Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Voi kamala! Onneksi en! Kapinavaiheen renttu poikaystävä.

Mä vähän veikkaan että ex-ukko olis hakannu mut hengiltä jos olisin siihen suhteeseen jääny.. Yhdessä oltais oltu tänä vuonna 16 vuotta, onneksi en jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Mä vähän veikkaan että ex-ukko olis hakannu mut hengiltä jos olisin siihen suhteeseen jääny.. Yhdessä oltais oltu tänä vuonna 16 vuotta, onneksi en jäänyt.

Mulla aivan täysin sama tilanne!

Tjaa-a, olisin varmaan aika eri ihminen. En olisi luultavasti aloittanut rakkainta harrastustani jonka kautta ovat löytyneet myös nykyiset parhaat ystäväni ja mies. En olisi yhtä liikunnallinen, en myöskään yhtä rohkea olemaan oma itseni koska aikoinaan ekasta suhteesta erosin kun tajusin olevani poikkiksen kanssa yhdessä lähinnä ympäristön paineiden takia. Kaikki kehuivat meidän olevan täydellinen pari ja juu meillä synkkasi hyvin, mutta vetovoimaa ei tuntunut oikein minkäänlaista. Siksi luulen että jos vielä oltaisiin yhdessä ei meillä olisi ollut seksiä vuosiin ja kaipaisin intiimimpää parisuhdetta. Lapsia saattaisi hyvinkin olla. Joka tapauksessa elämäni ei olisi yhtä hyvää kuin se on nyt, mutta en ehkä olisi suoranaisesti onnetonkaan.

Leski. Mies olisi kuollut alkoholiin ja huumeisiin jo vuosikymmen sitten. Onneksi lähdin, ei addiktia voi auttaa kuin addikti itse.

Eläisin kulissiavioliitossa homon kanssa. Mies "keikkailisi" edelleen teininä perustetun bändinsä kanssa lähialueen räkälöissä ja minä tekisin mitä tekisin...

Ei olisi lapsia, eikä lemmikkejä.

Oltaisiin oltu yhdessä 15 vuotta. Kamala ajatus.

Todella tylsää mutta turvallista, korkeintaan keskivertoa. Oltaisiin oltu yhdessä 13v mutta pari vuotta riitti aikanaan.

Hyi kamalaa. Varmasti pelkkää kaaosta.

Olin 20 v. ja suhde kesti vain 2kk. Lopetin suhteen kun mies kun alkoi tekemään katoamistemppuja ja kaiket illat meni kaljotellessa. Pienen lapsen isäkin hän oli, mutta hyvin vähän tekemisissä poikansa kanssa.

No. Nykyään on äijä ollut naimisissa ja eronnut. Viinan ja huumausaineiden huuruista, riitaisaa sossupummielää elellyt vaimonsa kanssa, mutta älynnyt senntään mennä katkolle ja vieroitukseen.

Hyvä, että lähdin.

Olisin nyrkin ja hellan välissä USAssa. Tuskinpa olisin sen onnellisempi kuin erotessani kyseisestä kuspäästä 15 vuotta sitten.

Varmaan asuttaisiin jossain rempattavassa omakotitalossa miehen vanhempien naapurissa. Huonolla tuurilla olisin vain kotona, luultavasti vielä useamman lapsen kanssa ilman mitään ammattia tai kunnollista työkokemusta. Tuskin olisin kovin onnellinen, mutta olisin varmaan alistunut tilanteeseen.

Onneksi tuli aikanaan ero, koska elämä on nyt aika laiffia :)

Olisin eronnut entinen lääkärin rouva lapsineen.

Hän on eronnut ja oli mielestäni kaikenlaisiin ongelmiin joutuva ihminen, jolle sattui ja tapahtui. (Ei johdu päihteistä). Ei luotettava. Lopetin puolentoista vuoden seurustelun siksi, että hän oli jotenkin sellainen, jonka kanssa parisuhde ei välttämättä kestä.

Piti esim aivan hyväksyttävänä, että jos vaimo ei saakaan lapsia, erotaan. Sanoi siitä minulle erikseen. Lisäksi aina leveili, miten hoitajat yrittävät häntä iskeä. En tykännyt tuollaista puhetta kuunnella. Minusta ahdistava ajatus erityisesti se lapsijuttu, kun mistä sitä etukäteen tiesin, pystynkö niitä saamaan.

42 vuotta yhdessä tuli täyteen. Elämäni parasta aikaa. En silti ymmärrä miten minä yksinäinen susi olen voinut  elää jonkun kanssa näin kauan yhdessä. Mutta ilmeisesti en olisi kokonainen, ilman sielunkumppania ja toista puoltani. On pitänyt olla parisuhde, peruskallio, mihin nojata, jotta voinut keskittyä harrastuksiin rauhassa. Paljon, rankkojakin menetyksiä on yhdessä koettu, mutta tosi rakkaus kestää kaiken. Vaimo on paras ja luotettavin kaverini. Ainut henkilö maailmassa, johon luotan enemmän kuin itseeni. Vaikka hän nyt sattuisi hairahtumaan vieraisiin, niin olisin silti kiitollinen koetuista vuosista.

