Lue keskustelun säännöt.
Paljasta häpeällinen salaisuutesi
11.03.2018 |
Tai mikä salaisuus tahansa.
Aloitan: Kadun syvästi lasten hankkimista. Tein lapset nuorina, kun en vielä lainkaan tuntenut itseäni tai tiennyt mistä nautin ja millaisen elämän haluan. Vanhemmuus ei sovi minulle. Kukaan ei varmaan uskoisi minua jos kertoisin tämän jollekin. Edes mieheni ei tiedä. Miehen, ystävien ja sukulaisten mielestä olen loistava äiti.
Kommentit (538)
Vierailija kirjoitti:
Työttömyys pitkittyessään on kyllä masentanut minua. Valmistuin hyvään ammattiin 1998. Sain heti hyvän oman alani paikan. Sitten astui kuvaan mies - ja pian sen jälkeen jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Elämästäni muodostui sekava tilkkutäkki: lapsi - kotihoidonvuodet - pätkätyö - työttömyys - toinen lapsi - kotihoidonvuodet - pätkätyö - pätkätyö - ansiosidonnainen työttömyysturva - vähän opiskelua - pätkätyötä - vähän koulutusta, jne. Useita pätkätöitä on mahtunut näihin vuosiin.
Turhautuminen ja toimettomuus, ulkopuolisuus, syrjäytyneisyys, yksinäisyys on seurausta pitkäaikaistyöttömyydestä. Minulla on hyvä ammatti ja jonkinlainen ammattitaito, jota en pääse hyödyntämään.
Miksi minä olen se, jolle ei riitä työtä? Onko minut tarkoitettu elämään elämäni ilman työtä, puuhakasta ja tarmokasta naista? Ilman palkkaa? Olen FM aineenopettaja, jo ikääntynyt. Kaikki väärin minussa.
Suurin osa ikäisistäni naisista, vanhoista lukiokavereista, kurssikavereista on ollut säännöllisessä työelämässä viimeiset 20 vuotta.
Ehkä on tosiaankin niin, että juuri minut on tarkoitettu elämään vailla työtä, työkkärin ja muiden ihmisten armoilla. Ehkä on niin, että minulla ei tule olemaan toimeentuloa, vaan joudun elämään yhteiskunnan tuilla. Ehkä on niin, että minut on tarkoitettu alistumaan, masentumaan, vetäytymään pois tästä maailmasta, olemaan kaikessa ja kaikkialla ulkopuolinen, turha ihminen. Niin, ehkä iso osa ihmisistä on yksinkertaisesti turhia ihmisiä. Taakkoja paitsi itselleen, myös muille. Ehkä näin on tarkoitus.
Minä olen samassa tilanteessa. Oli neljä lasta ja kotihoidon-tukivuodet ja seurauksena syrjäytyminen työelämästä. Nyt painaa päälle jo ikärasismi. Olen 55.
Kursseille ei pääse. Työhaastattelukutsuja ei tule..vaikka kuinka hakisikin.
Mutta onneksi opin ohjelmoiman päiväni ja aktivoiman itseni kodinhoitotukivuosina.
Harrastan paljon ja liikun paljon luonnossa. Luonto on kaikille sama, oli rikas tai köyhä.
Joskus ihmiset elivät keräilijöinä maan päällä. Työtön voi harrastaa tätä perinteistä elämäntapaa myös.
Vaikka mitä voi tehdä ja tässä maassa on hyvä sosialiturva onneksi myös niille joita ei töihin enää huolita.
Ja ilkeiden ihmisen työttömien syyllistämistä ei pidä kuunnella ja sitä ottaa itseensä.
Jos on huono cv ja heikosti työkokemusta ja ei ole suhteita ja ikärasismikin iskee, niin ei tarvitse ottaa itselleen syytä omasta työttömyydestä. Etenkin jos on kaikkensa yrittänyt päästäksen mihin vain omalle terveydelleen edes jotenkin sopivaan työhön.
Itse olen miettinyt,että jos keräisi hitaasti ajan kanssa matkarahat tuista ja muuttaisi pois ikärasismimaasta jonnekin. Täällä ehkä pääsee töihin vain suhteilla tämän ikäinen.
Tosin työttömänäkin pärjää, mutta kiva olis tietysti tuntea itsensä kelpaavaksi ja toivotuksi työtä tekevien joukkoon.
