Mikolla oli kaunis perhe, upea ura, iso talo ja paha olo. Ovatko kulissiliitot yleisempiä kuin ihmiset uskovat?

kippari kirjoitti:

vai että  miehen syy ois se masennuskin ehkä.

normijannu joka pelkäs että jää ilman naista jos ei tee sen mukaan kaiken.  vanhempana tajus vasta sen että selviää ilmankin. tai että saa parempaakin.

Tietenkin on sen miehen syy. Mies vedätti naista vuosikaudet. Oli naisen kanssa, vaikkei niin kovasti itse halunnutkaan. Kyllä siitä masentuisi itse kukin, kun huomaa, ettei merkitse toiselle juuri mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Vierailija kirjoitti:

kippari kirjoitti:

vai että  miehen syy ois se masennuskin ehkä.

normijannu joka pelkäs että jää ilman naista jos ei tee sen mukaan kaiken.  vanhempana tajus vasta sen että selviää ilmankin. tai että saa parempaakin.

Tietenkin on sen miehen syy. Mies vedätti naista vuosikaudet. Oli naisen kanssa, vaikkei niin kovasti itse halunnutkaan. Kyllä siitä masentuisi itse kukin, kun huomaa, ettei merkitse toiselle juuri mitään.

Ööö... jospa se Mikko halusikin nimenomaan olla sen naisen kanssa (tai jospa se nainen olikin vaikuttanut erilaiselta tavattaessa ja suhteen alussa) ja sen takia suostui kaikkeen, kun pelkäsi eroa?

Vierailija kirjoitti:

Mitä näiden vaimojen tulisi tehdä, kun oma mies paljastuu "Mikoksi"?

Eli on ollu yhdessä vaimon kanssa, kun ei nyt parempaakaan ole ollu saatavilla.

Ja siis kusettanu vaimoa koko ajan.

Miksi vaimojen pitäisi tehdä jotain? Mikonkin vaimo halusi Mikon kanssa naimisiin. Niin tapahtui. Mikon vaimo halusi kolme lasta. Niin tapahtui. Tuskin Mikon vaimo kamalasti vastusteli  kotia, jossa he asuvat tai elintasoa, joka heillä oli. Mikon vaimo sai haluamansa. Paitsi ei yhteistä hautapaikkaa, mikäli sekin oli vaimon toiveissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Sä et yhtään nyt tajunnu koko jutun pointtia. Sitä tärkeintä, mikä Mikolta puuttui. Mikolta puuttui AITO HALU ja AITO RAKKAUS vaimoonsa. Eikä niin välttämättä halunnu lapsiakaan. Se on tässä jutussa se kaikista kamalin asia. Meni naimisiin, vaikkei itse sitä palavasti halunnut. Hänelle vaimo ei koskaan ollut se ykkönen.

Kaikki tuo muu kuorrutus siihen päälle on SIVUSEIKKA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Sä et yhtään nyt tajunnu koko jutun pointtia. Sitä tärkeintä, mikä Mikolta puuttui. Mikolta puuttui AITO HALU ja AITO RAKKAUS vaimoonsa. Eikä niin välttämättä halunnu lapsiakaan. Se on tässä jutussa se kaikista kamalin asia. Meni naimisiin, vaikkei itse sitä palavasti halunnut. Hänelle vaimo ei koskaan ollut se ykkönen.

Kaikki tuo muu kuorrutus siihen päälle on SIVUSEIKKA.

Ja nimenomaan tuo kuorrutus (autot, talot, lapset, ulkomaanmatkat ja suorittaminen) on helppo nähdä syypäänä koko pahoinvointiin. Vaikka syy Mikon pahoinvointiin on se, että hän ei koskaan tulenpalavasti rakastanut vaimoaan. Silloin kaikki muukin siinä ympärillä tuntuu väärältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Tässä oli nyt enemmän sun omaa tarinaa siitä, miten koet elämän ja ihmissuhteet, kuin Mikon tarinaa tai objektiivista totuutta.

Ketään ei voi pakottaa naimisiin, hankkimaan useita lapsia, rahaa ja omaisuutta. Jos Mikon ex-vaimo aidosti halusi näitä asioita, ja Mikko teki kaikki nämä asiat, niin miten vaimon olisi pitänyt tajuta, että kaikki onkin valhetta? Toisekseen, materian arvostusta voi perustellusti kritisoida, mutta monet ihmiset voivat kuitenkin sitä aidosti arvostaa. Jos Mikon exä oli tällainen ihminen, niin hänellä on oikeus omiin preferensseihinsä.

Vierailija kirjoitti:

Ketään ei voi pakottaa naimisiin, hankkimaan useita lapsia, rahaa ja omaisuutta. Jos Mikon ex-vaimo aidosti halusi näitä asioita, ja Mikko teki kaikki nämä asiat, niin miten vaimon olisi pitänyt tajuta, että kaikki onkin valhetta?

