavaperheenkin kanssa. Leski julisti uuden miehensä olevan ainoa mies jota on koskaan rakastanut, ja välit kuolleen miehen perheeseen katkaistiin niin, etteivät lapsetkaan saaneet tavata isovanhempiaan isän puolelta. Järkyttävää minusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.
Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.
Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.
Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.
Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.Olemme kaikki tätä yrittäneet, useampaan kertaan. Äiti on ollut sitä mieltä, että jos seurustelu oli hänelle ok niin olisi pitänyt olla meillekin. Ja hänen koti, jos ei meno miellytä niin tervemenoa. Kyllähän se koti oli meidänkin, ja vaikka tietysti aikuisilla on kodin suhteen se viimeinen sana, niin kyse oli muustakin kuin jostain huoneen siisteydestä tms. Tästä syystä välit eivät ole koskaan kokonaan korjautuneet, tuntuu ettei äiti ole tässä asiassa koskaan meitä kuunnellut tai ottanut huomioon.
Voi olla, että takana on kuitenkin paljon syyllisyyttä... ja se on nyt se tunne, jota ei uskalla kohdata ja se saa hyökkäämään ja kiistämään, että toimintansa on teitä vahingoittanut.
Varmaan tuon kysymyksen voi kokea syytöksenä ja alkaa puolustautua. Varsinkin jos ei ole tottunut asioita käsittelemään ja pukemaan sanoiksi, eikä ole itsekään osannut eritellä tunteitaan ja motiivejaan.
Oman isäni menettäneenä minusta vaikuttaa, ettei puolison menetys aina ole yhtä kova juttu kuin esim. oman verisukulaisen eli vanhemman, sisaren tai vaikka pitkäaikaisen lapsuudenkaverin menetys. On mielestäni eri asia menettää oma vanhempi kuin puoliso. Vanhemman menetys on kova mutta puoliso ei kuitenkaan ole verisukulainen ja suhdekin on voinut olla lyhyt esim. tuo 5v. Se suhde ei välttämättä vaan ole yhtä syvä suhde vielä silloin jos vertaa lapsuudenkaveriin, joka on tuntenut edesmenneen vuosikausia.
Puoliso voi mennä nopeastikin eteenpäin. Itse kyllä arvostelisin tällaista mutta minkäs teet. Lapsille se onkin sitten kovempi paikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.
Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.
Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.
Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.
Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.Mä olen huomannut tuon monissa tutuissa naisissa. Että miehestä haetaan sitä tukea ja apua. Itselle se on hirveän outo toimintamalli ollut aina. Myös erossa.
Mäkään en ole ikinä ollut mielestäni riippuvainen kenestäkään, ehkä suorastaan korostetun itsenäinen ja kykenevä, kun olen oma itseni. Mutta tuolloin en todella ollut osa itseni, olin ihan romuna ja pohjalla. Mulle jäi omakotitalo ja hirveät velat, eikä vanhempia auttamassa. Olin jotenkin kauhean yksin, masentunut ja hädissäni. Mukavan miehen löytäminen tuntui ihan kuin olisi myrskyssä päässyt pelastusveneeseen. Nykyään olen taas toipunut ja valmis kohtaamaan maailman silmästä silmään, mutta silloin en ollut. Toivon vaan ettei mun lapsi joskus tuomitse mua kauhean ankarasti.
93Hyvä että löysit oikeanlaisen miehen rinnallesi tuolloin, sinulle se varmasti siinä hetkessä oli tarpeen. Oletko miten lasten kanssa sitä käsitellyt?
En oikein tiedä miten. En halua kertoa miten veitsenterällä talous ja jaksaminen on ollut ja välillä on edelleen. Lasta ei saa huolestuttaa. Omaa hätää ei voi näyttää, lapsen ei pidä häätääntyä äidin hädästä. Ilman sen kertomista kukaan ei ymmärrä mikä hätä tuossa nyt oli, näin jälkeenpäin näyttää että hyvinhän tässä on pärjätty. Ei lapsella myöskään ole elämänkokemusta millä ymmärtää.
