Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?
20.03.2018 |
Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.
Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.
Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.
Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.
Nopeat ratkaisut surressa kertoo siitä että surun tahtoo peittää ja odottaa että se laimenee pois. Kun sitä ei kunnolla haluta kohdata. Kertoo siitä että kuollut henkilö ei ollut niin arvokas tälle surijalle, koska ei halua kohdata ja surra surua kunnolla.
Päin vastoin, ihminen on niin arvokas, ettei pää kestä surun käsittelyä.
Ap:n harrastamaa surun fiilistelyä kuka vaan voi tehdä ihan tuntemattomankin kohdalla, itkeä kun lukee lehtijutun vaikka syöpään kuolleesta lapsesta. Ei se ole rakkautta, että tulee kyyneleet silmiin.
Rakkaus ja suru ovat paljon monimuotoisempia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä hassu palsta. Jos joku kertoo olevansa lemmikin kuoleman jälkeen rikki kuukausia, se on normaalia koska lemmikki on niin rakas. Jos puolison yllättävän kuoleman jälkeen aloittaa suhteen kuukauden päästä, se on ok koska elämä jatkuu eikä menneeseen pidä jäädä jumiin.
Jos kuolet asuntoon..viikon päästä
1. talon asukkaat löytävät kissasi ja sinut kuolleena
2 .talon asukkaat löytävät kissasi syömästä naamaasi
vastaan 2
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni kuoli kymmenisen vuotta sitten onnettomuuden seurauksena. Isäni silloinen vaimo äitipuoleni alkoi tapailla uusia miehiä vajaan vuoden kuluttua ja vajaan kahden vuoden kuluttua olivat uuden miehen kanssa menossa jo kovasti naimisiin. Lisäksi muutti nuorimman velipuoleni kanssa tämän miehen kotipaikalle toiselle paikkakunnalle.
Ymmärrän kyllä että jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta itselleni tuo teki kipeää. Tuntui että isäni (jonka kanssa olivat naimisissa parikymmentä vuotta) "unohdettiin" liian nopeasti.
No, uusia puolisoita voi saada, mutta uusia vanhempia (aitoja) ei. Siksi kai tässäkin tapauksessa kyseinen kuolema oli hankalampi lapselle kuin leskelle. Silti leski oli se jota pahoteltiin, lasta hyvin vähän...
Veikö äitipuoli perintösi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
bullshittiä, ap.
Oikeasti se on vaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ihmiset surevat. Voi olla niinkin, että mies oli niin hemmetin riekaleina, että ainoa tapa selvitä siitä hengissä oli etsiä uusi elämänkumppani. Ei hän ekaa vaimoaan silti ole unohtanut, suree vain eri tavalla kuin sinä.
Puhutaan myös henkisestä resilienssistä eli selviytymiskyvystä. Osa ihmisistä on joustavia ja kykenee työstämään traumaattisia tilanteita ja menetyksiä paremmin ja nopemmin. Osa tarvitsee enemmän aikaa. Mutta kummankaan RAKKAUDEN määrästä ei noista VOI tehdä mitään johtopäätöksiä! On suorastaan torveloa, että ap edes yrität.
http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/
Sinun on helppo vaipua silloin tällöin vähän niiskuttelemaan turvallisesti omasta mukavasta elämästäsi käsin menehtynyttä ystävääsi. Et voi mitenkään verrata tilannetta ystäväsi mieheen, jolle vaimon yllättävä kuolema onnettomuudessa oli ihan murskaava kokemus ja pani koko elämän - lasten elämä mukaanlukien - uusiksi. Hänen oli PAKKO selvitä, lasten ja itsensä takia.
En tarkoittanut syyllistää tai tuomita lesken suremista tai uutta rakkautta. Ihmettelen omaa ja kavereideni tuntemuksia siitä, miksi se tuntuu MEISTÄ pahalta. Kyllähän meidän pitäisi nimenomaan iloita siitä, että perhe voi nyt hyvin jne. Mutta silti meistä tuntuu pahalta, kun tuntuu siltä, että me olemme ainoat, jotka vielä suremme. En varmaan osannut tätä oikein kirjoittaa.
ap
Niinno, sulle silti tiedoksi, että kyllä se mies vasta on surrutkin, ainoastaan eri tavalla ja eri vaihein kuin te.
Koeta nyt ymmärtää, että sinun ja ystävien suru on pieni millimetriosa siitä surusta, mitä mies on kokenut menetettyään elämänkumppaninsa ja lastensa äidin.'
Mikä kun ei tämä millään mene sulle nyt jakeluun, vaikka ketju on täynnä tätä mieltä olevia?
(tuo jolle kommentoit)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.
Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.
Nopeat ratkaisut surressa kertoo siitä että surun tahtoo peittää ja odottaa että se laimenee pois. Kun sitä ei kunnolla haluta kohdata. Kertoo siitä että kuollut henkilö ei ollut niin arvokas tälle surijalle, koska ei halua kohdata ja surra surua kunnolla.
Päin vastoin, ihminen on niin arvokas, ettei pää kestä surun käsittelyä.
