Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?
20.03.2018 |
Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.
Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.
Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?
Kommentit (178)
Sen ymmärtää kun menettää lähimmäisen. Aika on rajallinen, kumppania voi surra lopunikää, vaikka ottaisi uuden ihmisen rinnalleen. Koskaan ei tiedä milloin aika loppuu sinulta tai lähimmäiseltäsi. Onni on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ei ole mitään valmista kaaviota rakastaa muita, sehän siinä nimenomaan on että tuolla leskellä on ympärillä rakkautta. Ei se tarkoita että heillä suhde olisi ollut huono ja lopussa vaan hän saa elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen ymmärtää kun menettää lähimmäisen. Aika on rajallinen, kumppania voi surra lopunikää, vaikka ottaisi uuden ihmisen rinnalleen. Koskaan ei tiedä milloin aika loppuu sinulta tai lähimmäiseltäsi. Onni on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ei ole mitään valmista kaaviota rakastaa muita, sehän siinä nimenomaan on että tuolla leskellä on ympärillä rakkautta. Ei se tarkoita että heillä suhde olisi ollut huono ja lopussa vaan hän saa elää.
Vierailija kirjoitti:
Itse menetin onnettomuudessa mieheni vain kolmekymppisenä. Voin sanoa, että olin niin riekaleina ja ahdistunut, että en olisi selvinnyt jos en olisi tavannut reilu kuukausi onnettomuuden jälkeen ihmistä, joka jäi vierelleni. Oma suruprosessini meni sillä tavalla, että en pystynyt puhumaan asiasta mitään, se koski vain niin paljon. Tavallaan "unohdin" koko asian. No alitajunnassa ja unessa käsittelin sitä. En pystynyt moneen vuoteen puhumaan siitä, katsomaan valokuvia tai mitään. Nyt kun 10 v mennyt niin olen sinut asian kanssa. Aika paransi, mut yksin en olis kestänyt olla.
Tämä juuri on se pahin tapa toimia. Ei käsitellä kunnolla sitä puolison pois menoa vaan haudataan ja unohdetaan se kokonaan sen uuden kumppanin kanssa tutustuessa ja touhutessa. Hyi että!
Kolme vuotta olen leskenä surrut.Ja yksin lasta kasvattanut. Montako vuotta tässä pitää vielä surra? M
ennen kuoltiin..nykyään erotaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse menetin onnettomuudessa mieheni vain kolmekymppisenä. Voin sanoa, että olin niin riekaleina ja ahdistunut, että en olisi selvinnyt jos en olisi tavannut reilu kuukausi onnettomuuden jälkeen ihmistä, joka jäi vierelleni. Oma suruprosessini meni sillä tavalla, että en pystynyt puhumaan asiasta mitään, se koski vain niin paljon. Tavallaan "unohdin" koko asian. No alitajunnassa ja unessa käsittelin sitä. En pystynyt moneen vuoteen puhumaan siitä, katsomaan valokuvia tai mitään. Nyt kun 10 v mennyt niin olen sinut asian kanssa. Aika paransi, mut yksin en olis kestänyt olla.
Tämä juuri on se pahin tapa toimia. Ei käsitellä kunnolla sitä puolison pois menoa vaan haudataan ja unohdetaan se kokonaan sen uuden kumppanin kanssa tutustuessa ja touhutessa. Hyi että!
No sinä, et näköjään tiedä mistä puhut. Mutta joka on sen tuskan läpi käynyt niin varmaan ymmärtää.
Minä jäin yllättäen leskeksi. Vuoden kuluttua tapasin uuden puolison. Olisin varmasti masentunut lopullisesti ja vetäytynyt elämästä syrjään ilman häntä. Hänen kanssaan olen nyt ollut jo 8 vuotta, lapsikin meillä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään sääntöä ja kukin toimikoon tavallaan. Silti saan hiljaa mielessäni ihmetellä näitä nopeasti "eteenpäin" menijöitä. Ihan sama mitä lässytätte mutta kyllä se kertoo, ettei ihan elämän rakkaus ollut se kuollut jos jo kuukauden parin päästä on valmis uuteen suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Mun mies kuoli viime kesäkuussa. Takana 21 vuotta aviossa, yhdessä muutama vuosi enemmän. Lapset jo aikuisia, kaksi kolmesta asuu jo omillaan ja kuopuskin hengaa tyttöystävällään enemmän kuin kotona. Suren edelleen miestäni, mutta olen mennyt kyllä eteenpäin, sillä ymmärrän näin viiskymppisenä ymmärtää elämän rajallisuuden, koska perheessä on ollut myös vakavaa sairautta, jolloin on pitänyt ajatella myös kuolemaa. Nyt tapailen (jo! saa kivittää ihan rauhassa) erästä miestä, sillä enhän mä tässä enää nuorene, päinvastoin, joka päivä lähemmäs hautaa menossa. Miksi en nauttisi elämästä, ei se ole kuolleelta pois, kai?