93
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua enkä tiedä onko joku tämänkin ajatuksen jo tuonut esiin, mutta on myös mahdollista ettei kyseessä ollut uusi suhde. Ulkopuolisen on todella vaikea nähdä suhteen sisälle ja tietää mitä siellä todella tapahtuu. Voi olla että oltiin jo eron partaalla, ehkä toinen tai jopa kumpikin piti sivusuhdetta tai ainakin leikitteli ajatuksella. Sitten iskeekin hirveä tragedia ja tuo "toinen nainen" esitelläänkin vasta tavattuna uutena tuttavuutena. On näitä nähty ennenkin. Elämä ei aina mene niinkuin on suunnitellut, se täytyy vaan hyväksyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.
Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.
Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.
Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.
Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.Mä olen huomannut tuon monissa tutuissa naisissa. Että miehestä haetaan sitä tukea ja apua. Itselle se on hirveän outo toimintamalli ollut aina. Myös erossa.
Mäkään en ole ikinä ollut mielestäni riippuvainen kenestäkään, ehkä suorastaan korostetun itsenäinen ja kykenevä, kun olen oma itseni. Mutta tuolloin en todella ollut osa itseni, olin ihan romuna ja pohjalla. Mulle jäi omakotitalo ja hirveät velat, eikä vanhempia auttamassa. Olin jotenkin kauhean yksin, masentunut ja hädissäni. Mukavan miehen löytäminen tuntui ihan kuin olisi myrskyssä päässyt pelastusveneeseen. Nykyään olen taas toipunut ja valmis kohtaamaan maailman silmästä silmään, mutta silloin en ollut. Toivon vaan ettei mun lapsi joskus tuomitse mua kauhean ankarasti.
93Hyvä että löysit oikeanlaisen miehen rinnallesi tuolloin, sinulle se varmasti siinä hetkessä oli tarpeen. Oletko miten lasten kanssa sitä käsitellyt?
En oikein tiedä miten. En halua kertoa miten veitsenterällä talous ja jaksaminen on ollut ja välillä on edelleen. Lasta ei saa huolestuttaa. Omaa hätää ei voi näyttää, lapsen ei pidä häätääntyä äidin hädästä. Ilman sen kertomista kukaan ei ymmärrä mikä hätä tuossa nyt oli, näin jälkeenpäin näyttää että hyvinhän tässä on pärjätty. Ei lapsella myöskään ole elämänkokemusta millä ymmärtää.
93
Ok. Ehkä sen aika sitten tulee joskus, jos lapsi alkaa kysellä. Ehkä vasta aikuisena. Tai sitten ei koskaan kysele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monelle se on varmasti kyky päässä eteenpäin. Toivottavasti kuitenkin isä antaa tilaa lapsille tilaa surra. Eikä uusi puolisokaan ole äitiä yrittänyt korvata tai vaadi, ettei hänestä puhuttaisi. Olihan täällä se eräs keskustelu, missä uusi vaimo oli suuttunut kun kuollutta vaimoa ja äitiä muisteltiin edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Lasten takia en itse kyllä ottaisi uutta kumppania kovin äkkiä. Toki jos siltä tuntuu että on valmis pian uuteen suhteeseen niin mikäs siinä, mutta jos kuvioissa on lapset niin heille pitää suoda aikaa surra. Ihan järkyttävää miten itsekkäitä ihmiset on, etteivät kykene laittamaan lasta omien halujen edelle, etenkään niinkin haavoittuvassa tilanteessa kuin se että lapsilta on kuollut toinen vanhempi.
