Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.

Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.

Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?

Todennäköisesti ero olisi tullut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.

Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.

Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.

Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.

Nopeat ratkaisut surressa kertoo siitä että surun tahtoo peittää ja odottaa että se laimenee pois. Kun sitä ei kunnolla haluta kohdata. Kertoo siitä että kuollut henkilö ei ollut niin arvokas tälle surijalle, koska ei halua kohdata ja surra surua kunnolla.

Älä viitsi puhua paskaa. Taidat olla 15-vuotias?

ohis

Sielläpä kypsä aikuinen kirjoittelee. Jotkut ei koskaan kasva aikuisiksi ja opi kohtaamaan vaikeuksia ja suremaan surujaan. 

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.

Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.

Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?

Mieti vaikka niin päin, että onneksi mies ei jäänyt suremaan.  Vai olisitko tyytyväinen, jos mies olisi surun takia menettänyt työkykynsä, alkanut juoda, hakenut lääkäriltä pillereitä murheeseen ja tullut sekakäyttäjäksi, tekisi itsemurhayrityksiä ja pitäisi lapset varpaillaan, lastenkin mielenterveys menisi, heidät otettaisiin huostaan, lapset tekisivät itsemurhan, leski edelleen ryyppäisi ja riehuisi sekopäisenä?

On nimittäin nähty tuollaistakin.

Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.

Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.

Tää on nyt vähän ohis, mut täytyy sanoo et hyvinhyvin erikoinen palsta tämä. Nyt on täysin luonnollista ja ymmärrettävää et otetaan uus nainen heti ku eellinen on saatu haudattua. Eikä hei tartte ajatella yhtään niitä lapsiakaan.

Mutta auta armias, jos joku sikamies menee pari kuukautta eron jälkeen tapaamaan uuden naisen ja alkaa seurustella, niin se on ihan hirveetä ja lapsia kohtaan niin väärin, jos ne joutuu näkee sen naisen ennen ku on vähintään vuos kulunu vanhempien erosta.

Kumpikoha on lapsille tarumaattisempaa, vanhempien ero vai toisen vanhemman kuolema..

Jos ystävä suree kuollutta ystävää, ei hänelle silti sanota ettei surrut oikeasti, jos pystyy silti viettämään aikaa jonkun toisen ystävän kanssa. Tai jopa tutustumaan uuteen ystävään. Jopa käymään lomamatkalla, tai rakastumaan tai menemään naimisiin. Ei hän ole unohtanut ystävää vaikka kävi etelässä tai tanssimassa.

Sama asia minusta tuolla leskellä. Elämän on vain jatkuttava.

Menetetty puoliso ei tule koskaan takaisin. Ei vaikka itkisit sata vuotta. Lesken on jatkettava omaa elämäänsä, niillä voimavaroilla, mitä hänellä on käytettävissä.

Menetettyään puolisonsa käsittää elämän haurauden ja lyhyyden. Mitään suruaikaa ei voida ulkopuolelta määrittää. Kukin suree tavallaan ja rakentaa jäljellä olevan elämänsä.

t. tuore leski

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.

Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.

Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?

Mieti vaikka niin päin, että onneksi mies ei jäänyt suremaan.  Vai olisitko tyytyväinen, jos mies olisi surun takia menettänyt työkykynsä, alkanut juoda, hakenut lääkäriltä pillereitä murheeseen ja tullut sekakäyttäjäksi, tekisi itsemurhayrityksiä ja pitäisi lapset varpaillaan, lastenkin mielenterveys menisi, heidät otettaisiin huostaan, lapset tekisivät itsemurhan, leski edelleen ryyppäisi ja riehuisi sekopäisenä?

On nimittäin nähty tuollaistakin.

Tuohon verrattanuna se on tietenkin parempi vaihtoehto. Mutta jotkut meistä vertaa ehkä siihen vaihtoehtoon, että olisi käsitellyt surunsa, elänyt arkea lasten kanssa ja puolen-kahden vuoden päästä tavannut uuden kumppanin.

Vierailija kirjoitti:

Menetetty puoliso ei tule koskaan takaisin. Ei vaikka itkisit sata vuotta. Lesken on jatkettava omaa elämäänsä, niillä voimavaroilla, mitä hänellä on käytettävissä.

Menetettyään puolisonsa käsittää elämän haurauden ja lyhyyden. Mitään suruaikaa ei voida ulkopuolelta määrittää. Kukin suree tavallaan ja rakentaa jäljellä olevan elämänsä.

t. tuore leski

Ystäväni jätettiin 25v avioliiton jälkeen...

Ajattele miten onnellinen ystäväni on MIES ON ELOSSA!