Ei kai täällä olekaan kyse siitä, etteikö saa alkaa uutta suhdetta. On vain niin outoa jos joku hyppää siihen hetimiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolme vuotta olen leskenä surrut.Ja yksin lasta kasvattanut. Montako vuotta tässä pitää vielä surra? M
Ihan sen aikaa kuin itsestäsi tuntuu. Kolme vuotta on kuitenkin ihan eri asia kuin aloitusesimerkin kuukausi, joten tuskimpa kukaan tässäkään ketjussa sinua tuomitsisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme vuotta olen leskenä surrut.Ja yksin lasta kasvattanut. Montako vuotta tässä pitää vielä surra? M
Ihan sen aikaa kuin itsestäsi tuntuu. Kolme vuotta on kuitenkin ihan eri asia kuin aloitusesimerkin kuukausi, joten tuskimpa kukaan tässäkään ketjussa sinua tuomitsisi.
Mä luulen et se suree sitä, että sen levinny p..se ei kelpaa enää kellekään:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme vuotta olen leskenä surrut.Ja yksin lasta kasvattanut. Montako vuotta tässä pitää vielä surra? M
Ihan sen aikaa kuin itsestäsi tuntuu. Kolme vuotta on kuitenkin ihan eri asia kuin aloitusesimerkin kuukausi, joten tuskimpa kukaan tässäkään ketjussa sinua tuomitsisi.
Mä luulen et se suree sitä, että sen levinny p..se ei kelpaa enää kellekään:)
Huutonaurua...lesken levinnyt perse
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse menetin onnettomuudessa mieheni vain kolmekymppisenä. Voin sanoa, että olin niin riekaleina ja ahdistunut, että en olisi selvinnyt jos en olisi tavannut reilu kuukausi onnettomuuden jälkeen ihmistä, joka jäi vierelleni. Oma suruprosessini meni sillä tavalla, että en pystynyt puhumaan asiasta mitään, se koski vain niin paljon. Tavallaan "unohdin" koko asian. No alitajunnassa ja unessa käsittelin sitä. En pystynyt moneen vuoteen puhumaan siitä, katsomaan valokuvia tai mitään. Nyt kun 10 v mennyt niin olen sinut asian kanssa. Aika paransi, mut yksin en olis kestänyt olla.
Tämä juuri on se pahin tapa toimia. Ei käsitellä kunnolla sitä puolison pois menoa vaan haudataan ja unohdetaan se kokonaan sen uuden kumppanin kanssa tutustuessa ja touhutessa. Hyi että!
Minä taas sanoisin "hyi että!" sinulle, joka kehtaa tuomita ja kritisoida puolisonsa traagisesti menettänyttä henkilöä. Oletko itse ollut samassa tilanteessa? Miten voit edes tietää, ettet itse toimisi samoin? "Ei käsitellä kunnolla..." Mitä se kunnon käsittely on? Sinäkö sen määrittelet? Entä jos henkilö ei shokissa ja surussa yksinkertaisesti ole kykenevä "käsittelemään kunnolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä todella on eri tapoja käsitellä asioita ja surra. Itse aloitin eron harkinta-ajalla uuden suhteen, koska satuin törmäämään ihmiseen johon rakastuin. Se että uusi suhde alkoi nopeasti eropäätöksen jälkeen ei millään tavalla tarkoita, ettenkö olisi aikoinaan rakastanut exääni paljon. Eikä se myöskään millään lailla mitätöi avioliittoni merkityksellisyyttä. Olen vain ihminen joka sopeutuu muutoksiin helposti ja joka ei jossittele päätöksiään.