Olisin varmaan alkoholisti, kuten mieskin jo silloin. Tai sitten jompikumpi olisi linnassa/kuollut

asuisin vieläkin tuppukylässä, muija petti minkä kerkisi. eli olisin työtön ja varmaan lapsi/lapsiakin olisi m itkä ei välttämättä olis etes minun, että no thanks

Jos olisin jäänyt suhteeseen tämän 23-26-vuotiaana minulla olleen seurustelukumppanin kanssa, olisin varmaan saanut muutaman vuoden sisään lapsen tai kaksi ja he olisivat nyt aikuisia. Olisin kantanut suurimman osan vastuusta, koska mies oli aika bilettäjä ja minä puolestaan ujo nynnerö. Väliin ihmettelin miksi hän oli minusta kiinnostunut. En oikeastaan tuntenut suurta vetoa häneen, halusin vain etten ole yksin.

Hänellä oli omaan ulkomuotoon liittyviä traumoja, kuten minullakin. Meillä oli hauskaa yhdessä, vaikka yhä enemmän alkoi häiritä miksi minun aina piti vain kuunnella kaiken maailman anekdootteja joita oli sattunut menevien kamujen kanssa. Näitä sitten olisi varmaan ollut elämä jatkossakin. Olisin puolet illoista ollut kotona ennen häntä ja odotellut että tyyppi tulee jostain kapakasta.

Viinaanmenevyydestä huolimatta hänestä tuli ihan menestynyt alallaan. Sattumalta huomasin että hän oli noin 58-vuotiaana saanut lapsen jonkun thainaisen kanssa. 

Se että yleensä olisi ollut parisuhde, olisi varmasti vaikuttanut niin että jotain täysin turhia koulutuksia, opintovapaita olisi jäänyt pitämättä ja vääriä asuntoja ostettua. Olisin 800 % varakkaampi nyt. Olisin mukana aika hienoissa piireissä ja olisin joutunut omaksumaan jonkin verran edustusvaimon taitoja (käsittämätön ajatus kun olen tällainen kotoileva boheemi).

Olisin varmaan saanut kokea uskottomuutta ja siihen liittyviä tunteita ja turvattomuutta. Ehkä olisin itsekin pitänyt sivusuhteita. Aika kulissiliitto se olisi ollut. 

Ei kuulu oikeastaan tähän ketjuun mutta mun mielestä alaikäisten hengailu tyttö- ja poikaystävien kanssa ei oikeastaan ansaitse seurustelun nimeä. Seurustelua on vähän kypsemmän ihmisen kyky luoda vastuullinen ihmissuhde, osata tukea toista, ymmärtää hänen tarpeensa jne. Joku voi osata olla tällainen toki jo alle 18-vuotiaanakin, joku ei vielä 25:n iässäkään. 

Kuitenkin minusta on hassu ajatus että oma pikku teinini "seurustelisi". Se on eri asia kuin ihastukset ja seksikokeilut.

Minä olen ensimmäiseni kanssa. Kohta 14 vuotta yhdessä ja onnellista on. Viime kesänä menimme naimisiinkin. ☺ Kävi vain hyvä tuuri silloinä, kun tapasimme 18-vuotiaina lukiolaisina kotiseudullamme. Sitten pääsimme samana vuonna samaan yliopistoon ja muutimme yhdessä opintojen perässä.

Hyvä ketju! Jos minä olisin ensimmäisen poikaystäväni kanssa, olisin luultavasti samanaikaisesti onnellinen ja onneton. Onnellinen siksi, että mies olisi kunnollinen, kiltti ja työteliäs. Onneton siksi, että meillä ei olisi mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja elämän päämäärissäkin merkittäviä eroja. Tylsistyisin.

Oli tärkeää minulle viettää ikävuodet 18-23 tuossa suhteessa, sillä opin kantapään kautta sen vanhan totuuden, että ihmiset voivat kasvaa eri suuntiin. Jos lopulta mitään yhteistä ei enää ole, ei voi olla rakkautta. Ystävyyttä ehkä. Olen onnellinen että opin, ettei pelkkä kiltteys ja kunnollisuus aina riitä.

Exäni on juuri sellainen mies, josta hänelle sopiva nainen taatusti ajattelee että miten tällainen kultakimpale on voinut olla vapaalla jalalla :) Toivon että hänellä menee nykyisensä kanssa hyvin.

Olisin onneton. Ei lapsia, ei avioliittoa, elinikäinen seurustelu. Tylsää ja surullista. Välillä kuulisin kritiikkiä vaatteista ja ulkomuodostani.

Olisin varmaan mennyt aika nuorena naimisiin ja oltaisiin varmaan ostettu omakotitalo sotten häiden jälkeen kotikylästämme. Ja pari kolme lasta olisi sitten varmaan syntynyt aika pian.

Mies korjaisi autoja ja minä varmaan työskentelisin edelleen päiväkodissa

Suhde olisi varmaankin tuttu ja turvallinen mutta vähän tylsä. Ei sellaista tunnetta kuin koen nykyisessä suhteessani nyt vähän vanhempana.

Tän vuonna oltaisi oltu 15 vuotta yhdessä. Seurusteltiin siis kun olin 16-20v. Erottiin oikeastaan silloin kun olin hakenut kouluun muualle, 60 km päähän isompaan kaupunkiin. Ja mies oli kosinut ja minä olin kieltäytynyt