Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?

Kaikki meistä suree tavallaan.

Etkö halua että mies on onnellinen ja sitä kautta parempi isä lapsilleen?

Ymmärrän sinua ap

bullshittiä, ap.

Oikeasti se on vaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ihmiset surevat. Voi olla niinkin, että mies oli niin hemmetin riekaleina, että ainoa tapa selvitä siitä hengissä oli etsiä uusi elämänkumppani. Ei hän ekaa vaimoaan silti ole unohtanut, suree vain eri tavalla kuin sinä.

Puhutaan myös henkisestä resilienssistä eli selviytymiskyvystä. Osa ihmisistä on joustavia ja kykenee työstämään traumaattisia tilanteita ja menetyksiä paremmin ja nopemmin. Osa tarvitsee enemmän aikaa. Mutta kummankaan RAKKAUDEN määrästä ei noista VOI tehdä mitään johtopäätöksiä! On suorastaan torveloa, että ap edes yrität.

http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Sinun on helppo vaipua silloin tällöin vähän niiskuttelemaan turvallisesti omasta mukavasta elämästäsi käsin menehtynyttä ystävääsi. Et voi mitenkään verrata tilannetta ystäväsi mieheen, jolle vaimon yllättävä kuolema onnettomuudessa oli ihan murskaava kokemus ja pani koko elämän - lasten elämä mukaanlukien - uusiksi. Hänen oli PAKKO selvitä, lasten ja itsensä takia.

Miesten selviytymiskeino on se, että he hankkivat uuden emon joka hoitaa kodin ja lapset. Ja jolta saavat seksiä.

Naisten tunne-elämä on erilainen.

Leskimiehet usein käsittelevät suruaan uuden puolison kanssa ja avioituvat usein suhteellisen nopsaan. Etenkin kun kuvioissa on lapsia, joiden mies katsoo tarvitsevan myös naispuolista hoivaa. Kenelläkään ei ole oikeutta arvostella lesken valintoja. Itse hän oman surunsa tietää ja tuntee parhaiten.

Hah, miehet on sellaisia. Oma luuli että kuolen sairauteen joten alkoi seurustella.

Vierailija kirjoitti:

bullshittiä, ap.

Oikeasti se on vaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ihmiset surevat. Voi olla niinkin, että mies oli niin hemmetin riekaleina, että ainoa tapa selvitä siitä hengissä oli etsiä uusi elämänkumppani. Ei hän ekaa vaimoaan silti ole unohtanut, suree vain eri tavalla kuin sinä.

Puhutaan myös henkisestä resilienssistä eli selviytymiskyvystä. Osa ihmisistä on joustavia ja kykenee työstämään traumaattisia tilanteita ja menetyksiä paremmin ja nopemmin. Osa tarvitsee enemmän aikaa. Mutta kummankaan RAKKAUDEN määrästä ei noista VOI tehdä mitään johtopäätöksiä! On suorastaan torveloa, että ap edes yrität.

http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Sinun on helppo vaipua silloin tällöin vähän niiskuttelemaan turvallisesti omasta mukavasta elämästäsi käsin menehtynyttä ystävääsi. Et voi mitenkään verrata tilannetta ystäväsi mieheen, jolle vaimon yllättävä kuolema onnettomuudessa oli ihan murskaava kokemus ja pani koko elämän - lasten elämä mukaanlukien - uusiksi. Hänen oli PAKKO selvitä, lasten ja itsensä takia.

Nimenomaan näin. On helppo elää elämäänsä ja välillä tunnelmoida surussa, kun leski joutuu oikeasti elämään arkea siinä perheessä, mistä puuttuu se toinen ihminen.

Oikea ystävä olisi iloinen, että leski sai suruunsa tukea. Jos isä olisi yksin romahtanut, ei se niitä lapsia olisi auttanut yhtään.

Yritäpä ajatella, että tuo leskimies suinkaan unohtanut edesmennyttä vaimoaan, vaan tarvitse surussaan tukea, jota te vaimon ystävättäret ette ilmeisesti osanneet / halunneet antaa. Sen sijaan tämä uusi kumppani osasi ja halusi. Ei siinä varmaan alussa mistään rakkaussuhteesta ollut kyse, vaan juurikin tuesta ja lohdutuksesta. Eikä se ensimmäinen vaimo minnekään "kadonnut", vaan elää varmasti muistoissa ja parin nyt jo isommissa lapsissa. On vain realismia, että vaikka surisit lopun ikääsi, niin kuollut ei palaa takaisin. Sen tuo mies ilmeisesti aika pian oivalsi. Ja toisaalta: sanotaanhan, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Ja kun löytyi ymmärtävä ystävä ja kumppani, niin miksi kulkea kylän normien talutusnarussa, kun omaa järkeäkin voi käyttää. Ihmiset ovat kovin erilaisia, niin elämässään kuin surussaankin. Ette suinkaan te edesmenneen vaimon ystävättäret vain ole kateellisia, kun teistä ei ketään valittu lohduttajaksi? 