Tässähän (pitkäaikaistyöttömyydessä) on pohjimmiltaan sama meganismi kuin kiusaamisessa - joku potkitaan ulos, parjataan joukolla perusteellisesti eikä oteta enää joukkoon😉. Ja itse ollaan niin hyvää....
Täydellinen cv ja suhteet vaatimuksena ajavat monet syrjäytymään. Ne joille raha ja ura ei ollut tärkeintä. Pehmeät valinnat eivät näy cv:ssä ja yhteiskunta nykyän ei niitä arvosta. Myöskään itseään ei voi etsiä ja virheitä ei hyväksytä.
Osanottoni niille jotka ovat erehtyneet sairastumaan tai tehneet rikoksia....sieltä on vaikea tulla takaisin työelämään.
Työelämä hakee jonkinlaisia ihmisrobotteja joissa ei saa olla inhimillisiä virheitä ja perhe ei ole ollenkaan arvostettua eikä äitiys.
Ei myöskään ihme, että syntyvyys laskee Suomessa. Lapsethan vain haittaa työntekoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halveksin salaa ihmisiä, jotka käyttävät huuhteluainetta ja laittavat banaanit kaupassa muovipussiin. En ikinä esimerkiksi voisi tapailla ihmistä, joka tekee em. asioita.
Vierailija kirjoitti:
Seksielämäni on ollut aktiivisena 14 vuotiaasta alkaen enkä ole koskaan käyttänyt kondomia. Haluan seksini likaisena ja mitä "kielletympi" seksikumppani, sitä kutkuttavampaa on ajatus seksistä on. En koe tästä häpeää, vaikka pitäisi. Kerron joistain jutuistani kavereilleni ja joskus hekottelemme miehille yhdessä. Seksikumppaneita minulla on lähes sata. Olen ollut salasuhteissa kavereideni eksien/ihastusten, naapurini miehen ja teini ikäisen pojan, fwb kumppanien kavereiden kanssa, pannut veljeksiä samaan aikaan ja ottanut suihin kaverin känniseltä säädöltä kaverin ollessa tiskillä jonottamassa, olen pannut poikaystävän naapuria poikaystävän ollessa sammuneena vieressämme. Minulla on ollut pari kertaa muutama tauti ja kerran tarttui panon raskaana olevalle tyttöystävälle klamydia. Oops. Saan suurta nautintoa siitä että "voitan" panoni naisen enkä jaksa hävetä sitä. Tällä hetkellä olen salasuhteessa mieheen joka on käänyt pettämisestä kiinni avokilleen aikaisemminkin. Ovat kuulemma käyneet pariterapiassa ja mies luvannut olla pettämättä ja rehellisesti sanottua minua vaan naurattaa heidän kuvio. Muijja soittelee joskus miehelleen ja mies pokkana selittää olevansa milloin missäkin ja minä koitan pidätellä nauruani. Aion joskus kertoa suhteestamme hänelle mutta teen sen niin, että olen itse näkemässä hänen ilmeensä.
Kuulostat aivan entiseltä ystävältäni pääkaupunkiseudulta.
Jos olet hän, niin anteeksi vaan, et ole mikään oman elämäsi Haluttu Nainen, jota miehet tavoittelevat, vaan etenkin nousuhumalassa itseään KAIKILLE paikalla oleville miespuolisille itseäsi tyrkyttävä tautipesäke. Lähes kaikki panosi ovat sellaisia, joihin kukaan normaali ihminen ei halua koskea; nistejä, wt-juntteja, alkoholisoituneita, rumia puhuvia keski-ikäisiä ja muista maista tulleita. Et ole Seksikäs Viettelijä, vaan panet siis jämäsakkia (tai jämäsakki panee sinua), sellaista, joka kelpuuttaa sinut kun eivät muuta saa. Revittelyllesi ei ole lämmennyt kukaan normaali, täysjärkinen mies, vaan he ovat kohteliaan kiusaantuneina yrittäneet livistää paikalta, mutta sinä et ymmärrä mitä hienovarainen "Ei" tarkoittaa, vaan vonkaat munaa heitä tiskille, vessaan ja tupakalle seuraten.