Nimenomaan tässä pointti. Tässä on törkeästi vedätetty vaimoa. Varmaan tuli loppuelämän traumat eikä enää ikinä voi luottaa keneenkään. Näin mulleki kävi. Vieläki olen tässä tuskassa. Mieheni siis paljastui Mikoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa jutussa ei ollut kyse mistään kulissista, ellei kulissina pidä ihan normaalia arkea. Kyse oli yhdestä onnettomasta ihmisestä, joka ei tiennyt mitä halusi ja oli siksi muiden (mm. vaimon) vietävissä. Avoimeksi jäi, mitä Mikko sitten oikeasti halusi ja mikä tekee hänet onnelliseksi tavalla, joka ei ole kulissi.

Ihmisten arjen sietokyky tuntuu olevan tosi matala. Pitäisi ymmärtää, ettei elämä ole koko aikaa ihanaa vastarakastuneen huumaa ja ruusuilla tanssimista. Se on puurtamista, maanantaiaamuja, lasten kitinää, asuntovelkaa tai vuokranmaksua. Liitto, joka on alkanut rakkausliittona saattaa vuosien kuluessa muuttua ns. järkiliitoksi, jota pitää kasassa vaikkapa lapset ja yhteinen asuntolaina. Se ei silti ole mikään kulissi, vaan luonnollisen kehityksen tulos.

Itselläni on tällainen järkiliitto, jossa elelen ihan tyytyväisenä. Rakkauden huuma on haihtunut, mutta arki rullaa mahtavasti, meillä on yhteiset taloudelliset intressit, ei riidellä ja viihdytään ihan kivasti yhdessä sekä arjessa että lomilla.  

Ennen eroa pitäisi minusta ajatella kaikkien asianosaisten kokonaisonnellisuutta ennen eroa ja eron jälkeen, ei itsekkäästi vain omaa napaa. Tämä on tärkeää etenkin jos parilla on lapsia. Ja tuoko se perheen rikkominen oikeasti pitkäaikaista onnea edes sille "kulissista" lähtijälle?

No mutta onko se rakkautta tai oikein tehty, että alistaa toisen tekemään elämän tärkeimmät päätöksen oman halun mukaan, vaikka toinen ei niitä haluaisikaan vaan pyrkii vain miellyttämään?

Kyllä tuosta mielestäni aika selkeästi kävi ilmi, että Mikko esimerkiksi ei olisi halunnut niin nuorena naimisiin, niin nuorena lapsia eikä enää kolmatta lasta. Eikä välttämättä niin pröystäilevää elämäntyyliäkään, joka sitten teki hänestä töiden orjan. Kyllä tuosta jutusta vahvan vaikutelman sai, että se oli vaimo joka nuo asiat halusivat, vaikka Mikko yritti vastustaa ja ne tekivät hänet onnettomiksi.

Eli varmaan olisi halunnut odottaa naimisiinmenon kanssa, lastensaamisen kanssa, pitäytyä kahdessa lapsessa ja vaatimattomammin. Eli varmaan yksinkertaistaen - elää vähän enemmän omannäköisempää elämää eikä vain suorittaa tyydyttäkseen toisen vaatimukset joita itse ei halunnut.

En ole päässyt lukemaan juttua, mutta kuulostaa törkeältä syyttää vaimoa Mikon kyvyttömyydestä tunnistaa ja ilmaista omat tarpeensa. Mikon virhe on ollut lyöttäytyä yhteen naisen kanssa, joka tietää mitä haluaa, kun ei itse vielä ollut täysin itsenäistynyt. Silloin parisuhteen dynamiikasta tulee väistämättä hankala. Ei voi ajatella, että Mikon parikymppisen nuoren vaimon tehtävä olisi ollut äidin tai opettajan tavoin auttaa ja tukea löytämään "itsensä". Kirjoitit, että Mikko yritti vastustaa. Miksi se jäi vain yritykseksi? Kyllä aikuisen ihmisen, joka naimisiin asti menee, täytyy kyetä vetämään rajat suhteessa omaan puolisoon, eikä sulautua häneen ja hänen tahtoonsa. Ei vaimon tehtävä ole vetää rajoja Mikon puolesta, vain omasta puolestaan. Ei muu olisi mahdollistakaan, sillä ei kukaan ihminen voi tuntea toisen syvimpiä tuntoja niin syvällisesti - varsinkaan jos niitä ei tunne toinen itsekään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Tässä oli nyt enemmän sun omaa tarinaa siitä, miten koet elämän ja ihmissuhteet, kuin Mikon tarinaa tai objektiivista totuutta.