Jaa-a, enpä tiedä. Ehkä et ole sisäistänyt sitä, että se on kaverisi lesken elämä, jota hän elää, eikä sinulla ole siihen nokan koputtamista. Me kaikki suremme tavallamme, eikä ns. elämän jatkumiselle ole mitään aikataulua, etkä sinä edes tiedä, miten kaverisi leski hänen muistoaan vaalii. 

Sure ja kaipaa sinä tavallasi ja anna toisten tehdä se tavallaan. Ehkä sinullakin sitten helpottaa. 

Opettavainen ketju. Olen aina ajatellut, että nopeasti uuteen suhteeseen (eron tai kuoleman jälkeen) menevä ei ole koskaan rakastanutkaan entistä. Mutta nyt olen oppinut, että on ihmisiä, joiden pää ei vain kestä menetyksen käsittelyä. Kiitos tästä opetuksesta!

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.

Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.

Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.

Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.

Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.

Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.

Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.

Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.

Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.

Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.

Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.

Mä olen huomannut tuon monissa tutuissa naisissa. Että miehestä haetaan sitä tukea ja apua. Itselle se on hirveän outo toimintamalli ollut aina. Myös erossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.

Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.

Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?

Mieti vaikka niin päin, että onneksi mies ei jäänyt suremaan.  Vai olisitko tyytyväinen, jos mies olisi surun takia menettänyt työkykynsä, alkanut juoda, hakenut lääkäriltä pillereitä murheeseen ja tullut sekakäyttäjäksi, tekisi itsemurhayrityksiä ja pitäisi lapset varpaillaan, lastenkin mielenterveys menisi, heidät otettaisiin huostaan, lapset tekisivät itsemurhan, leski edelleen ryyppäisi ja riehuisi sekopäisenä?

On nimittäin nähty tuollaistakin.

Tuohon verrattanuna se on tietenkin parempi vaihtoehto. Mutta jotkut meistä vertaa ehkä siihen vaihtoehtoon, että olisi käsitellyt surunsa, elänyt arkea lasten kanssa ja puolen-kahden vuoden päästä tavannut uuden kumppanin.

Elämä harvemmin menee niin kuin ohjekirjoissa. Varsinkaan kun kuolema tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.

Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.

Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.

Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.

Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.

Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.

Olemme kaikki tätä yrittäneet, useampaan kertaan. Äiti on ollut sitä mieltä, että jos seurustelu oli hänelle ok niin olisi pitänyt olla meillekin. Ja hänen koti, jos ei meno miellytä niin tervemenoa. Kyllähän se koti oli meidänkin, ja vaikka tietysti aikuisilla on kodin suhteen se viimeinen sana, niin kyse oli muustakin kuin jostain huoneen siisteydestä tms. Tästä syystä välit eivät ole koskaan kokonaan korjautuneet, tuntuu ettei äiti ole tässä asiassa koskaan meitä kuunnellut tai ottanut huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetetty puoliso ei tule koskaan takaisin. Ei vaikka itkisit sata vuotta. Lesken on jatkettava omaa elämäänsä, niillä voimavaroilla, mitä hänellä on käytettävissä.

Menetettyään puolisonsa käsittää elämän haurauden ja lyhyyden. Mitään suruaikaa ei voida ulkopuolelta määrittää. Kukin suree tavallaan ja rakentaa jäljellä olevan elämänsä.

t. tuore leski

Ystäväni jätettiin 25v avioliiton jälkeen...

Ajattele miten onnellinen ystäväni on MIES ON ELOSSA!

niin mutta tuleeko mies mies takaisi?

leski sentään tapaa miehensä taivaassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan varmasti odota että leski jäisi ikuisiksi ajoiksi yksin jumittamaan. Mutta kyllä niitä lapsiakin pitäisi ajatella ja antaa aikaa käsitellä tapahtunutta ja totutella elämään ilman äitiä/isää.

Isäni kuoli yllättäen kun olin 13 ja äiti toi uuden miesystävän kotiin alle kuukausi hautajaisista ja tämä muuttikin meille kohta sen jälkeen. Isosiskoni (tuolloin 17) muutti mahdollisimman pian kotoa pois, ja tästä kärsi mm. koulunkäynti, oli lukiossa tuolloin. Isoveli (15) oli raivoissaan ja alkoi hengata mieluummin kaupungilla kuin kotona ja ajautui monenlaisiin ongelmiin. Itse (13) kärsin hiljaa kotona, koska tilanne tuntui kauhealta, kuin isä olisi unohdettu. Terapiassa olen käynyt aikuisena näitä asioita purkamassa, koska on vaikuttanut mm. ihmissuhteisiini. Äidin uusi mies oli sinänsä ihan ok, hiljainen kaveri mutta kyllä koti ja kodin ilmapiiri muuttui kun sinne tuli meille lapsille ihan vieras mies ja vielä noin nopeasti isän kuoleman jälkeen. Välit äitiin heikkenivät, jossain määrin pysyvästi meillä kaikilla lapsilla, koska tuntui ettei äitiä meidän surumme ja ongelmamme kiinnostaneet vaan uusi suhde ajoi ylitsemme. Ei kukaan meistä halunnut että äiti jäisi ikuisesti yksin, mutta emme edes ehtineet toipua isän kuolemasta ennen kuin uusi mies tuli kuvioihin.