Exn äiti oli kuollut nuorena, isä oli mennyt hyvin pian uusiin naimisiin, vuosien jälkeen saivat lapsen.

Kerran istuttiin apen kanssa kahden, appi pikkuisen saunakaljoissa kun hän alkoi purkautua, miten onnellinen hän oli ollut exn äidin kanssa ja miten kaipasi tätä, vaikka oli lähes 20v ollut uusissa naimisissa, käsittääkseni kohtuu hyvässä liitossa.

Mutta tuskin pystyi uuden vaimon kanssa puhumaan entisen vaimon kaipuusta.

Minun suvussa kävi samoin, vaimoa oli hädintuskin haudattu kun mies oli jo mennyt uusiin naimisiin! Koko suku oli kauhuissaan.

Minä en ollut edes yllättynyt vaikka pidin vaimosta kovasti. Olen onnellinen että leski löysi onnen. Hän oli surun murtama ja nyt on saanut elämänsä järjestykseen. Hänen onni ei ole minulta pois enkä aio tuomita kun ei ole tarvinnut hänen saappaissaan olla. Se vaimon menetys oli tarpeeksi paha juttu niin miksi nyt vielä kiusaisin häntä mielipiteilläni. Pidän ne omana tietonani.

Ei ole sinun tai ystäviesi asia. 

Ap mitä sitten olisit halunnut ystäväsi lapsille? Isän joka jää suremaan ja masentumaan eikä koskaan pääse eteenpäin? Näitähän tarinoita on, masentunut etäinen isä ainoana vanhempana, lapsi ei saa surra kun isä ei kestä, äidistä ei voi puhua kun isä ei kestä, kotiolot on mitä sattuu ja tytöille ei kukaan puhu kuukautisista jne.

Minäkin arvelen että hänen on vaan ollut pakko selvitä ja jatkaa elämää. Eikö ole hyvä että hän on ihminen joka on pystynyt ottamaan vastaan lohtua ja apua? Ja että hänelle on löytynyt kumppani, joka on pystynyt ottamaan vastaan rikkinäisen miehen tuskan ja auttamaan äidittömien lasten kanssa? Joilla on nyt ilmeisesti vakaat ja turvalliset perheolot.

Vai onko ilkeämielinen tarkoituksesi vihjata, että mies ei edes rakastanut "ystävääsi" jos hän olisi ollut ystäväsi eikä tuttavasi, tietäisit mikä heidän liiton tila oli.

On ihan tutkittu juttu että mies menee nopeasti uudelleen naimisiin jatkaakseen sitä onnellista liittoa joka edellinen oli. Samasta syystä nainen taas ei mene.

Vierailija kirjoitti:

Yritäpä ajatella, että tuo leskimies suinkaan unohtanut edesmennyttä vaimoaan, vaan tarvitse surussaan tukea, jota te vaimon ystävättäret ette ilmeisesti osanneet / halunneet antaa. Sen sijaan tämä uusi kumppani osasi ja halusi. Ei siinä varmaan alussa mistään rakkaussuhteesta ollut kyse, vaan juurikin tuesta ja lohdutuksesta. Eikä se ensimmäinen vaimo minnekään "kadonnut", vaan elää varmasti muistoissa ja parin nyt jo isommissa lapsissa. On vain realismia, että vaikka surisit lopun ikääsi, niin kuollut ei palaa takaisin. Sen tuo mies ilmeisesti aika pian oivalsi. Ja toisaalta: sanotaanhan, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Ja kun löytyi ymmärtävä ystävä ja kumppani, niin miksi kulkea kylän normien talutusnarussa, kun omaa järkeäkin voi käyttää. Ihmiset ovat kovin erilaisia, niin elämässään kuin surussaankin. Ette suinkaan te edesmenneen vaimon ystävättäret vain ole kateellisia, kun teistä ei ketään valittu lohduttajaksi? 

Tämä. Yleensä ilkeyden motiivina kateus. Että mies saa vielä toisenkin hyvän liiton ja vielä lisää lapsia.

Hei! Nyt vähän todellisuudentajua!!

Todella ikävää että ystäväsi kuoli, olen siitä aidosti pahoillani!! Mutta jos sun elämä ei pääse jatkumaan tuon tapauksen osalta, niin ei se tarkoita että muiden elämä ei jatku.

Ja niin jauan kun te ystävät muistatte menehtyneen ystävän, häntä EI ole unohdettu. Ihan hyvin te ystävät voitte järkkäillä luilleen ystävänne lapsille jotain yhteistä tekemistä toisinaan ja toisinaan kertoa heille äidistään. Antakaa kuitenkin muille tilaa elää

Mun poikaystävä asui eri maassa kuin minä. Joku kokonimikaima oli kuollut ja poikkis sai surunvalittelut. Kyselin perään ja oli iloisen yllättynyt kun olinkin hengissä. Vuotta myöhemmin paljastui että oli ollut treffeillä tuolloin jonkun muun naisen kanssa. Tää paljastus oli viime perjantaina ja olen tässä nyt koe-erossa... Poikaparka uikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Exn äiti oli kuollut nuorena, isä oli mennyt hyvin pian uusiin naimisiin, vuosien jälkeen saivat lapsen.

