Rehellisesti: jos olisit tiennyt, kuinka raskasta vanhemmuus voi pahimmillaan olla, olisitko hankkinut lapsia?

Rehellisesti: enpä usko. En meinaa jaksaa. Olen kai laiska ja itsekäs. Koko ajan minulta vaaditaan jotain, vaikka haluaisin työpäivän jälkeen vain olla hiljaa hiljaisessa ympäristössä.

Olisin. Tässä on kestetty koliikit, vaikeat allergiat ja parisuhdeongelmat samalla kertaa. Lapsilla lyhyt ikäero.

Tuntuu, että näin tämän pitikin mennä. Lasten myötä muutuin ihmisenä fiksumpaan suuntaan ja sain ensi kertaa kokea aidon, pyyteettömän rakkauden. Parasta on, että tämä rakkaus on varmasti pysyvää.

Sanotaanko niin, että niin rakkaita ovat etten pysty edes kuvittelemaan ettei heitä olisi.

Ja ikävä kyllä sanottava ettei tämä nyt niin kauhean raskasta ole. Huoli kipeästä lapsesta on joskus rakastavaa ja ottaa sydämestä, ihan siis riittää meikäläiselle jo flunssa tai tukkoinen nenä vauvalla.. Mutta oma hermostuminen on kyllä vaikka kauppareissulla tai myöhästymisen takia ihan omaa syytä.

Raskasta on ollut, avioero ja jäin yksin 3 lapsen kanssa. Tekisin kuitenkin kaiken uudelleen. Olen oppinut ja saanut rakastaa.

Totaaliyksinhuoltajana: olisin hankkinut ehdottomasti. Itse sitä mieltä, että esim. yrittäjänä ja työnantajana toimiminen on merkittävästi stressaavampaa kuin vanhemmuus, perhe-elämä ja lasten hoitaminen. Kummassakin mennään sen perusmukavuusalueen ulkopuolelle, eikä minusta enää palkansaajaakaan saisi, niin paljon tässä on ehditty kokemaan ja oppimaan uutta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisin hankkinut. Tässäkin asiassa kannatti ottaa riski ja "mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle". Sama koski ulkomaille muuttoa, työuraa, itsensä kehittämistä... Jos jää vain paikoilleen makaamaan tavoitellen kaikessa "helppoutta", elämä vain lipuu ohi.

 "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää". 

(Minna Canth)

Näin minäkin ajattelen. Eikö elämässä kaikkein parhaat jutut ole niitä jotka toisaalta voivat satuttaa eniten? Kun rakastat toista niin saat paljon iloa ja onnea, mutta kolikon toinen puoli on ne surut ja murheet. Varmasti aikoinaan hetkellisesti katui kun siivosi yöllä taaperon oksennuksia yöllä tai valvoi n:ttä yötä putkeen vauvan vuoksi, mutta niitä parhaita juttuja sai jo silloin: vauvan kikatuksen, taaperon halauksen ilon uusista taidoista...

Itse työuraa tehneenä on tavallaan ylpeä niistä suurista saavutuksista missä on onnistunut muttei niitä kauan jaksa näin eläkkeen kynnyksellä muistella. Paljon enemmän muistelee miltä tuntui pitää nukkatukkavauvaa sylissä, kuinka hassu taapero oli aikoinaan, miten hienosti koululainen käsitteli asioita ja osasi heitellä hauskoja one linereita jo pienen kuinka välit pysyivät hyvänä vaikka lapsi liukui aikuisuuteen. Niitä raskaita hetkiäkin muistelee, nyt jo hymähdellen, niistä selvittiin yhdessä.

Monesti heitellään, että vanhemmuus on lasten kasvamisen odottamista, oman elämän laittamista "on hold" tilaan. Tuota en ole koskaan ymmärtänyt. Vanhemmuus on elämistä tässä ja nyt, osa elämää, siinä on niitä huippuhetkiä ja rasituksia vuorotellen. En kadu vanhemmuuttani, se on tärkeä osa elämääni.

Olisin - elämän väripaletin väri joka on ainutlaatuinen ja korvaamaton, sydämeni syke.

Tiedän siksi en tee.

Olisin. Elämässä ei ole kyse siitä, että kaikki olisi helppoa ja kivaa koko ajan. Ajoittainen raskaus kuuluu vanhemmuuteen.  Enimmäkseen vanhemmuus on elämän ihana iso onni ja sisältö, ilo ja merkitys, rakkaus ja täyttymys <3

En olisi. Mikä lie mielenhäiriä ollut se vauvakuume kun halusin lapsen. Olen katkerasti katunut. Vaikka tuo rakas on niin ei missään tapauksessa ainakaan toista lasta minulle. Odotan kovasti että lapsi tulee aikuiseksi , eihän siihen mene enää kun kymmenisen vuotta. Elämä lapsen kanssa on minusta ihan kamalaa.