Ajattelin itse samaa. Jos äidin kuoleman jälkeen mies tuo "uuden äidin" näytille kuukauden kuluttua ja vuoden päästä jo ollaan kihloissa, voi se olla monelle lapselle liian kova tahti ja traumatisoida vielä lisää. Muutenkin ihmetyttää, miten joku voi kuoleman jälkeen seurustella jo kuukauden kuluttua? Siis missä ehtii tapaamaan jo jonkun noin nopealla aikataululla? Luulisi, että kaikki aika menisi surevien lasten kanssa ja hautajais- ym. asioita järjestellessä. Vai onko se uusi ollut jo valmiiksi katsottuna?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monelle se on varmasti kyky päässä eteenpäin. Toivottavasti kuitenkin isä antaa tilaa lapsille tilaa surra. Eikä uusi puolisokaan ole äitiä yrittänyt korvata tai vaadi, ettei hänestä puhuttaisi. Olihan täällä se eräs keskustelu, missä uusi vaimo oli suuttunut kun kuollutta vaimoa ja äitiä muisteltiin edelleen.
Niin. Ehkä sitä uutta puolisoakin pitäisi ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
NO ei kyllä hehkutettu ole mitään.
Vaan yritetty selittää ap:lle, joka edelleen on hyvin tuomitseva, että suremiseen on jokaisella oma tapansa ja se, että kaverin mies on resilientti ja halusi päästä kamalasta kokemuksesta yli uuden kumppanin avulla EI kerro siitä mitään, miten paljon hän on vaimoaan rakastanut ja miten paljon suri.
Ap on oikeasti todella mustavalkoinen ja hömelö edes kuvitellessaan voivansa sivusta, paljon pienemmän menetyksen kokeneena tietävänsä asiasta yhtikäs mitään.
Ei kukaan tiedä oliko kaverin mies resilientti vai ei. Vai pakeniko suruaan ja aiheutti toiminnallaan kärsimystä lapsilleen (niitäkin esimerkkejä täällä oli!) ja uudelle puolisolleen.
Niin, oletko varma, ettei ap itse keksinyt niitä kommentteja, koska jäi alakynteen keskustelussa?
Me tai ap emme voi tietää, mitä isä ja lapset ovat ajatelleet. On asiatonta edes arvuutella ja kuvitella, että sivusta tiedämme muutaman lauseen perusteella paremmin. Ethän sinä edes tiedä, minkä ikäisistä lapsista on kyse, ja silti nyt muka tiedät lasten kärsivän kovasti.
Hulluhan sinä olet!
Anna kun arvaan. Projisoit nyt stooriin jotain oman elämäsi draamaa. Hyvin typerää, tiedätkös. Nyt ei ole kyse sinusta.
Ps. minä taas tunnen 32 vuoden ajalta naisen, joka alkoi itse kymmenvuotiaana järkätä isälleen deittiä, koska halusi uuden äidin. Tosikertomus tämä, terveisiä vaan Hämeenlinnaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jutta täällä hei vaan moi!
Se oli tosi kauheaa ,kun mun mies hukkui..vieläkin itkettää ..varsinkin kun tv:kamera kuvaa
Sen jälkeen oon menny naimisiin..eronnu..ollu avoliitossa..nyt sit kihloissa..
Kyl se on kauheaa kun kuolema erottaa..
Jutta olisi 100% varmuudella eronnut , jos miehensä olisi jäänyt henkiin
Ihminen ei koskaan ajattele jälkikasvuaan.
Lapset raahautuvat mukana tilanteesta toiseen..
'
Siinäpä syy että äitiin välit poikki ja perheleikit jätän muille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jutta täällä hei vaan moi!
Se oli tosi kauheaa ,kun mun mies hukkui..vieläkin itkettää ..varsinkin kun tv:kamera kuvaa
Sen jälkeen oon menny naimisiin..eronnu..ollu avoliitossa..nyt sit kihloissa..
Kyl se on kauheaa kun kuolema erottaa..
Jutta olisi 100% varmuudella eronnut , jos miehensä olisi jäänyt henkiin
Jutta jättää miehensä ,kun hekuma loppuu..
lapsella "iskä" vaihtuu kerran 5:ssä vuodessa.
Häpeäsi...mokomkin itkevä leski
Voisiko joku sureva leski kertoa minulle miten lohdutan 6ystävääni, joka jätettiin 25 v jälkeen.
