Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?
20.03.2018 |
Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.
Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.
Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?
Kommentit (178)
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Tämä ketju ei ole vanhuksille ja menopaussista kärsivile.
Rämä ketju on nuorille, lapsellellisille leskille.
Pane sinä mummo..ketään ei sun touhu kiinnosta
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Ystäväni mies jätti hänet 25 v jälkeen toisen naisen takia..
Mitä sanoisit hänelle
Sun mies on sentään hengissä..vai?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Ystäväni mies jätti hänet 25 v jälkeen toisen naisen takia..
Mitä sanoisit hänelleSun mies on sentään hengissä..vai?
Sanoisin että kyseessä on eri asia.
Mieheni rakasti minua ja kuoli
Ystäväsi mies ei rakastanut ystävääsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Ystäväni mies jätti hänet 25 v jälkeen toisen naisen takia..
Mitä sanoisit hänelleSun mies on sentään hengissä..vai?
Etkö ole jo tuota tarpeeksi tähän ketjuun spämmännyt? Mene trolli pois, tuo juttu on jo kuultu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Ystäväni mies jätti hänet 25 v jälkeen toisen naisen takia..
Mitä sanoisit hänelleSun mies on sentään hengissä..vai?
Etkö ole jo tuota tarpeeksi tähän ketjuun spämmännyt? Mene trolli pois, tuo juttu on jo kuultu.
Ooks sää se ystävä jota lesken suru huolettaa?
Olisko se silti liikaa vaadittu, että edes vuoden pysyis sinkkuna ja aikasintaan 2 vuoden päästä menis uusiin naimisiin edes kunnoituksen ja hyvän tavan vuoksi. Varmaan niitä lohduttajia voi silti olla ihan kaveripohjalla. Vaikea itse kuvitella tilannetta, että parin kuukauden jälkeen mieheni kuolemasta olisi jo uusi mies ja vuoden päästä tanssittaisiin pokkana uusia häitä. Eikö ne lapsetkin vähän kelaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse menetin onnettomuudessa mieheni vain kolmekymppisenä. Voin sanoa, että olin niin riekaleina ja ahdistunut, että en olisi selvinnyt jos en olisi tavannut reilu kuukausi onnettomuuden jälkeen ihmistä, joka jäi vierelleni. Oma suruprosessini meni sillä tavalla, että en pystynyt puhumaan asiasta mitään, se koski vain niin paljon. Tavallaan "unohdin" koko asian. No alitajunnassa ja unessa käsittelin sitä. En pystynyt moneen vuoteen puhumaan siitä, katsomaan valokuvia tai mitään. Nyt kun 10 v mennyt niin olen sinut asian kanssa. Aika paransi, mut yksin en olis kestänyt olla.
Ja kysehän oli nuorista ihmisistä. Mummot ja papat tehköön mitä huvittaa. Vähän eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Ystäväni mies jätti hänet 25 v jälkeen toisen naisen takia..
Mitä sanoisit hänelleSun mies on sentään hengissä..vai?
Olisko se silti liikaa vaadittu, että edes vuoden pysyis sinkkuna ja aikasintaan 2 vuoden päästä menis uusiin naimisiin edes kunnoituksen ja hyvän tavan vuoksi. Varmaan niitä lohduttajia voi silti olla ihan kaveripohjalla. Vaikea itse kuvitella tilannetta, että parin kuukauden jälkeen mieheni lähdöstä olisi jo uusi mies ja vuoden päästä tanssittaisiin pokkana uusia häitä. Eikö ne lapsetkin vähän kelaa.
Olisiko e parempi että lasten isä istuisi itku silmässä yksin sohvalla seuranaan vain kuolleen vaimonsa kuva ja kossupullo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse menetin onnettomuudessa mieheni vain kolmekymppisenä. Voin sanoa, että olin niin riekaleina ja ahdistunut, että en olisi selvinnyt jos en olisi tavannut reilu kuukausi onnettomuuden jälkeen ihmistä, joka jäi vierelleni. Oma suruprosessini meni sillä tavalla, että en pystynyt puhumaan asiasta mitään, se koski vain niin paljon. Tavallaan "unohdin" koko asian. No alitajunnassa ja unessa käsittelin sitä. En pystynyt moneen vuoteen puhumaan siitä, katsomaan valokuvia tai mitään. Nyt kun 10 v mennyt niin olen sinut asian kanssa. Aika paransi, mut yksin en olis kestänyt olla.