Tää on kyllä varmasti totta. Seurustelu eri osoitteista olisi ollut paljon fiksumpaa ja armeliaampaa lapsille.

Suru saa ihmiset sekaisin ja tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Joita ei enää tekisi parin vuoden jälkeen kun on toipunut.

Luin jostain että yksi masennuksen ilmenemismuoto on selittämätön pelokkuus. Kun erosin, pelkäsin valtavasti etten pärjää lapsen kanssa. Että meille käy jotain kamalaa josta en selviä. Tuntui helpottavalta saada mies taloon tueksi ja avuksi. Koin että pidin sillä lailla lapsesta huolta. Parin vuoden päästä oli vaikea enää tavoittaa sitä aitoa hätää jota olin tuntenut.

Ehkä kannattaa joskus ottaa puheeksi äitisi kanssa, millaista oli jäädä yksin kolmen lapsen kanssa.

Mä olen huomannut tuon monissa tutuissa naisissa. Että miehestä haetaan sitä tukea ja apua. Itselle se on hirveän outo toimintamalli ollut aina. Myös erossa.

Mäkään en ole ikinä ollut mielestäni riippuvainen kenestäkään, ehkä suorastaan korostetun itsenäinen ja kykenevä, kun olen oma itseni. Mutta tuolloin en todella ollut osa itseni, olin ihan romuna ja pohjalla. Mulle jäi omakotitalo ja hirveät velat, eikä vanhempia auttamassa. Olin jotenkin kauhean yksin, masentunut ja hädissäni. Mukavan miehen löytäminen tuntui ihan kuin olisi myrskyssä päässyt pelastusveneeseen. Nykyään olen taas toipunut ja valmis kohtaamaan maailman silmästä silmään, mutta silloin en ollut. Toivon vaan ettei mun lapsi joskus tuomitse mua kauhean ankarasti.

93

Vierailija kirjoitti:

Leskimiehet usein käsittelevät suruaan uuden puolison kanssa ja avioituvat usein suhteellisen nopsaan. Etenkin kun kuvioissa on lapsia, joiden mies katsoo tarvitsevan myös naispuolista hoivaa. Kenelläkään ei ole oikeutta arvostella lesken valintoja. Itse hän oman surunsa tietää ja tuntee parhaiten.

Ai meinaatko, ettei ne omat lapset myöskin loukkaannu iskän käytöksestä ottaa heti edesmenneen äidin tilalle joku toinen ämmä? No kunhan aikuistuvat niin kyllä he tulevat iskää arvostelemaan ja heillä on siihen oikeus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.

Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.

Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?

Mieti vaikka niin päin, että onneksi mies ei jäänyt suremaan.  Vai olisitko tyytyväinen, jos mies olisi surun takia menettänyt työkykynsä, alkanut juoda, hakenut lääkäriltä pillereitä murheeseen ja tullut sekakäyttäjäksi, tekisi itsemurhayrityksiä ja pitäisi lapset varpaillaan, lastenkin mielenterveys menisi, heidät otettaisiin huostaan, lapset tekisivät itsemurhan, leski edelleen ryyppäisi ja riehuisi sekopäisenä?

On nimittäin nähty tuollaistakin.

Tuohon verrattanuna se on tietenkin parempi vaihtoehto. Mutta jotkut meistä vertaa ehkä siihen vaihtoehtoon, että olisi käsitellyt surunsa, elänyt arkea lasten kanssa ja puolen-kahden vuoden päästä tavannut uuden kumppanin.

Elämä harvemmin menee niin kuin ohjekirjoissa. Varsinkaan kun kuolema tulee.

Enemmistön kohdalla varmaan kuitenkin surun käsittely ja uusi onni sen jälkeen on normaalitila.

Lasten takia en itse kyllä ottaisi uutta kumppania kovin äkkiä. Toki jos siltä tuntuu että on valmis pian uuteen suhteeseen niin mikäs siinä, mutta jos kuvioissa on lapset niin heille pitää suoda aikaa surra. Ihan järkyttävää miten itsekkäitä ihmiset on, etteivät kykene laittamaan lasta omien halujen edelle, etenkään niinkin haavoittuvassa tilanteessa kuin se että lapsilta on kuollut toinen vanhempi.