Ero nyt on eri asia kuin kuolema. Tai juuri sitä tarkoitankin; jos leski ryntää seuraavaan suhteeseen, ei kuollut kumppani tainnut olla enää se elämän rakkaus viimeisinä aikoina..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä todella on eri tapoja käsitellä asioita ja surra. Itse aloitin eron harkinta-ajalla uuden suhteen, koska satuin törmäämään ihmiseen johon rakastuin. Se että uusi suhde alkoi nopeasti eropäätöksen jälkeen ei millään tavalla tarkoita, ettenkö olisi aikoinaan rakastanut exääni paljon. Eikä se myöskään millään lailla mitätöi avioliittoni merkityksellisyyttä. Olen vain ihminen joka sopeutuu muutoksiin helposti ja joka ei jossittele päätöksiään.
Ero nyt on eri asia kuin kuolema. Tai juuri sitä tarkoitankin; jos leski ryntää seuraavaan suhteeseen, ei kuollut kumppani tainnut olla enää se elämän rakkaus viimeisinä aikoina..
rakkaus on kuollut
on vain ihmisiä..joilla on erillaisia tarpeita
Ihmiset surevat eri tavalla. Mummoni miesystävä (asuneet naapurissa koko lapsuuden ja siksi hyvin läheisiä) kuoli useampi vuosi sitten. Hautajaisissa en ollenkaan itkenyt, mutta parin kuukauden jälkeen purskahdin itkuun kun vaan ajattelin asiaa. Muutamaan kertaan piti nolona poistua paikalta.
Surevat ihmiset ovat niitä, jotka kaipaavat eniten tukea. Kaverisi mies sai sitä nykyiseltä vaimoltaan. Ei ole välttämättä vieläkään yli kaveristasi, mutta miksi velloa menneessä vuosikausia?
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset surevat eri tavalla. Mummoni miesystävä (asuneet naapurissa koko lapsuuden ja siksi hyvin läheisiä) kuoli useampi vuosi sitten. Hautajaisissa en ollenkaan itkenyt, mutta parin kuukauden jälkeen purskahdin itkuun kun vaan ajattelin asiaa. Muutamaan kertaan piti nolona poistua paikalta.
Surevat ihmiset ovat niitä, jotka kaipaavat eniten tukea. Kaverisi mies sai sitä nykyiseltä vaimoltaan. Ei ole välttämättä vieläkään yli kaveristasi, mutta miksi velloa menneessä vuosikausia?
Entäs jos mummos nyt lähtee puumana metsästämään?
Jutta täällä moi vaan hei
Mä oon löytäny elämäni rakkauden
Se tatskas juuri mun naaman käsivarteensa..se on rakkautta se
ei lesken tarvitse jäädä suremaan vuosikausiksi
Rakkaus voittaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset surevat eri tavalla. Mummoni miesystävä (asuneet naapurissa koko lapsuuden ja siksi hyvin läheisiä) kuoli useampi vuosi sitten. Hautajaisissa en ollenkaan itkenyt, mutta parin kuukauden jälkeen purskahdin itkuun kun vaan ajattelin asiaa. Muutamaan kertaan piti nolona poistua paikalta.
Surevat ihmiset ovat niitä, jotka kaipaavat eniten tukea. Kaverisi mies sai sitä nykyiseltä vaimoltaan. Ei ole välttämättä vieläkään yli kaveristasi, mutta miksi velloa menneessä vuosikausia?
Entäs jos mummos nyt lähtee puumana metsästämään?
mummo on kuumaa kamaa..on talot ja perinnöt..namskis
Liukuvoidetta vaan....
Ihmisillä todella on eri tapoja käsitellä asioita ja surra. Itse aloitin eron harkinta-ajalla uuden suhteen, koska satuin törmäämään ihmiseen johon rakastuin. Se että uusi suhde alkoi nopeasti eropäätöksen jälkeen ei millään tavalla tarkoita, ettenkö olisi aikoinaan rakastanut exääni paljon. Eikä se myöskään millään lailla mitätöi avioliittoni merkityksellisyyttä. Olen vain ihminen joka sopeutuu muutoksiin helposti ja joka ei jossittele päätöksiään.