Jutta täällä hei vaan moi!
Just ni ..i hear juu
Vierailija kirjoitti:
Olisko se silti liikaa vaadittu, että edes vuoden pysyis sinkkuna ja aikasintaan 2 vuoden päästä menis uusiin naimisiin edes kunnoituksen ja hyvän tavan vuoksi. Varmaan niitä lohduttajia voi silti olla ihan kaveripohjalla. Vaikea itse kuvitella tilannetta, että parin kuukauden jälkeen mieheni kuolemasta olisi jo uusi mies ja vuoden päästä tanssittaisiin pokkana uusia häitä. Eikö ne lapsetkin vähän kelaa.
No rehellisempäähän se kuitenkin on avoimesti olla uuden kanssa kuin pitää salassa jotain "lohduttajaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko e parempi että lasten isä istuisi itku silmässä yksin sohvalla seuranaan vain kuolleen vaimonsa kuva ja kossupullo?
Niin.... aikuinen mieshän ei pärjää ilman joko pulloa tai naista. Hei, vähän nyt kunnioitusta miehiä kohtaan. Eivät ole mitään aivottomia avuttomia apinoita.
Usein, kun joku kuolee, sen kumppania (aiheetta) syyllistetään siitä että elää elämäänsä ja yrittää selvitä. Monelle on siinä tilanteessa vaikeaa olla yksin, joten etsivät uuden seurustelukumppanin, ei kaverit voi koko ajan olla päivystämässä, eivätkä seurustelukumppania korvaa.
Tuomitsijoina ihmiset, jotka kyllä itse elää elämäänsä, mutta mielellään kieltäisivät tätä "jäljelle jäänyttä" elämästä.
ehkäpä yksinolo puolison kuoleman jälkeen jätti niin ison aukon, ja oli niin sietämätöntä, että miehen oli pakko löytää vierelleen joku mahdollisimman pian. ihmiset reagoivat tällaisissa tilanteissa hyvin eri tavoin. siinä missä joku ei kykene enää koskaan näkemään itseään uudessa suhteessa, jonkun toisen on pakko täyttää se syntynyt tyhjyys uusilla ihmissuhteilla.
Vierailija kirjoitti:
Olisko se silti liikaa vaadittu, että edes vuoden pysyis sinkkuna ja aikasintaan 2 vuoden päästä menis uusiin naimisiin edes kunnoituksen ja hyvän tavan vuoksi. Varmaan niitä lohduttajia voi silti olla ihan kaveripohjalla. Vaikea itse kuvitella tilannetta, että parin kuukauden jälkeen mieheni kuolemasta olisi jo uusi mies ja vuoden päästä tanssittaisiin pokkana uusia häitä. Eikö ne lapsetkin vähän kelaa.
Eli sun mielestä sen, jolla on se suurin suru asiasta, pitäis vuosi kärvistellä itsekseen?
Muut saa surra, mutta myös mennä elämässä eteenpäin?
Tuskin kaveritkaan on aina sen puolison menettäneen tukena?
Minulta kuoli lahiomainen, ei ollut edes mies eika kuollut taysin yllattain, mutta kylla se kuukausi meni ihan taysin shokissa ja perikunnalla/perheella taatusti myos kaytannon asioita jarkatessa, mitka varmasti tyoikaisella kuolleella vaativat enemmankin hoitoa. Sen jalkeen ainakin kuukausi pari taysin uupuneena. Ihmettelen miten siihen valiin kukaan kerkeaa alkaa miesta tai naista edes etsimaan, vaikka henkisesti olisi valmiskin (mita epailen).
Itse en kylla myoskaan lahtisi suhteeseen vastikaan leskeytyneen kanssa, ihan siksi etten halua olla mikaan laastari ja hoivaaja.
Kiire tussun päälle. Todennäköisempää on, että kakkosesta tuli tuossa ykkönen vaimon yllättävän kuoleman johdosta eli on ollut suhteessa jo vaimon eläessä.
Ihan käsittämättömän itsekästä edellyttää oman vanhemman yksinäisyyttä elämän suurimman surun kohdalla eli leskeytyessä. t: Leski