Rakastan autoani, olen ostanut sen uutena ihan omilla rahoillani. Kun jätän sen parkkihalliin minun on aina pakko kääntyä vielä katsomaan sitä, koska se on niin suloisen näköinen.
Jätin vaimoni ja kaksi alle kouluikäistä lastamme toisen naisen takia. Asumme naisen kanssa yhdessä, mutta kaipaan perhettäni koko ajan enemmän ja enemmän. Haluaisin palata takaisin kotiin ja olla kuten ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin 7-8v meille tuli kaksi ihanaa kissaa joista toinen tykkäs musta selkeesti eniten, mutta nukkui aina isosiskon sängyllä. Välit siskoon ei ikinä oo olleet parempaa kuin ”ignoorataan toisiamme kunnes ei voida ja aletaan tappelemaan” joten se sai aina niin vihaseks vaikka tiesin loogisesti että siskon sängyltä oli näköyhteys ikkunaan ja mun ei ja pehmeempi päiväpeitto. Sitten ku tulin koulusta kotiin ja tarkistin missä se oli nukkumassa löin sitä ja heitin seinää päin ku se oli siellä toisella sängyllä. Vihasin käytöstä jo sillon mutta kissa vietiin yhtenä yönä eläinlääkäriin eikä sieltä sitten ikinä palannut. En oo ikinä kertonut kenellekään enkä voi sietää eläinrääkkäystä millään tasolla ja lahjoitan rahaa ja syötän kulkukissoja ku voin mutta häpeä ja katumus ei vissiin ikinä tuu katoamaan, enkä sitä ehkä haluakaan koska pidän sitä anteeksiantamattomana. Jos tää on jotain opettanu on se että en ikinä riidellessäkään tee mitään jota katuisin.
Kisuseni olen niin pahoillani.
Olin nuorempana syvästi kristitty ihminen. Toiveeni oli löytää mukava uskistyttö ja asettua aloilleni. Nyt 20 vuotta myöhemmin kun toiveeni on parin kokeilun jälkeen toteutunut, olen huomannut, että lähes kaikki uskistytöt ovat traumatisoituneita ja heikkoitsetuntoisia, väkivaltaisia ja masentuneita- jotain aivan muuta kuin olin kuvitellut. No en minä niin vetovoimainen ole että parhaimmalta tuntuviin olisin koskaan tutustunut. Olen vieläkin kristitty, mutta mulla ei ole intoa lähteä tilaisuuksiin jotka on täynnä tällaisia ihmisiä itseäni hajottamaan. Mikä on mennyt pieleen? Onko elämä aina ollut tällaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten siis tämä liittyy häpeälliseen salaisuuteen, pidän yllä kulissia onnellisesta ympäristöstä. Ristiriita liittyy siihen että tavallaan olen edelleen uskovainen, vaikka tässä porukassa on niin hirveää ja onnetonta jengiä että hävettää. Enkä tietenkään koskaan sano mitään kenellekään paitsi näin nimettömänä netissä huudellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työpaikalle saapuessa on pakko viivahtää hetki invavessassa (synti nro 1: en ole inva) tasaamassa hengitystä ennen kuin näytän "sosiaalista naamaa" kahvihuoneessa. Ahdistus-turhauma - kasauma salpaa hengen joka aamu, mutta tähänkin olen valitettavasti tottunut.
Kun ensimmäinen näkemäni ikipirteä kollega on huomenella tervehditty ja sen silmä välttää, irvistelen selän takana ja jupisen mielessäni "erittäin paskamaisen päivän toivotukset vaan sullekin". Raskainta on näytellä hyväntahtoista, höpölöpöhöpinöistä ja sekundadraamoista kiinnostunutta, työhönsä intohimoisella antaumuksella suhtautuvaa pätijää. Mitä hittoa minä täällä teen ja miksi??
(No sen paskakorvauksen, jota palkaksi kehtaavat kutsua, mitäs luulitte.)
Oletko sinä se ihmisvihaaja nainen, joka suunnitteleej.o.uk.kkomu.rhaa?
En kirjoittanut tuota.
T. Se ihmisvihaaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut jätettiin lapsena (9v) vahtimaan koliikista kärsivää vauvaa päiväksi. Ravistin vauvaa, koska en enää kestänyt sitä huutoa ja tunsin itseni avuttomaksi.