Ketään ei voi pakottaa naimisiin, hankkimaan useita lapsia, rahaa ja omaisuutta. Jos Mikon ex-vaimo aidosti halusi näitä asioita, ja Mikko teki kaikki nämä asiat, niin miten vaimon olisi pitänyt tajuta, että kaikki onkin valhetta? Toisekseen, materian arvostusta voi perustellusti kritisoida, mutta monet ihmiset voivat kuitenkin sitä aidosti arvostaa. Jos Mikon exä oli tällainen ihminen, niin hänellä on oikeus omiin preferensseihinsä.

Täysin samaa mieltä! Jokainen aikuinen on vastuussa omasta itsestään. Se on ikävää, jos menee tekemään isoja päätöksiä ennen kuin oma tahto kehittynyt aikuisen tahdoksi lapsuusvuosista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Sä et yhtään nyt tajunnu koko jutun pointtia. Sitä tärkeintä, mikä Mikolta puuttui. Mikolta puuttui AITO HALU ja AITO RAKKAUS vaimoonsa. Eikä niin välttämättä halunnu lapsiakaan. Se on tässä jutussa se kaikista kamalin asia. Meni naimisiin, vaikkei itse sitä palavasti halunnut. Hänelle vaimo ei koskaan ollut se ykkönen.

Kaikki tuo muu kuorrutus siihen päälle on SIVUSEIKKA.

Ja nimenomaan tuo kuorrutus (autot, talot, lapset, ulkomaanmatkat ja suorittaminen) on helppo nähdä syypäänä koko pahoinvointiin. Vaikka syy Mikon pahoinvointiin on se, että hän ei koskaan tulenpalavasti rakastanut vaimoaan. Silloin kaikki muukin siinä ympärillä tuntuu väärältä.

Minä luulen, että Mikko on kyllä ihan aidosti halunnut ja rakastanut vaimoaan, juuri niin paljon kuin ikäisensä keskimäärin. Hän ei kuitenkaan ole ollut kypsä haluamaan avioliittoa, perhettä ja muita isoja vastuita.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi näkökulmaa kirjoitti:

Juttua ei voi lukea kuin Hesarin tilaajat.  

Aika harvalla on varaa kalliisiin kulisseihin. Tuon alun sävy on kuitenkin sellainen, että tyhjyys ja onnettomuus johtuu varallisuudesta ja sen tavoittelusta. Minä luulen, että tuo kaveri olisi tyytymätön, vaikka se olisi luottotiedoton, työtön ja asuisi vuokralla.

Vai halutaanko tässä nyt uskoa, ettei työ, hyvä palkka, kiva koti tai perhe edes lisää ihmisen onnellisuutta? Että se aktivointimallin kohteena oleva olisi lähtökohtaisesti onnellisempi? Tuskin kuitenkaan, vaikkei taloudellinen turvallisuus pelkästään onnelliseksi tee.

Juuri näin. Moni on toteuttanut unelmansa ja lähtenyt reppureissailemaan ympäri maailmaa tai muuttanut ulkomaille, mutta monesti ovat huomanneet, ettei se ollutkaan ihan sitä mitä kuvittelivat. Eikös tämäkin sitten ole yhtälailla kulissielämää?

Ihmisillä on aina erilaisia haaveita elämänsä aikana, tulee myös pettymyksiä ja kyllästymistä, vaihtelunhalua. Typerää leimata aina omaisuutta hankkineen elämä kulissiksi. 

Kulissi on tosiaan vähän hassu sana, kun puhutaan nuoren ihmisen kypsymis- ja itsenäistymisprosessista.

Vierailija kirjoitti:

Luin jutun. Suurinta ihmetystä aiheutti Mikon oma vastuun ulkoistaminen ja tietynlainen vastuunpakoilu. Hän ei "kulissielämän" aikana tehnyt ainoatakaan aloitteellista itsenäistä päätöstä. Tyttöystävä halusi naimisiin, Mikolle oli ihan sama, joten naimisiin mentiin. Tuore vaimo halusi lapsen, Mikko tuumi, no ihan sama se sitten on, lapsi tehtiin, toinen ja kolmaskin. Sivusuhdekin vain tapahtui, kun tuttu nainen lähetti sähköpostia.

Ihminen, joka ei ota minkäänlaista vastuuta elämästään ja joka ei tiedä yhtään, mitä haluaa ja miten tahtoo elää, ei usein pysty tulemaan onnelliseksi, koska aitoon onnellisuuteen vaaditaan itsetuntemusta ja kykyä tehdä itsenäisiä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Nyt Mikko syytää kaikesta "kulisseja". Mielestäni tuollainen on pelkurimainen tapa elää ja siinä tulee satuttaneeksi muita todella syvästi. Miltäköhän vaimosta ja lapsista on tuntunut saada tietää, että Mikon mielestä kaikki, heidän koko elämänsä, oli pelkkää tyhjää valhetta?