Olisin hankkinut ilman muuta. On kyllä ollut sydäntä raastavaa, vaikeaa, itkettävää, ihanaa, upeaa, kauheaa ja maailman kauneinta. Elämäni on kuitenkin rikastunut aivan mielettömästi näiden kokemusten myötä ja olen kasvanut ihmisenä tavoin, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Olen kiitollinen kaikesta, myös siitä kauheasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta. Ei se, että välillä on raskasta, ole mikään syy jättää lapsia hankkimatta. Elämä on kuitenkin monin verroin rikkaampaa lasten kanssa:)

Niin sinun mielestäsi on lasten kanssa on rikkaampaa, kaikki ei valitettavasti jaa tätä samaa näkemystä. 🙄 Harva käyttää tuota "elämä on rankkaa" tekosyynä jättää lapset hankkimatta. Osa ei vaan yksinkertaisesti halua lapsia.

Sitähän tässä ei kysytty.

Onhan se silti hyvä, että joku tuo senkin vaihtoehdon esille. Vaikka se nyt onkin asia, jota ei jostakin syytä saisi mainita edes sivulauseessa.

En. Minulla lapsia ei edes ole, koska en koskaan halunnut lapsia.

Vaikka lapsista pidänkin.

Joillain on halu tehdä lapsia, kun muutkin tekee. Äitiys on joillekin kuin ympäristöpakote: en ole nainen jos ei ole lasta. Eihän elämä ole kiinni siitä, onko lapsia vei ei. 

Ja sinä, jolla on lapsia/lapsi niin kiitä Luojaa. Sillä lapsi ei ole itsestäänselvyys. Ei sinne päinkään ja saati sitten että lapsi on terve. Lapsella ei ole mitään "terveystaetta" syntyissään tai itse asiassa on: Luojan rakkaus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta hemmetissä. Aina on hyvä mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Vaiva palkitaan.

Miten se vaiva palkitaan? Kliseellä, että lapsesi hoitavat sivua vanhana?

En tiedä edeltävien kommenttien kirjoittajista, mutta itse ainakin saan palkkion tässä ja nyt, ei sitten joskus (jolloin voin olla jo kuollut).

Paljon kyllä-vastauksia.

Vastaisitteko silti vielä noin jos lapsenne vihaa itseään, vahingoittaa itseään toistuvasti, ei halua elää ja kertoo sinulle ettei olisi halunnut syntyä?

Monen teistä lapsille tämä tulee tapahtumaan. Ehkä eivät sano suoraan, mutta ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisin hankkinut. Tässäkin asiassa kannatti ottaa riski ja "mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle". Sama koski ulkomaille muuttoa, työuraa, itsensä kehittämistä... Jos jää vain paikoilleen makaamaan tavoitellen kaikessa "helppoutta", elämä vain lipuu ohi.

 "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää". 

(Minna Canth)

Kannatti ottaa riski toisen elämällä.

Olisin. Se on sen arvoista. Olen saanut kokea mahtavia asiota lasten myötä. Haluan myös olla vanhempana mummu :)

Kyllä vaan... en muutoin kolmatta kuumeilisi. En voi väittää, etteikö olisi raskastakin ollut. Omaa aikaa ei juuri ole ja tukiverkko kaukana. Lapsien mukana tuli kuitenkin sellainen rakkaus, jota en tiennyt edes olevaksi. Niin huiman tärkeitä ja mahtavia tyyppejä! Joka päivä saa nauraakin ihan sydämen kyllyydestä kun hauskuuttavat kaikkia :D Ennen lapsia mietin usein, miten ihanaa olisi useammin nauraa niin että vedet valuvat silmistä. Lapset ovat vahvistaneet tunnemaailmaa molempiin suuntiin. Ennen oli tasapaksumpaa.

No, enhän mä tässä vaiheessa voi enää perua, mutta omille lapsille en toivo samaa. Olenkin sanonut heille pienestä pitäen, ettei lapsia ole pakko hankkia vaikka tää yhteiskunta niin koko ajan väittääkin.

Oon pelkuri joten en ehkä olisi. Mutta se olisi sääli, sillä paljon isompi asia kuin tuo ajoittainen rankkuus, on se miten mahtavaa vanhemmuus useimmiten on! Tuolloin en olisi tätä saanut koskaan tietää ja kokea.