Kerran istuttiin apen kanssa kahden, appi pikkuisen saunakaljoissa kun hän alkoi purkautua, miten onnellinen hän oli ollut exn äidin kanssa ja miten kaipasi tätä, vaikka oli lähes 20v ollut uusissa naimisissa, käsittääkseni kohtuu hyvässä liitossa.

Mutta tuskin pystyi uuden vaimon kanssa puhumaan entisen vaimon kaipuusta.

Niinpä. Ylläri, jopa eronneet ihmiset voivat kaivata onnellisia aikoja exien kanssa, ja ovat heitä aidosti rakastaneet. Ja lesket joiden liitto ei ole ollut autuain, surevat silti niitä hyviä puolia.

Itse surisin syvästi jos eksäni nyt menehtyisi, hän on lapseni isä ja meillä oli onnellista joskus. Silti rakastan nykyistä miestä todella paljon ja olen hänen kanssa onnellinen.

En ole tullut ennen ajatelleeksi, mutta onhan se parasta lasten ja kaikkien kannalta mennä eteenpäin. On vaan suvussa samanlainen tapaus. Tätä olemme puolisoni kanssa ihmetelleet. Hyvä saada tuohonkin positiivisempi lähestymistapa. Miehet taitaa muutenkin käyttäytyä aika eri tavalla kuin naiset vastaavassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

bullshittiä, ap.

Oikeasti se on vaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ihmiset surevat. Voi olla niinkin, että mies oli niin hemmetin riekaleina, että ainoa tapa selvitä siitä hengissä oli etsiä uusi elämänkumppani. Ei hän ekaa vaimoaan silti ole unohtanut, suree vain eri tavalla kuin sinä.

Puhutaan myös henkisestä resilienssistä eli selviytymiskyvystä. Osa ihmisistä on joustavia ja kykenee työstämään traumaattisia tilanteita ja menetyksiä paremmin ja nopemmin. Osa tarvitsee enemmän aikaa. Mutta kummankaan RAKKAUDEN määrästä ei noista VOI tehdä mitään johtopäätöksiä! On suorastaan torveloa, että ap edes yrität.

http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Sinun on helppo vaipua silloin tällöin vähän niiskuttelemaan turvallisesti omasta mukavasta elämästäsi käsin menehtynyttä ystävääsi. Et voi mitenkään verrata tilannetta ystäväsi mieheen, jolle vaimon yllättävä kuolema onnettomuudessa oli ihan murskaava kokemus ja pani koko elämän - lasten elämä mukaanlukien - uusiksi. Hänen oli PAKKO selvitä, lasten ja itsensä takia.

En tarkoittanut syyllistää tai tuomita lesken suremista tai uutta rakkautta. Ihmettelen omaa ja kavereideni tuntemuksia siitä, miksi se tuntuu MEISTÄ pahalta. Kyllähän meidän pitäisi nimenomaan iloita siitä, että perhe voi nyt hyvin jne. Mutta silti meistä tuntuu pahalta, kun tuntuu siltä, että me olemme ainoat, jotka vielä suremme. En varmaan osannut tätä oikein kirjoittaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

bullshittiä, ap.

Oikeasti se on vaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ihmiset surevat. Voi olla niinkin, että mies oli niin hemmetin riekaleina, että ainoa tapa selvitä siitä hengissä oli etsiä uusi elämänkumppani. Ei hän ekaa vaimoaan silti ole unohtanut, suree vain eri tavalla kuin sinä.

Puhutaan myös henkisestä resilienssistä eli selviytymiskyvystä. Osa ihmisistä on joustavia ja kykenee työstämään traumaattisia tilanteita ja menetyksiä paremmin ja nopemmin. Osa tarvitsee enemmän aikaa. Mutta kummankaan RAKKAUDEN määrästä ei noista VOI tehdä mitään johtopäätöksiä! On suorastaan torveloa, että ap edes yrität.

http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Sinun on helppo vaipua silloin tällöin vähän niiskuttelemaan turvallisesti omasta mukavasta elämästäsi käsin menehtynyttä ystävääsi. Et voi mitenkään verrata tilannetta ystäväsi mieheen, jolle vaimon yllättävä kuolema onnettomuudessa oli ihan murskaava kokemus ja pani koko elämän - lasten elämä mukaanlukien - uusiksi. Hänen oli PAKKO selvitä, lasten ja itsensä takia.

Höpö höpö. Noin nopeasti uuden löytävä ei ole koskaan rakastanutkaan.