En tuossa iässä tiennyt mitään ravistelemisen vaarallisuudesta.
Tämä vauva sai isompana selittämättömiä epilepsiakohtauksia.
En ole koskaan kertonut asiasta kenelekkään ja häpeän sitä syvästi, vaikka tiedostan olleeni itsekin aivan liian nuori vahtimaan vauvaa, saati koliikkista. Enkä tiennyt mitä ravisteleminen voi aiheuttaa.On tutkittu, että:
"Isosisarukset eivät saa aikaan ravistellun vauvan syndroomalle tyypillisiä vammoja, sillä vaarallinen ravistelu vaatii aikuisen voimat."
Ei siis tarvitse potea huonoa omaatuntoa.
Huh minkä kiven vieritit sydämeltäni! Minä olen myös ravistellut pikkusiskoani,.jolla on nykyään ongelmia kasvojen luuston ja hampaiden kanssa. Rakastan häntä syvästi, mutta lapsena hoidin häntä yöllä ja univajeessa raivostuneena ravistelin, kun hän ei ollut hiljaa vaan huusi suoraa kurkkua monta tuntia. Ihan hirveä olo vieläkin. Onneksi tämä kesti vain pari sekuntia, jonka jälkeen kauhistuin ja menin ulos pakkaseen rauhoittumaan ja jätin vauvan huutamaan. En silloin ollut edes kuullut ravistelusta tai mistään sellaisesta, se tuli jostain selkärangasta. Olin 12.
Jonez kirjoitti:
Olin nuorempana syvästi kristitty ihminen. Toiveeni oli löytää mukava uskistyttö ja asettua aloilleni. Nyt 20 vuotta myöhemmin kun toiveeni on parin kokeilun jälkeen toteutunut, olen huomannut, että lähes kaikki uskistytöt ovat traumatisoituneita ja heikkoitsetuntoisia, väkivaltaisia ja masentuneita- jotain aivan muuta kuin olin kuvitellut. No en minä niin vetovoimainen ole että parhaimmalta tuntuviin olisin koskaan tutustunut. Olen vieläkin kristitty, mutta mulla ei ole intoa lähteä tilaisuuksiin jotka on täynnä tällaisia ihmisiä itseäni hajottamaan. Mikä on mennyt pieleen? Onko elämä aina ollut tällaista?
Niin..mitä luulit..
Ateistit ovat vahvoja , älykkäitä , terveitä ja pärjääviä ihmisiä.
napkkarin, alkoholistin ja syrjäytyneen mt-potilaan voi vaan Jeesus pelastaa..
Ei oo mitään kedon kukkasia noi jeesuksen morsiammet...:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työpaikalle saapuessa on pakko viivahtää hetki invavessassa (synti nro 1: en ole inva) tasaamassa hengitystä ennen kuin näytän "sosiaalista naamaa" kahvihuoneessa. Ahdistus-turhauma - kasauma salpaa hengen joka aamu, mutta tähänkin olen valitettavasti tottunut.
Kun ensimmäinen näkemäni ikipirteä kollega on huomenella tervehditty ja sen silmä välttää, irvistelen selän takana ja jupisen mielessäni "erittäin paskamaisen päivän toivotukset vaan sullekin". Raskainta on näytellä hyväntahtoista, höpölöpöhöpinöistä ja sekundadraamoista kiinnostunutta, työhönsä intohimoisella antaumuksella suhtautuvaa pätijää. Mitä hittoa minä täällä teen ja miksi??
(No sen paskakorvauksen, jota palkaksi kehtaavat kutsua, mitäs luulitte.)
Oletko sinä se ihmisvihaaja nainen, joka suunnitteleej.o.uk.kkomu.rhaa?
En kirjoittanut tuota.
Missä vaiheessa suunnittelu on?
Vierailija kirjoitti:
Jätin vaimoni ja kaksi alle kouluikäistä lastamme toisen naisen takia. Asumme naisen kanssa yhdessä, mutta kaipaan perhettäni koko ajan enemmän ja enemmän. Haluaisin palata takaisin kotiin ja olla kuten ennenkin.
Halusit pikku "loman" raskaasta lapsiperhe arjesta.
Seksiä, laatuaikaa ja jännitystä elämään.
