Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?
20.03.2018 |
Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.
Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.
Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä todella on eri tapoja käsitellä asioita ja surra. Itse aloitin eron harkinta-ajalla uuden suhteen, koska satuin törmäämään ihmiseen johon rakastuin. Se että uusi suhde alkoi nopeasti eropäätöksen jälkeen ei millään tavalla tarkoita, ettenkö olisi aikoinaan rakastanut exääni paljon. Eikä se myöskään millään lailla mitätöi avioliittoni merkityksellisyyttä. Olen vain ihminen joka sopeutuu muutoksiin helposti ja joka ei jossittele päätöksiään.
Ero nyt on eri asia kuin kuolema. Tai juuri sitä tarkoitankin; jos leski ryntää seuraavaan suhteeseen, ei kuollut kumppani tainnut olla enää se elämän rakkaus viimeisinä aikoina..
Voi hyvinkin olla noin. Hassua kuvitella, että leskeksi jäisivät olisivat aina vain onnellisessa avioliitossa olevia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös se nykyään ole niin päin, että täytyy erikseen kieltää elimiensä luovuttaminen ja että oletusarvoisesti elimet leikataan ruumiista pois ja luovutetaan, jos aivokuolee vaikka infarktin tai onnettomuuden seurauksena? Mitä mieltä olette tästä muutoksesta? Haluatteko luovuttaa miehenne sisäelimet? Epäröittekö? Miehen elämä jatkuu edes elimen muodossa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä todella on eri tapoja käsitellä asioita ja surra. Itse aloitin eron harkinta-ajalla uuden suhteen, koska satuin törmäämään ihmiseen johon rakastuin. Se että uusi suhde alkoi nopeasti eropäätöksen jälkeen ei millään tavalla tarkoita, ettenkö olisi aikoinaan rakastanut exääni paljon. Eikä se myöskään millään lailla mitätöi avioliittoni merkityksellisyyttä. Olen vain ihminen joka sopeutuu muutoksiin helposti ja joka ei jossittele päätöksiään.
Ero nyt on eri asia kuin kuolema. Tai juuri sitä tarkoitankin; jos leski ryntää seuraavaan suhteeseen, ei kuollut kumppani tainnut olla enää se elämän rakkaus viimeisinä aikoina..
Voi hyvinkin olla noin. Hassua kuvitella, että leskeksi jäisivät olisivat aina vain onnellisessa avioliitossa olevia.
Lesket ovat nimenomaan onnellisesti naimisissa.
Vierailija kirjoitti:
Eikös se nykyään ole niin päin, että täytyy erikseen kieltää elimiensä luovuttaminen ja että oletusarvoisesti elimet leikataan ruumiista pois ja luovutetaan, jos aivokuolee vaikka infarktin tai onnettomuuden seurauksena? Mitä mieltä olette tästä muutoksesta? Haluatteko luovuttaa miehenne sisäelimet? Epäröittekö? Miehen elämä jatkuu edes elimen muodossa
Olen Helluntailainen.
Haluan että ruumis haudataan kokonaisena.
Jumala sitten nostaa sen viimeisenä päivänä haudasta taivaaseen.
En myöskään mene uudestaan naimisiin, koska minulla olisi sitten kaksi miestä taivaassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.
Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.
Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.
Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.
Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.Mä olen huomannut tuon monissa tutuissa naisissa. Että miehestä haetaan sitä tukea ja apua. Itselle se on hirveän outo toimintamalli ollut aina. Myös erossa.
Mäkään en ole ikinä ollut mielestäni riippuvainen kenestäkään, ehkä suorastaan korostetun itsenäinen ja kykenevä, kun olen oma itseni. Mutta tuolloin en todella ollut osa itseni, olin ihan romuna ja pohjalla. Mulle jäi omakotitalo ja hirveät velat, eikä vanhempia auttamassa. Olin jotenkin kauhean yksin, masentunut ja hädissäni. Mukavan miehen löytäminen tuntui ihan kuin olisi myrskyssä päässyt pelastusveneeseen. Nykyään olen taas toipunut ja valmis kohtaamaan maailman silmästä silmään, mutta silloin en ollut. Toivon vaan ettei mun lapsi joskus tuomitse mua kauhean ankarasti.
93Hyvä että löysit oikeanlaisen miehen rinnallesi tuolloin, sinulle se varmasti siinä hetkessä oli tarpeen. Oletko miten lasten kanssa sitä käsitellyt?
En oikein tiedä miten. En halua kertoa miten veitsenterällä talous ja jaksaminen on ollut ja välillä on edelleen. Lasta ei saa huolestuttaa. Omaa hätää ei voi näyttää, lapsen ei pidä häätääntyä äidin hädästä. Ilman sen kertomista kukaan ei ymmärrä mikä hätä tuossa nyt oli, näin jälkeenpäin näyttää että hyvinhän tässä on pärjätty. Ei lapsella myöskään ole elämänkokemusta millä ymmärtää.
93
Ehkä teit oikean ratkaisun. Tässä maailmassa ei yksin asuvia naisia ja orpoja säälitä.
