Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?

Ehkä he tunsivat jo entuudestaan, varsinkin jos avioliitto ei sujunut hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.

Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.

Totta, lesken kuolemanriski on korkea, jos ikää o yli 70v. Nuoremmilla ei ole vastaavaa havaittu.

Lapsi kärsii enemmän, jos isällä ei ole aikaa hänelle kuin silloin, jos isä on surullinen, mutta lastensa kanssa.

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.

Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.

Tukea siihen suruun voi hakea myös ammattiauttajalta. Usein parempi vaihtoehto kuin toisen ihmisen käyttäminen laastarina.

Ammattitukea on äärimmäisen vaikeaa saada ja moni mies ei halua purkaa suruaan naisten tavoin puhumalla vaan nimenomaisesti tekemällä. Mutta oleellista on, että vaikka hakisi ammattiapua, sitä ei yleensä saa.

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.

Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.

Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?

ap..kuka sinua jää suremaan?

ehkä kissasi tekee ruokalakon ja kuolee suruun?

poikaystäväsi käy haudallasi nyyhkyttämässä joka päivä, tuo kynttilän...

Äitisi ja isäsi saavat sydärin kun arkku lasketaan hautaan...

Myös pappi itkee

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.

Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.

Tukea siihen suruun voi hakea myös ammattiauttajalta. Usein parempi vaihtoehto kuin toisen ihmisen käyttäminen laastarina.

Ammattitukea on äärimmäisen vaikeaa saada ja moni mies ei halua purkaa suruaan naisten tavoin puhumalla vaan nimenomaisesti tekemällä. Mutta oleellista on, että vaikka hakisi ammattiapua, sitä ei yleensä saa.

Ammattituen saamisen vaikeus/helppous riippuu toki paljon paikkakunnasta ja omasta varallisuudestakin. Se että puhumisen sijaan käsittelee surua tekemällä, ei tietenkään ole väärin. Mutta toisen käyttäminen laastarina surussa ei minusta ole hyvä tapa toimia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä hassu palsta. Jos joku kertoo olevansa lemmikin kuoleman jälkeen rikki kuukausia, se on normaalia koska lemmikki on niin rakas. Jos puolison yllättävän kuoleman jälkeen aloittaa suhteen kuukauden päästä, se on ok koska elämä jatkuu eikä menneeseen pidä jäädä jumiin.

Jos kuolet asuntoon..viikon päästä

1. talon asukkaat löytävät kissasi ja sinut kuolleena

2 .talon asukkaat löytävät kissasi syömästä naamaasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.

Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.

Tukea siihen suruun voi hakea myös ammattiauttajalta. Usein parempi vaihtoehto kuin toisen ihmisen käyttäminen laastarina.

Ammattitukea on äärimmäisen vaikeaa saada ja moni mies ei halua purkaa suruaan naisten tavoin puhumalla vaan nimenomaisesti tekemällä. Mutta oleellista on, että vaikka hakisi ammattiapua, sitä ei yleensä saa.

Ammattituen saamisen vaikeus/helppous riippuu toki paljon paikkakunnasta ja omasta varallisuudestakin. Se että puhumisen sijaan käsittelee surua tekemällä, ei tietenkään ole väärin. Mutta toisen käyttäminen laastarina surussa ei minusta ole hyvä tapa toimia.

Jos parisuhde kestää viisi vuotta ja siinä on pari lastakin, niin kyllä se enemmän on kuin laastari.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.

Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.

Minun isäni kuoli kymmenisen vuotta sitten onnettomuuden seurauksena. Isäni silloinen vaimo äitipuoleni alkoi tapailla uusia miehiä vajaan vuoden kuluttua ja vajaan kahden vuoden kuluttua olivat uuden miehen kanssa menossa jo kovasti naimisiin. Lisäksi muutti nuorimman velipuoleni kanssa tämän miehen kotipaikalle toiselle paikkakunnalle.

Ymmärrän kyllä että jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta itselleni tuo teki kipeää. Tuntui että isäni (jonka kanssa olivat naimisissa parikymmentä vuotta) "unohdettiin" liian nopeasti.

No, uusia puolisoita voi saada, mutta uusia vanhempia (aitoja) ei. Siksi kai tässäkin tapauksessa kyseinen kuolema oli hankalampi lapselle kuin leskelle. Silti leski oli se jota pahoteltiin, lasta hyvin vähän...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.

Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.

Tukea siihen suruun voi hakea myös ammattiauttajalta. Usein parempi vaihtoehto kuin toisen ihmisen käyttäminen laastarina.

Ammattitukea on äärimmäisen vaikeaa saada ja moni mies ei halua purkaa suruaan naisten tavoin puhumalla vaan nimenomaisesti tekemällä. Mutta oleellista on, että vaikka hakisi ammattiapua, sitä ei yleensä saa.