Ihan ymmärrettävää..
vaimo ei ota ikinä takaisin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Työpaikalle saapuessa on pakko viivahtää hetki invavessassa (synti nro 1: en ole inva) tasaamassa hengitystä ennen kuin näytän "sosiaalista naamaa" kahvihuoneessa. Ahdistus-turhauma - kasauma salpaa hengen joka aamu, mutta tähänkin olen valitettavasti tottunut.
Kun ensimmäinen näkemäni ikipirteä kollega on huomenella tervehditty ja sen silmä välttää, irvistelen selän takana ja jupisen mielessäni "erittäin paskamaisen päivän toivotukset vaan sullekin". Raskainta on näytellä hyväntahtoista, höpölöpöhöpinöistä ja sekundadraamoista kiinnostunutta, työhönsä intohimoisella antaumuksella suhtautuvaa pätijää. Mitä hittoa minä täällä teen ja miksi??
(No sen paskakorvauksen, jota palkaksi kehtaavat kutsua, mitäs luulitte.)
Suosittelen jonkin sortin lääkitystä ja terapiaa.
Olet antisosiaalinen h.ullu joka joutuu ponnistelemaan päivittäin että ei paljastaisi todellista luonnettaan.
Lopeta työt...ru..nkuta netin ääressä...h..aistata ..p..kat kaikelle
Nuorena tyttönä,vuosia sitten juhlin lähes joka viikonloppu ja silloin tapahtui ja sattui.
Yleensä oli hurjan hauskoja iltoja,mutta sitten myös niitä,joita ei välittäisi muistella.Seuraa tuli ja
meni,oli villejä bileitä,matkustelin ja luulin,että elämän tarkoitus olisi bilettäminen.Juhlin teini-ikäisestä
ainakin 35-vuotiaaksi rankasti.Ihme ettei maksa sanonut poks.
Kerran kännissä ulkomailla kävin kusemassa ison lammikon yhden onnettoman lomaromanssin oven
eteen kostoksi jostain typerästä.Joskus aikaisin aamulla löysin itseni hurjista bileistä.Yksin en juonut koskaan tai suruuni.Vain hauskaa pitääkseni.
Nyt keski-ikäisenä elämä on mallillaan.Hyvä avioliitto,lapset enkä juhli enää kuin kerran vuodessa.Mutta kun juhlin,kaikki on hetkessä kuin ennenkin.Siispä minulla on lähes nollatoleranssi juhlimisen suhteen ettei lähde mopo käsistä.Miehelläni on kyllä aavistus asiasta,hänellä samantyyppinen tausta.Hänkin ryhdistäytyi perheen myötä.Lapsemme ovat ihania,hyviä koulussa ja harrastavat paljon.He eivät voisi ikinä kuvitellakaan millainen äiti oli nuorena.Koen olevani hyvä äiti juuri taustani vuoksi.Arvostan nykyistä elämääni,vaikka joskus imuroidessa saan naurunpyrskähdyksen kun muistelen villejä vuosiani.Joskus oli nääs hauskaakin....
Vierailija kirjoitti:
Tai mikä salaisuus tahansa.
Aloitan: Kadun syvästi lasten hankkimista. Tein lapset nuorina, kun en vielä lainkaan tuntenut itseäni tai tiennyt mistä nautin ja millaisen elämän haluan. Vanhemmuus ei sovi minulle. Kukaan ei varmaan uskoisi minua jos kertoisin tämän jollekin. Edes mieheni ei tiedä. Miehen, ystävien ja sukulaisten mielestä olen loistava äiti.
Äidin julmuus, naisen pahuus on tabu ja ilmiö, mitä ei muka ole olemassa. Hienoa, että toit tälle akkain palstalle tämän teeman!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen, kun tyttöystäväni jätti minut jostain syystä, olen alkanut panemaan juuri 18 vuotiaita täyttäneitä tyttöjä, nämä tytöt isken yleensä tinderistä tai baarista tekaistuilla tarinoilla. Saan suurta nautintoa, kun saan loukata näitä naisia, ja leikkiä heidän tunteilla. Tämä kaikki johtuu varmaan katkeruudesta entistä tyttöystävääni kohtaan. Sen lisäksi hakkaan usein päätä seinään, ja itken itseni uneen. Kukaan ei tiedä näistä asioista.
Kurjaa, että sinut on jätetty.