Ap:n harrastamaa surun fiilistelyä kuka vaan voi tehdä ihan tuntemattomankin kohdalla, itkeä kun lukee lehtijutun vaikka syöpään kuolleesta lapsesta. Ei se ole rakkautta, että tulee kyyneleet silmiin.
Rakkaus ja suru ovat paljon monimuotoisempia asioita.
Joidenkin ihmisten pää kestää rankempia asioita kuin toisten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni kuoli kymmenisen vuotta sitten onnettomuuden seurauksena. Isäni silloinen vaimo äitipuoleni alkoi tapailla uusia miehiä vajaan vuoden kuluttua ja vajaan kahden vuoden kuluttua olivat uuden miehen kanssa menossa jo kovasti naimisiin. Lisäksi muutti nuorimman velipuoleni kanssa tämän miehen kotipaikalle toiselle paikkakunnalle.
Ymmärrän kyllä että jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta itselleni tuo teki kipeää. Tuntui että isäni (jonka kanssa olivat naimisissa parikymmentä vuotta) "unohdettiin" liian nopeasti.
No, uusia puolisoita voi saada, mutta uusia vanhempia (aitoja) ei. Siksi kai tässäkin tapauksessa kyseinen kuolema oli hankalampi lapselle kuin leskelle. Silti leski oli se jota pahoteltiin, lasta hyvin vähän...
Veikö äitipuoli perintösi?
Asiatonta ilkeilyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni kuoli kymmenisen vuotta sitten onnettomuuden seurauksena. Isäni silloinen vaimo äitipuoleni alkoi tapailla uusia miehiä vajaan vuoden kuluttua ja vajaan kahden vuoden kuluttua olivat uuden miehen kanssa menossa jo kovasti naimisiin. Lisäksi muutti nuorimman velipuoleni kanssa tämän miehen kotipaikalle toiselle paikkakunnalle.
Ymmärrän kyllä että jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta itselleni tuo teki kipeää. Tuntui että isäni (jonka kanssa olivat naimisissa parikymmentä vuotta) "unohdettiin" liian nopeasti.
No, uusia puolisoita voi saada, mutta uusia vanhempia (aitoja) ei. Siksi kai tässäkin tapauksessa kyseinen kuolema oli hankalampi lapselle kuin leskelle. Silti leski oli se jota pahoteltiin, lasta hyvin vähän...
Veikö äitipuoli perintösi?
Ei. Se saatiin sovittua isän tahdon mukaisesti ja oli kaikille ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävättäreni mies jätti hänet 25 vuoden avioliiton jälkeen toisen naisen takia.
AJATUSLEIKKI:
Jos tämä mies olisi kuollut 20v avioliiton jälkeen?kauanko lesken olisi pitänyt surra häntä?
Vierailija kirjoitti:
Äitini toi uuden miehen kotiimme 2 viikkoa isän hautajaisten jälkeen.
Olin 14v.
Toivotin miehen tervetulleeksi ja sanoin että äiti on niin surullinen, rttä hyvä kun tuli,
Isä tap..poi itsensä ja äiti näki..haulikolla
Myöhemmin mies vei meidän perheen kaikki rahat ja toi kaverinsa asumaan meille.
Näin nälkää..muutin kotoa kun peruskoulu loppui
Ai helkkari. Mua ihan sattuu sun puolesta. Luulin että mulla oli paha kun äidin kuoleman jälkeen isä toi naisen joka vihasi mua mustasukkaisesti. Oikeesti, toivon että sulle kuuluu nyt hyvää äläkä anna paskan musertaa. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole kohdannut kuolemaa. Se tieto iskee tajuntaan ja pyyhkii pois ihmisen mielestä paljon hyvää. Tulee tarve saada jotain sen tyhjyyden tilalle.
Tästä syystä kuoleman ja surun äärellä tarvitsee seksiä, niin raadollista kun se onkin. Elämää, lämpöä, kosketusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni kuoli kymmenisen vuotta sitten onnettomuuden seurauksena. Isäni silloinen vaimo äitipuoleni alkoi tapailla uusia miehiä vajaan vuoden kuluttua ja vajaan kahden vuoden kuluttua olivat uuden miehen kanssa menossa jo kovasti naimisiin. Lisäksi muutti nuorimman velipuoleni kanssa tämän miehen kotipaikalle toiselle paikkakunnalle.
Ymmärrän kyllä että jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta itselleni tuo teki kipeää. Tuntui että isäni (jonka kanssa olivat naimisissa parikymmentä vuotta) "unohdettiin" liian nopeasti.
No, uusia puolisoita voi saada, mutta uusia vanhempia (aitoja) ei. Siksi kai tässäkin tapauksessa kyseinen kuolema oli hankalampi lapselle kuin leskelle. Silti leski oli se jota pahoteltiin, lasta hyvin vähän...
Veikö äitipuoli perintösi?
Ei. Se saatiin sovittua isän tahdon mukaisesti ja oli kaikille ok.
Olen se joka 14v 2 viikkoa isän hautajaisten jälkeen toivotti äidin uuden miehen tervettulleeksi..