Ammattituen saamisen vaikeus/helppous riippuu toki paljon paikkakunnasta ja omasta varallisuudestakin. Se että puhumisen sijaan käsittelee surua tekemällä, ei tietenkään ole väärin. Mutta toisen käyttäminen laastarina surussa ei minusta ole hyvä tapa toimia.

Jos parisuhde kestää viisi vuotta ja siinä on pari lastakin, niin kyllä se enemmän on kuin laastari.

No parisuhteen kesto ja lapset ei kerro mikä on siinä olevien kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.

Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.

Tukea siihen suruun voi hakea myös ammattiauttajalta. Usein parempi vaihtoehto kuin toisen ihmisen käyttäminen laastarina.

Ammattitukea on äärimmäisen vaikeaa saada ja moni mies ei halua purkaa suruaan naisten tavoin puhumalla vaan nimenomaisesti tekemällä. Mutta oleellista on, että vaikka hakisi ammattiapua, sitä ei yleensä saa.

Ammattituen saamisen vaikeus/helppous riippuu toki paljon paikkakunnasta ja omasta varallisuudestakin. Se että puhumisen sijaan käsittelee surua tekemällä, ei tietenkään ole väärin. Mutta toisen käyttäminen laastarina surussa ei minusta ole hyvä tapa toimia.

Jos parisuhde kestää viisi vuotta ja siinä on pari lastakin, niin kyllä se enemmän on kuin laastari.

No parisuhteen kesto ja lapset ei kerro mikä on siinä olevien kokemus.

Vielä vähemmän ulkopuolisen näkemys kertoo yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.

Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.

Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.

Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.

Et ole kohdannut kuolemaa. Se tieto iskee tajuntaan ja pyyhkii pois ihmisen mielestä paljon hyvää. Tulee tarve saada jotain sen tyhjyyden tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.

Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.

Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.

Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.

Tyypillisiä kypsymättömille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse kuolisin nyt, niin en haluaisi, että mies jäisi suremaan minua kohtuuttomasti. Hänellä olisi opettelua olla yksin lastemme kanssa sitä arkea, pitäisi lopettaa nykyiset työt ja etsiä uutta, sillä tekee nyt niin pitkää päivää, ettei se ole yh:lle mahdollista.

Olen vain sitä mieltä, että elämä jatkuu. Uskon, että se vainaja on kanssamme kun muistamme hänet. Ehkä vähän hörhöä, mutta minua lohduttavaa.

En ole jäänyt vielä toistaiseksi kenenkään kuoleman takia kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Jos antaisin sille mahdollisuuden, niin sieltä olisi enää vaikea päästä ylös takaisin tähän omaan elämään. Itselleni on parasta vain jatkaa normaalisti ja laittaa ne ajatukset siitä kuolleesta läheisestä sivuun. Sitten vasta hetken päästä alkaa muistelemaan ja käymään asiaa läpi kun se ei ole enää niin kipeä paikka. Ja loukkaantuisin kyllä, jos joku tulisi minulle sanomaan, että tapani surra on jotenkin väärä.

Ei kai kukaan ole ketjussa suositellut, että jäisi kotiin nysväämään ja surkuttelemaan? Lähinnä tässä on kyseenalaistettu sitä, että onko järkevää mennä uuteen parisuhteeseen heti puolison kuoltua. 

Ei, vaan aloittaja epäili, ettei leski edes surisi yhtä paljon kuin hän, ja muut komppasivat, ettei ole voinut rakastaa. Minusta tuo on törkeää. Tottakai voi olla riskejä ja ongelmia. Mutta myös aitoa surua ja rakkautta.

Suurin osa kyllä lyttäsi aloittajaa ja hehkutti, miten hyvä on siirtyä eteenpäin ja olla jumittamatta menneessä.

Ei, vaan sanoi, että on erilaisia tapoja surra, eikä ulkopuolinen voi tuomita toisia ja toisen tunteita.

Nopeat ratkaisut surressa ovat hyvin tyypillisiä.

Nopeat ratkaisut surressa kertoo siitä että surun tahtoo peittää ja odottaa että se laimenee pois. Kun sitä ei kunnolla haluta kohdata. Kertoo siitä että kuollut henkilö ei ollut niin arvokas tälle surijalle, koska ei halua kohdata ja surra surua kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Et ole kohdannut kuolemaa. Se tieto iskee tajuntaan ja pyyhkii pois ihmisen mielestä paljon hyvää. Tulee tarve saada jotain sen tyhjyyden tilalle.

Olen. Mun tapani on mennä päin sitä tyhjyyttä ja kokea se täydesti, ei täyttää sitä millään. Ja kun se on koettu, antaa uusien asioiden tulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ole kohdannut kuolemaa. Se tieto iskee tajuntaan ja pyyhkii pois ihmisen mielestä paljon hyvää. Tulee tarve saada jotain sen tyhjyyden tilalle.

 

Olen. Mun tapani on mennä päin sitä tyhjyyttä ja kokea se täydesti, ei täyttää sitä millään. Ja kun se on koettu, antaa uusien asioiden tulla.

Tämä juuri on se oikea tapa.