Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Olisin luultavasti kuolleena, tapettu väkivaltaisesti.

Minä jäin. 30 vuotta yhteistä matkaa takana. Toivottavasti saman verran myös edessä.

Olisin pehmustussa huoneessa.

??????????

Paljon parempaa jos en olisi jäänyt...

Oltaisiin oltu ehkä 13 vuotta yhdessä. Varmaan pari mukulaa olisi. Vaikea kyllä kuvitella, minkälaista olisi kun lähtemiseen on yleensä syynsä.

Tällaista tasaista taaperrusta ylä ja alamäkineen. Viime viikolla tuli 30 vuotta yhdessä täyteen. Toivottavasti selvitään loppuelämäkin yhdessä. Lapset ovat jo aikuisia.

Asuisimme omakotitalossa joka olisi kuin sikolätti kun mies ei kotitöitä tee ja minä makaisin kotona masentuneena ja pelaisin päivät tietokoneella. Seksiä ehkä kerran vuodessa. Minä joisin edelleenkin joka viikonloppu ahdistukseeni ja mies eläisi omaa rutinoitunutta elämäänsä, kävisi töissä ja illat ja viikonloput pelaisi. Kun hän ei ole töissä, saisin kuunnella tuntikausia kun hän huutaa skypeen nettikavereilleen ja pelaa täysillä ihan sama mitä. Joskus lähtisi baariin minun ja kavereideni kanssa. Muuten emme kävisi missään ikinä. Tai siis minä kävisin perheen, ystävien ja sukulaisten juhlissa jne. ja mies jäisi aina kotiin koska jossain vaiheessa lakkaisin kysymästä häntä mukaan (koska hän juhlissa vain mököttää nurkassa ja odottaa että lähdetään kotiin). Emme olisi naimisissa, meillä ei olisi lapsia. Pelkäisin raskaaksi tulemista yli kaiken, koska tiedän että jos tulen raskaaksi, saan hoitaa lapsen täysin yksin ja lisäksi vielä mieslapsen. Hauskaa meillä kyllä olisi koska mies keksisi loputtomiin vitsejä aina kun yrittäisimme jutella ongelmistamme. Aika todennäköistä että olisin tappanut itseni jos en olisi kerännyt voimia ajatella itseäni, erota ja tehdä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi.

Hrr.

Oltaisiin pariskunta sähköasentaja ja rakentaja, yhdessä nyt 12v. Asuttaisiin jossain surkeassa vuokra-asunnossa ja mentäisiin työmaalle yhdessä samalla autolla. Toinen valittaisi jatkuvasti kaikenlaisia kipuja ja olisi huonolla tuulella ja raivoaisi. Valehtelisi ja mahdollisesti pettäisi aina kun itsehillintä loppuisi. Tatuointeja, kaljapulloja ja riitoja. Sitä se olisi.

Katselisin vieläkin vierestä kuinka kolmekymppinen haaveilee saavuttamattomasta muusikonurasta surkeiden bändiviritelmiensä kanssa. Musiikki menisi edelleenkin kaiken edelle ja tiedän hänen edelleenkin syöksevän kaiken rahansa ja energiansa alalla ”breikkaamiseen” . Hän ei vaan voi myöntää itselleen ettei hänen musiikkinsa ole tarpeeksi hyvää eikä hän itse ole tarpeeksi karismaattinen tai hyvännäköinen julkisuuden henkilöksi. En saanut aikanaan häntä tajuamaan että musiikki voi olla rakas harrastus eikä siihen tarvitse laittaa koko elämäänsä peliin mutta kun toinen ei vaan voi ymmärtää sitä niin ei sitten.

Olen jäänyt ja jos en olisi en milläänmuotoa osaisi kuvitella, että elämä hänen kanssaan olisi tällaista.

Elämäntilanteet on vaihtuneet. Työ ja asuinpaikat ja tulojensuuruus jne. Esim. 20 v sitten tai 15 tai 10v sitten elämäni on ollut ihan erilaista jokaisessa vaiheessa ja nytkään en elä minkään noiden vaiheiden kaltaista elämää. Parisuhde on sama, mutta sekin on osittain eri. Olemme eri ihmisiä, vaikka samoja. Elämä on muokannut molempia.

Tällaista se olisi.

Tiedän, koska olen edelleen ensimmäisessä parisuhteessani 45vuotta jo.

Ihan mukavaa, kun vain terveys riittäisi.

Olisin päihteiden väärinkäyttäjän puoliso. Olisin yrittänyt saada häntä kuiville 23 vuoden ajan. Onneksi älysin lähteä.

Olisin menestyneen miehen vaimo, jonka kanssa elämä olisi talonrakennusprojekteja. Meillä olisi korkeintaan kaksi lasta. Olisimme hyviä ystäviä ja meillä olisi yhteisiä asioita. Kuitenkaan meillä ei olisi yhteistä maailmankatsomusta ja syvempää henkistä yhteyttä. Olisin hyvin luultavasti joutunut tekemään kompromisseja itselleni tärkeissä asioissa. Suhteemme olisi kehittynyt rauhassa ja olisimme olleet yhdessä kolmisenkymmentä vuotta, 15-vuotiaista alkaen. Olisin säästynyt tätä ensimmäistä suhdetta seuraavan suhteen kauheuksilta, mutta toisaalta en olisi myöhemmi tutustunut nykyiseen mieheeni.

Olisin white trash kosmetologin mies, todennäköisesti minulla ei olisi lapsia mutta seksielämäni olisi ainakin vilkas. Olisin todennäköisesti onneton liitossani ja asuisin nykyistä huomattavasti pienemmällä paikkakunnalla.