Nykyään tajuan näitä naisia jotka hakevat turvaa.
Tässä maailmassa on hyvn vähän enä sellaista lähimmäisen ymmärtämistä. Todella paljon taakkaa lisätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.
Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.
Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.
Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.
Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.Mä olen huomannut tuon monissa tutuissa naisissa. Että miehestä haetaan sitä tukea ja apua. Itselle se on hirveän outo toimintamalli ollut aina. Myös erossa.
Mäkään en ole ikinä ollut mielestäni riippuvainen kenestäkään, ehkä suorastaan korostetun itsenäinen ja kykenevä, kun olen oma itseni. Mutta tuolloin en todella ollut osa itseni, olin ihan romuna ja pohjalla. Mulle jäi omakotitalo ja hirveät velat, eikä vanhempia auttamassa. Olin jotenkin kauhean yksin, masentunut ja hädissäni. Mukavan miehen löytäminen tuntui ihan kuin olisi myrskyssä päässyt pelastusveneeseen. Nykyään olen taas toipunut ja valmis kohtaamaan maailman silmästä silmään, mutta silloin en ollut. Toivon vaan ettei mun lapsi joskus tuomitse mua kauhean ankarasti.
93Hyvä että löysit oikeanlaisen miehen rinnallesi tuolloin, sinulle se varmasti siinä hetkessä oli tarpeen. Oletko miten lasten kanssa sitä käsitellyt?
En oikein tiedä miten. En halua kertoa miten veitsenterällä talous ja jaksaminen on ollut ja välillä on edelleen. Lasta ei saa huolestuttaa. Omaa hätää ei voi näyttää, lapsen ei pidä häätääntyä äidin hädästä. Ilman sen kertomista kukaan ei ymmärrä mikä hätä tuossa nyt oli, näin jälkeenpäin näyttää että hyvinhän tässä on pärjätty. Ei lapsella myöskään ole elämänkokemusta millä ymmärtää.
93
Ehkä teit oikean ratkaisun. Tässä maailmassa ei yksin asuvia naisia ja orpoja säälitä.
Nykyään tajuan näitä naisia jotka hakevat turvaa.
Tässä maailmassa on hyvn vähän enä sellaista lähimmäisen ymmärtämistä. Todella paljon taakkaa lisätään.
eikö siellä taivaassa tule tappelu, jos naisella on kaksi aviomiestä?
No onhan toi nyt järkyttävää, että kuukauden jälkeen jo on uusi suhde. Kuvottavaa oikeastaan. Kuukausi onnihan helvetin lyhyt aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No onhan toi nyt järkyttävää, että kuukauden jälkeen jo on uusi suhde. Kuvottavaa oikeastaan. Kuukausi onnihan helvetin lyhyt aika.
Niin minustakin. Ja aivan järkyttävää on perustella sitä sillä että lasten etu on että vanhempi on onnellinen eikä itke menetettyä puolisoa.
Jos lemmikki kuolee neuvotaan että uutta ei heti oteta jotta lapset oppisivat kuoleman lopullisuuden ja saisivat surra sitä rauhassa mutta jos äiti kuolee äkillisesti niin uuden "äidin" voi ottaa jo kuukauden päästä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset surevat eri tavalla. Mummoni miesystävä (asuneet naapurissa koko lapsuuden ja siksi hyvin läheisiä) kuoli useampi vuosi sitten. Hautajaisissa en ollenkaan itkenyt, mutta parin kuukauden jälkeen purskahdin itkuun kun vaan ajattelin asiaa. Muutamaan kertaan piti nolona poistua paikalta.
Surevat ihmiset ovat niitä, jotka kaipaavat eniten tukea. Kaverisi mies sai sitä nykyiseltä vaimoltaan. Ei ole välttämättä vieläkään yli kaveristasi, mutta miksi velloa menneessä vuosikausia?
Minä kyllä ihmettelen, miksi joku ryhtyy suhteeseen ihmisen kanssa, joka ei ole päässyt yli menetyksestään.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset surevat eri tavalla. Mummoni miesystävä (asuneet naapurissa koko lapsuuden ja siksi hyvin läheisiä) kuoli useampi vuosi sitten. Hautajaisissa en ollenkaan itkenyt, mutta parin kuukauden jälkeen purskahdin itkuun kun vaan ajattelin asiaa. Muutamaan kertaan piti nolona poistua paikalta.
Surevat ihmiset ovat niitä, jotka kaipaavat eniten tukea. Kaverisi mies sai sitä nykyiseltä vaimoltaan. Ei ole välttämättä vieläkään yli kaveristasi, mutta miksi velloa menneessä vuosikausia?
Yksi kuukausi on kuitenkin hyvin lyhyt aika. Luulisi että ihminen on vielä shokissa tms eikä valmis uuteen parisuhteeseen. Lapset ainakaan eivät voi olla valmiita isin uuteen naisystävään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös se nykyään ole niin päin, että täytyy erikseen kieltää elimiensä luovuttaminen ja että oletusarvoisesti elimet leikataan ruumiista pois ja luovutetaan, jos aivokuolee vaikka infarktin tai onnettomuuden seurauksena? Mitä mieltä olette tästä muutoksesta? Haluatteko luovuttaa miehenne sisäelimet? Epäröittekö? Miehen elämä jatkuu edes elimen muodossa
Olen Helluntailainen.