Mikä sulla oli ongelmana... oot varmaan aina vihannut äitipuoltasi salaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole kohdannut kuolemaa. Se tieto iskee tajuntaan ja pyyhkii pois ihmisen mielestä paljon hyvää. Tulee tarve saada jotain sen tyhjyyden tilalle.
Tästä syystä kuoleman ja surun äärellä tarvitsee seksiä, niin raadollista kun se onkin. Elämää, lämpöä, kosketusta.
Surullista, että noin kypsymättömiä ihmisiä on. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
NO ei kyllä hehkutettu ole mitään.
Vaan yritetty selittää ap:lle, joka edelleen on hyvin tuomitseva, että suremiseen on jokaisella oma tapansa ja se, että kaverin mies on resilientti ja halusi päästä kamalasta kokemuksesta yli uuden kumppanin avulla EI kerro siitä mitään, miten paljon hän on vaimoaan rakastanut ja miten paljon suri.
Ap on oikeasti todella mustavalkoinen ja hömelö edes kuvitellessaan voivansa sivusta, paljon pienemmän menetyksen kokeneena tietävänsä asiasta yhtikäs mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.
Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.
Nopeat ratkaisut surressa kertoo siitä että surun tahtoo peittää ja odottaa että se laimenee pois. Kun sitä ei kunnolla haluta kohdata. Kertoo siitä että kuollut henkilö ei ollut niin arvokas tälle surijalle, koska ei halua kohdata ja surra surua kunnolla.
Päin vastoin, ihminen on niin arvokas, ettei pää kestä surun käsittelyä.
Ap:n harrastamaa surun fiilistelyä kuka vaan voi tehdä ihan tuntemattomankin kohdalla, itkeä kun lukee lehtijutun vaikka syöpään kuolleesta lapsesta. Ei se ole rakkautta, että tulee kyyneleet silmiin.
Rakkaus ja suru ovat paljon monimuotoisempia asioita.
Joidenkin ihmisten pää kestää rankempia asioita kuin toisten.
Kyllä, ja siksi onkin hirveän typerää arvostella toisten tapaa surra.
Vierailija kirjoitti:
Ystävättäreni mies jätti hänet 25 vuoden avioliiton jälkeen toisen naisen takia.
AJATUSLEIKKI:
Jos tämä mies olisi kuollut 20v avioliiton jälkeen?kauanko lesken olisi pitänyt surra häntä?
Vähintään 5 vuotta , koska liitto oli kestänyt jo 20 vuotta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.
Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.
Nopeat ratkaisut surressa kertoo siitä että surun tahtoo peittää ja odottaa että se laimenee pois. Kun sitä ei kunnolla haluta kohdata. Kertoo siitä että kuollut henkilö ei ollut niin arvokas tälle surijalle, koska ei halua kohdata ja surra surua kunnolla.
Älä viitsi puhua paskaa. Taidat olla 15-vuotias?
ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini toi uuden miehen kotiimme 2 viikkoa isän hautajaisten jälkeen.
Olin 14v.
Toivotin miehen tervetulleeksi ja sanoin että äiti on niin surullinen, rttä hyvä kun tuli,
Isä tap..poi itsensä ja äiti näki..haulikolla
Myöhemmin mies vei meidän perheen kaikki rahat ja toi kaverinsa asumaan meille.
Näin nälkää..muutin kotoa kun peruskoulu loppuiAi helkkari. Mua ihan sattuu sun puolesta. Luulin että mulla oli paha kun äidin kuoleman jälkeen isä toi naisen joka vihasi mua mustasukkaisesti. Oikeesti, toivon että sulle kuuluu nyt hyvää äläkä anna paskan musertaa. :/
mulla on kaikki hyvin, mutta äitiin en ole enää yhteyksissä
Vierailija kirjoitti:
Kaikki meistä suree tavallaan.
Etkö halua että mies on onnellinen ja sitä kautta parempi isä lapsilleen?
Ne vanhat lapset jäävät sivuun. Isän uudella perheellä on omat yhteiset lapsensa.
Olis voini odottaa, kunnes lapset ovat aikuisia. Itsekäs tyyppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.
Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.
Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua.
Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.
Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.
NO ei kyllä hehkutettu ole mitään.
Vaan yritetty selittää ap:lle, joka edelleen on hyvin tuomitseva, että suremiseen on jokaisella oma tapansa ja se, että kaverin mies on resilientti ja halusi päästä kamalasta kokemuksesta yli uuden kumppanin avulla EI kerro siitä mitään, miten paljon hän on vaimoaan rakastanut ja miten paljon suri.
Ap on oikeasti todella mustavalkoinen ja hömelö edes kuvitellessaan voivansa sivusta, paljon pienemmän menetyksen kokeneena tietävänsä asiasta yhtikäs mitään.
Ei kukaan tiedä oliko kaverin mies resilientti vai ei. Vai pakeniko suruaan ja aiheutti toiminnallaan kärsimystä lapsilleen (niitäkin esimerkkejä täällä oli!) ja uudelle puolisolleen.
Mitä molemmat olemme.