Valitettavasti ne 18 vuotiaat tytöt eivät ehkä välitäkään tarinoistasi ja haluavat vaan päästä pukille. Monella 18 vuotiaalla on vilkas seksielämä, eikä haluja sitoutua. Voisit saada ihan omana itsenäsikin, jos olet edes jonkinlainen ilo silmälle.
Jos ne panot menee hienosti, niin päädyt vain antamaan nautintoa ja synkkä suunnitelmasi loukata ja leikitellä menee pahasti pieleen.
Osta kypärä.
En usko, että heitä paljoa nautinto hetkauttaa, kun poistun aina välittömästi seksin jälkeen paikalta ja olen erittäin tyly. Yhden juuri 18 vuotiaan täyttäneen likankin heitin suoraan seksin jälkeen ulos asunnostani keskellä yötä. Siinä tyttö itku silmässä puki vaatteita, ja sanoi ” että ei ole yöllä paikkaa mihin mennä” Tunsin nautintoa, kun kuvittelin hänen paikalleen ex tyttöystäväni.
Vieläkö ihmettelet saamiasi alapeukkuja??
En koska opetan näille kevytkenkäisille naisille , että ei kannata olla H##ra ja lähteä tuntemattoman miehen mukaan. Sen lisäksi koen olevani useiden miesten puolustaja, joita naiset ovat kohdelleet kaltoin
Sairas sä olet, et mikään puolustaja.
Hakeudu hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Stalkkailen satunnaisen pakkomielteisesti somesta entisten koulukaverien ja sukulaisten kuvia ja kuulumisia, vaikken kuollakseni halua ikinä olla näiden kenenkään kanssa tekemisissä.
Hyvä silti tietää, missä mennään. Helpompi vältellä, sano ;)
Tiesithän, että aika moni käyttää esim. Facebookissa sovellusta, joka näyttää viimeksi tilillä vierailleet henkilöt.. Kovin salaa ei siis nykyään pysty enää stalkkaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Hetkinen, hetkinen...
LSD:tä on nimenomaan käytetty masennuksen hoidossa jo 60-luvulla ja saatu paljon positiivisia tuloksia, huom. oikein käytettynä. Suosittelen tutustumaan aineen historiaan, siihen miksi siitä tehtiin laitonta ja ---
Tiedän että tämä on täällä kielletty aihe ja vaiettu totuus ja koko keskustelu varmaan poistetaan kohta, mutta halusin silti kirjoittaa tämän. Ehkä joku inspiroituu hakemaan lisää tietoa luotettavista lähteistä.
Minulle ei ole mitään kiellettyjä aiheita tai vaiettuja totuuksia. Tiedän kokemuksesta mistä puhun, ja tuttavaperheessä on myös käynyt tämän tyyppinen tragedia. Ja sanotaanko nyt vielä, että satun itsekin työskentelemään vaativaa hoitoa tarvitsevien mielenterveyskuntoutujien parissa.
En jaksanut lukea kauhean tarkkaan tuota viestiäsi, koska tiedän jo suurin piirtein mitä se pitää sisällään, samat mantrat on kuultu tässä työssä ja tämän työn edustajana siviilissä jo monen monta kertaa.
Olen kyllä sinällään ihan hyvin informoitu aihepiiristä, ja tunnen psykedeelien ja muidenkin päihteiden historian ja vaikutustavat melko perinpohjaisesti. On sitä tullut nuorempana poltettua pari sätkääkin, mutta huomasin nopeasti ettei sopinut, joten siihen jäi. Onneksi!
Tiedän siis omakohtaisesti millaisia tuntemuksia ja ajatuksia pelkät miedotkin psykedeelit aikaansaavat, ja työssäni näen sitten ihan riittävästi näitä astetta karumpia kokemuksia läpikäyneitä happohuppuja ja sienipäitä. Kyllä, psykedeelit vilkastuttavat ajattelutoimintoja ja tekevät luovan olon. Ne kuitenkin myös sotkevat aivokemiat epäluonnollisella ja rajulla tavalla ja aiheuttavat potentiaalisesti monia muitakin vähemmän positiivisia vaikutuksia, kuten ahdistusta ja pelkoa.