Haluan että ruumis haudataan kokonaisena.
Jumala sitten nostaa sen viimeisenä päivänä haudasta taivaaseen.
En myöskään mene uudestaan naimisiin, koska minulla olisi sitten kaksi miestä taivaassa.
Olisiko?
Mitä Jeesus vastasi kun häneltä kysyttiin aviopuolisoista, naisesta jonka mies toisensa jälkeen kuoli ja naitettiin aina uudelle veljelle?
Itse olen pitänyt jokaisen seurustelusuhteensa päättymisen jälkeen vähintään vuoden suruajan. Sitten on helpompi aloittaa uusi suhde.
M47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt lukenut kaikkia viestejä, sanon vaan oman kokemuksen. Minunkin ystäväperheestä toinen vanhempi menehtyi täysin yllättäen onnettomuudessa. Myös tässä tapauksessa vaimolla oli uusi miesystävä muutaman kuukauden päästä, ja siitä monet olivatkin närkästyneitä ja supattivat selän takana, että liekö hän miestään oli edes rakastanut.
Me läheisemmin parin tunteneet näimme lesken tilanteessa kaikkea muuta. Hänen elämänsä murskaantui sinä päivänä niin palasiksi, että mitään samaa ei ole elämässä ennen ja jälkeen onnettomuuden. Kotikin piti myydä, koska entistä kotia ei pystynyt yhden tuloilla pitämään, ja työpaikankin hän joutui vaihtamaan (parilla oli yhteistä liiketoimintaa). Hän oli niin surun murtama, että edes me lähipiirissä emme pystyneet viikkokausiin nukkumaan, kun tunsimme hänen tuskansa.
Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, ei voi mitenkään kuvitella miltä tuntuu elää läpi tuollaisen vaiheen. Siitä ei ole mitään lepoa, ei hetkeksikään. Monta kertaa tunnissa voi havahtua uudestaan siihen, että toista ei enää ole, ja lapsilla ei todellakaan enää ole ketään muuta.
Mutta faktaa on myös se, että ihminen ei kestä noin intensiivistä suremista loputtomiin. Jossain vaiheessa on pakko kohdistaa katse tulevaan ja alkaa rakentaa tulevaisuutta. Läsnä ovat joka tapauksessa koko ajan pelot siitä, että jotain viedään kohta taas pois - ehkä lapset, ehkä terveys, ehkä kaikki. Suuren tragedian jälkeen voi tuntua siltä, että haluaa polttaa kynttilää molemmista päistä, koska elämää on ainoastaan tässä ja nyt. Voi tuntua, että haluaa tarttua elämään kiinni tiukasti, esimerkiksi hankkimalla uuden puolison.
Ei varmaan ole täysin yllättävää, että tuo eteenpäin katsomisen vaihe alkaa lähestyä jo muutaman viikon tai parin kuukauden päästä tapahtumasta. Kokopäiväisesti surreelle se on pitkä aika, mutta omaa elämäänsä tyytyväisenä viettävälle, silloin tällöin ystävää muistelevalle, se voi tuntua lyhyeltä.
Sitä miettiessä kannattaa kuitenkin muistaa, että toiselle parin vuoden yksinäisyys "sopivuuden" vuoksi voi olla pesti pitkäaikaiseen masennukseen.
Kun Tommy Hellsten löysi muutama kuukausi vaimonsa kuoleman jälkeen uuden naisen, sitä taivasteltiin täällä palstalla aivan älyttömästi. Tässä ketjussa vastaava ratkaisu kerää ymmärrystä. Tutkimattomia ovat av:n tiet...
Ihmiset ovat erilaisia ja surevat eri tavoin.
Äitini kuoltua 22 vuotta vanhempi isäpuoli haikaili uutta naista elämäänsä kuukauden kuluttua. He olivat onnellisia ja rakastuneita ja isäpuoli etsi itselleen vastaavaa suhdetta.
Tilanne tuntui järkyttävältä, mutta myöhemmin ymmärsin, että toisen kanssa pitkään elänyt tarvitsee seuraa jokapäiväiseen elämäänsä.
Minä suren päättyneitä suhteita pitkään, joten elän yksin. En pidä omaa ratkaisuani järkevänä, koska jokainen ihminen tarvitsee rakkautta. Vaikea on muuttaa omaa persoonallisuutta ja alkaa etsiä uutta miestä.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki meistä suree tavallaan.
Etkö halua että mies on onnellinen ja sitä kautta parempi isä lapsilleen?
Totta, ja suru voi tulla vielä myöhemmin vastaan,kun on sopiva aika. Suru on aina henkilökohtaista mielestäni. Ymmärrän ap: pointin myös.
sä et tiedä rakkaudesta mitään, vaikka se tatuoitaisiin sun otsaan