Sanonko että mies on sentään elossa ja voit seurata häntä fasessa:)
Vierailija kirjoitti:
Hah, miehet on sellaisia. Oma luuli että kuolen sairauteen joten alkoi seurustella.
________________
Ihan helv törkeää! Sun aika meni aiemmin hukkaan tuollaisen sian kanssa
Vierailija kirjoitti:
Menetetty puoliso ei tule koskaan takaisin. Ei vaikka itkisit sata vuotta. Lesken on jatkettava omaa elämäänsä, niillä voimavaroilla, mitä hänellä on käytettävissä.
Menetettyään puolisonsa käsittää elämän haurauden ja lyhyyden. Mitään suruaikaa ei voida ulkopuolelta määrittää. Kukin suree tavallaan ja rakentaa jäljellä olevan elämänsä.
t. tuore leski
Voisiko joku sureva leski kertoa minulle miten lohdutan ystävääni, joka jätettiin 25 v jälkeen.
Sanonko että mies on sentään elossa ja voit seurata häntä fasessa:)
Vierailija kirjoitti:
Menetetty puoliso ei tule koskaan takaisin. Ei vaikka itkisit sata vuotta. Lesken on jatkettava omaa elämäänsä, niillä voimavaroilla, mitä hänellä on käytettävissä.
Menetettyään puolisonsa käsittää elämän haurauden ja lyhyyden. Mitään suruaikaa ei voida ulkopuolelta määrittää. Kukin suree tavallaan ja rakentaa jäljellä olevan elämänsä.
t. leski
Jutta sinäkö se siellä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
NO ei kyllä hehkutettu ole mitään.
Vaan yritetty selittää ap:lle, joka edelleen on hyvin tuomitseva, että suremiseen on jokaisella oma tapansa ja se, että kaverin mies on resilientti ja halusi päästä kamalasta kokemuksesta yli uuden kumppanin avulla EI kerro siitä mitään, miten paljon hän on vaimoaan rakastanut ja miten paljon suri.
Ap on oikeasti todella mustavalkoinen ja hömelö edes kuvitellessaan voivansa sivusta, paljon pienemmän menetyksen kokeneena tietävänsä asiasta yhtikäs mitään.
Ei kukaan tiedä oliko kaverin mies resilientti vai ei. Vai pakeniko suruaan ja aiheutti toiminnallaan kärsimystä lapsilleen (niitäkin esimerkkejä täällä oli!) ja uudelle puolisolleen.
Niin, oletko varma, ettei ap itse keksinyt niitä kommentteja, koska jäi alakynteen keskustelussa?
Me tai ap emme voi tietää, mitä isä ja lapset ovat ajatelleet. On asiatonta edes arvuutella ja kuvitella, että sivusta tiedämme muutaman lauseen perusteella paremmin. Ethän sinä edes tiedä, minkä ikäisistä lapsista on kyse, ja silti nyt muka tiedät lasten kärsivän kovasti.
Hulluhan sinä olet!
Anna kun arvaan. Projisoit nyt stooriin jotain oman elämäsi draamaa. Hyvin typerää, tiedätkös. Nyt ei ole kyse sinusta.
Ps. minä taas tunnen 32 vuoden ajalta naisen, joka alkoi itse kymmenvuotiaana järkätä isälleen deittiä, koska halusi uuden äidin. Tosikertomus tämä, terveisiä vaan Hämeenlinnaan.
No jos alat nimitellä toista keskustelijaa hulluksi ja epäillä eriäviä mielipiteitä ap:n keksimiksi, niin pidän todennäköisempänä sitä, että joku muu kuin minä on nyt se, joka projisoi stooriin oman elämänsä draamaa. Mutta jatka toki, kyllähän maailmaan mielipiteitä mahtuu.
Hyvä että löysit oikeanlaisen miehen rinnallesi tuolloin, sinulle se varmasti siinä hetkessä oli tarpeen. Oletko miten lasten kanssa sitä käsitellyt?