Ja älä jaksa aloittaa nyt mistään set & settingistä tai muusta vastaavasta huumeslangista, koska mitään todellista universaalia "oikeaa" ja ennenkaikkea turvallista käyttömäärää ja käyttötapa EI ole olemassakaan. Ei vaikka itse Albert Hofmann niin lupaisi.
Olet klassinen apologisti, joka on jostain syystä elämäntuskissaan päättänyt, että huumeet ovat siisti juttu, koska niillä voi "laajentaa tajuntaa", "parantaa" yms., mutta totuus on ikävä kyllä se, että psykedeelit voivat olla äärimmäisen vaarallisia jopa pienillä annoksilla ja pahimmillaan kertalaakista. Kannabiksen ensikokeilusta voi saada rajun paniikkikohtauksen tai jopa pitkäkestoisen derealisaatio-syndrooman, vaikka yleensä nämä häiriöt kehittyvätkin vähän pitempään jatkuneen käytön seurauksena, mutta siis ei puhuta edes mistään vuosien päivittäisestä polttelusta vaan noin puolen vuoden viikottaisesta käryttämisestä, ja tosiaan jo siitä yhdestä ensimmäisestä hatsista VOI tulla monenlaista vakavaa jälkiseuraamusta. Happo, madonlakit ym. psykedeelit (ja voimakkaat dissosiatiivit) voivat kertaheitosta viedä suoraan psykoosiin, kroonistuvaan harhaluuloisuushäiriöön tai vaikeaan krooniseen paniikkihäiriöön. Koskaan ei voi tietää kenen kohdalle sattuu.
Ne höpöhöpöjutut tarkoittavat siis tosiaan sitä päänupin eriasteista pehmentymistä ja näitä kaikkia henkimaailman juttuja, näkyjä, harha-ajatuksia, harhauskomuksia, ylenpalttisia salaliittoteorioita, voimakkaita pelkotiloja.
Työssäni tapaan viikottain henkilöitä, joiden ajatusmaailma on enemmän tai vähemmän peruuttamattomasti vinksahtanut pelkästä kannabiksen sauhuttelusta. Mietipäs sitä hetki ihan tosissasi!
On yhtäkkiä kaikenlaista uskoa auroihin, chakroihin, telepatiaan, feng shuihin, enkeleihin ja paholaisiin ja salaisiin agentteihin, joku kuvittelee olevansa uudelleensyntynyt messias, toinen odottaa mayaintiaanien maailmanloppua jne. On näitä nähty.
Tulin teini-ikäisenä raskaaksi ja minut pakotettiin aborttiin. Silloinen isäpuoleni varasi ajan, kirjaimellisesti kantoi minut sairaalaan, mutta yksin sain tulla kotiin. Vaikka minulla ei olisi ollut rahaa tai ehkä osaamistakaan elättää lasta, pyörittelin päässäni vauvan pitämistä, sitten sijaisperhettä, sitten adoptiota, sitten taas pitämistä, sitten aborttia, sitten taas synnyttämistä ja poisantoa. Ajatukseni kiersivät kehää, mutta päätös abortista ei koskaan kypsynyt eikä tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Sitten "se" olikin jo poissa.
En koskaan kertonut abortista kellekään sillä riittävän hyviä ystäviä ei ollut ja perheeni lohdutukset olivat luokkaa "se oli vaan pieni möykky soluja", "unohdin" asian vuosiksi. Sitten muutettuani pois kotoa aloin näkemään painajaisia, että abortoitu lapseni on kasvanut leikki-ikäiseksi ja verissäpäin tuijottaa minua sänkyni vierellä. Saatoin nähdä hänet vielä herättyäni. Itkin tuolloin todella paljon, silloin tavallaan havahduin siihen, miten vakavasta asiasta on ollut kysymys.
Nyt olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta pari vuotta, tuloksena yksi raskaus ja yksi keskenmeno. Meissä ei ole todettua vikaa, joten pidän tätä jonkinlaisena karman kostona abortista. Mieheni ei tiedä abortista, enkä koe tarvetta kertoakaan hänelle.
Tämä kuulostaa hullulta, mutta joskus mielessäni juttelen "lapselleni". Yleensä kerron hänelle, että toivoisin hänen tulevan fyysiseksi tänne, jotta voin halata ja rakastaa häntä. Hän ei kuitenkaan vastaa, vaan kerran parissa kuukaudessa hän tuijottaa minua sänkyni vierellä.