Vierailija kirjoitti:

No seksiä ainakin olisi enemmän, sillä tästä frigidinunnasta ei alemmas voi mennä. Tuon exän kanssa hässiitiin viikonlopussa enemmän varveja kun tämän kanssa vuodessa koskaan...

Hillitön! Repesin!

Tätä tää on. 30 vuotta yhdessä. Kolme lasta, kaksi koiraa, kissa. Omakotitalo ja pari autoa.

Elämä on hyvää just näin. Rakastan miestäni ja hän minua. Viihdymme toistemme seurassa hyvin.

Ihailen niitä ihmisiä, jotka ovat jo nuorina löytäneet hyvän kumppanin ja pysyneet yhdessä. Minulla alkoi teini-ikäisenä hieno ystävyys ikäiseni pojan kanssa. Olimme ystäviä useita vuosia. Sitten kaikki hajosi täysin omasta syystäni. Aloin seurustella toisen miehen kanssa. Luulin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa olisimme samalla aaltopituudella. Luulin tekeväni oikein, mutta astuin suoraan ansaan. Uusi suhde osoittautui kuitenkin virheeksi ja mies vakavasti henkisesti sairaaksi. Yritin kovasti pelastaa suhdetta, mutta lopulta luovutin ennenkuin itse kokonaan muserruin. Ajattelin viimeiseen asti, että ei saa luovuttaa ja että suhteen eteen täytyy taistella.

Ensimmäisen suhteen päättyminen, tai itse asiassa tapa, jolla lopetin sen, harmittaa minua vieläkin ja tekisi mieli pyytää anteeksi.

Jos olisimme vielä yhdessä, meillä olisi aineellista menestystä eli talo, kesämökki, hyvä auto, ulkomaanmatkoja, säästöjä, harrastuksia. Minulle olisi luultavasti tullut tunne, että jotakin henkistä puuttuu. En osaa sanoa miten opiskeluni ja työpaikkani olisivat menneet eri tavalla. Meillä olisi takana pitkä ystävyys ja yhteinen nuoruus.

Perhetaustamme olivat päällisin puolin samanlaiset, mutta aikamoisia yllätyksiäkin olisi paljastunut toistemme taustoista. Jo ne olisivat voineet kaataa suhteemme.

Toisaalta ensimmäisen suhteen katkeaminen tuntuu haikealta ja väärältä. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei ensimmäisen poikaystäväni ole tarvinnut katsoa läheltä sairastumisiani ja epäonnistumisiani. Olen kyllä voittanut vaikeuksia ja saavuttanut asioita, mutta paljon vaikeamman kautta kuin hän. Hän oli kyllä empaattinen ja huomaavainen, mutta jotenkin ajattelin hänen olevan minulle liian hyvä. En tiedä olisimmeko kuitenkaan ymmärtäneet toisiamme. Olen kuitenkin tyytyväinen myös siitä, että olen voinut elää arvojeni mukaisesti.

Olimme niin nuoria, ettemme varmaan olisi osanneet kohdata omia ja toistemme heikkouksia ja vaikeuksia. En tiedä. Tai sitten elämä hänen kanssaan olisi tuntunut helpolta ja aurinkoiselta, koska hän on sen luonteinen.

Vierailija kirjoitti:

Ihailen niitä ihmisiä, jotka ovat jo nuorina löytäneet hyvän kumppanin ja pysyneet yhdessä. Minulla alkoi teini-ikäisenä hieno ystävyys ikäiseni pojan kanssa. Olimme ystäviä useita vuosia. Sitten kaikki hajosi täysin omasta syystäni. Aloin seurustella toisen miehen kanssa. Luulin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa olisimme samalla aaltopituudella. Luulin tekeväni oikein, mutta astuin suoraan ansaan. Uusi suhde osoittautui kuitenkin virheeksi ja mies vakavasti henkisesti sairaaksi. Yritin kovasti pelastaa suhdetta, mutta lopulta luovutin ennenkuin itse kokonaan muserruin. Ajattelin viimeiseen asti, että ei saa luovuttaa ja että suhteen eteen täytyy taistella.

Ensimmäisen suhteen päättyminen, tai itse asiassa tapa, jolla lopetin sen, harmittaa minua vieläkin ja tekisi mieli pyytää anteeksi.

Oltaisiin oltu yhdessä pian 19 vuotta. Mies ei olisi reipastunut mun eikä mutsinsa varjosta vieläkään, toisin kuin nyt kävi eron jälkeen. Nykyisin miehelle maistuu muukin kuin äidin tekemä salaatti ja suomalaiset peruspöperöt, ja hän on uskaltautunut lentokoneeseenkin. Meillä on molemmilla hyvät, omanlaiset elämät uusien kumppaneiden kanssa.

Eksän kanssa eläisin yhä kädestä suuhun. Ei oltu kumpikaan fiksuja rahan kanssa. Minä olen oppinut uutta uudelta mieheltäni tällä saralla, eksä ei ja luotto vinkuu.

Ehkä olisin jossain vaiheessa taipunut tekemään lapsia, jotka hän on nyt saanut uudessakin parisuhteessaan. Rahat olisi tiukalla ja hermot samoin. Olisin huono mutsi, liian laiska puuhailemaan lapsijuttuja.

Me asuttaisiin jossain lähiörivarissa ja mua vituttaisi talonyhtiön tapa hoitaa asioita. Nyt asun maalla ja hoidetaan asiat ihan miten tykätään. Omavaraisuudesta ei voisi haaveillakaan.

Kyllä parempi on näin 😁