Juuri näin! Nuoren tapa toimia ja ajatella, mikä on ihan ok, jos tehdään nuoren elämään kuuluvia asioita. Perheen perustaminen ei kuulu niihin.  (Nuoruus ei ole ikäkysymys, vaan henkisen kehityksen yksi vaihe.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena naimisiin tuollaisen Mikon kanssa, joka oli tottunut elämään vahvan äidin varjossa ja tottelemaan. Hänellä ei ollut oikein edes mitään unelmia, oli aina tottunut että joku sanoo mitä tehdään. Mentiin naimisiin kun minulla oli hinku ja jotenkin hän ymmärsi että erotaan, jos ei mennä. Hän ei olisi halunnut naimisiin niin pian (alle kahden vuoden seurustelun jälkeen) mutta suostui, kun luuli muuten menettävänsä minut. (Ja tämä kaikki selvisi minulle vasta eron jälkeen.) 

Emme ehtineet olla naimisissa kuin kaksi vuotta. Huomasin ajan kanssa, että minulle ei sovi tuollainen mies jolla ei ole riittävästi omaa tahtoa ja joka ei osaa puoliaan. Hän oli siis hyvä mies kaikin puolin, ihan ihannevävy ja äitini suri hänen menetystään vuosikausia. Mutta täällä on ollut kokonainen ketju näistä "kilteistä miehistä" jolla tarkoitetaan tahdotonta, perässä vedettävää miestä. Minäkin ymmärsin, että tarvitsen miehen joka ei anna minun hyppiä silmille ja jota voin kunnioittaa. Onneksi tämä ensimmäinen mieheni löysi pian itselleen sopivamman/sopuisamman vaimon jonka kanssa on ollut jo yli 20 vuotta. Ja minäkin vuosikausien hapuilun jälkeen kasvoin aikuisemmaksi ja löysin itselleni puolison, jolla on oma tahto, osaa pitää puolensa eikä taivu kaikkiin oikkuihini. 

Jäin miettimään onko tuo jutun Mikko myös kasvanut vahvan äidin tai isän varjossa. Miksi hän on niin lammas, vailla omaa tahtoa? Miksi hän pelkää omaa vaimoaan niin paljon, että tekee itseään vastaan vaimon suututtamisen pelossa? En pysty uskomaan että tuossa asetelmassa se vaimokaan on kovin onnellinen. Kyllä nainen haluaa rinnalleen miehen, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä alistu vaimon loputtomiin mielitekoihin. 

Mutta miksi sillä vaimolla pitää olla loputtomasti mielitekoja?

Eikö vaimolle voi ihan itselle pälkähtää päähän, että kaikkea ei tarvitse toteuttaa?

Olet kyllä oikeassa tuossa, että tarinan Mikko on aiheuttanut mielipahansa toteuttamalla kiltisti vaimonsa toiveita. Siinä vain on se ongelma, että Mikko tuskin osaa muuta. Hänen tapansa toimia ja keinonsa ristiriitatilanteessa on myöntyä toisen vaatimuksiin.

Nykyaikana monestikin törmää kyllä ihmisiin, jotka "suorittavat" elämäänsä. Näistä suurin osa taitaa olla naisia. Miehillä ei monestikaan nyt ole niin väliä, missä sitä asutaan tai miten elämä on järjestetty.

Naisilla tuntuu olevan melkoinen paine päästä postaamaan sosiaaliseen mediaan tai muuten vaan kertoa työpaikan kahvitunnilla siitä, miten sitä elämää on suoritettu. Että lapset harrastavat niin ja niin paljon, millainen talo ja piha ja aita ja kultainennoutaja ja auto meillä on.

Naiset ovat nykyään se sukupuoli, joka yrittää korjata jotain mennyttä "naisen osa on nyrkin ja hellan välissä"-myyttiä opiskelemalla ihan hulluna, työskentelemällä ihan hulluna, kuntoilemalla ihan hulluna, panostamalla lasten harrastuksiin ihan hulluna, suunnittelemalla samanlaista valkoista ns. sisustusta ihan hulluna ja vertailemalla tätä kaikkea muiden naisten vastaaviin olosuhteisiin ihan hulluna.

Miehen osa on lähinnä ihmetellä, että missä välissä me sitten ollaan tässä meidän ihanassa kodissa ja missä välissä rentoudutaan, kun lomatkin menevät suorittamiseksi, että saadaan mahdollisimman edustava kokoelma erilaisia lompaikkoja päivitettyä someen ja ettei lapsia sitten kiusata koulussa "kun kaikki muutkin käyvät".

Moni tuntemani mies haluaisikin yksinkertaisempaa, vähempää ja rauhallisempaa elämää, mutta menevät monesti mukaan näihin naisten hullutuksiin. Miehillä on siis useammin taipumusta olla tälläisenä "Mikkona" parisuhteessa.

Ja tunnen kyllä molempia sukupuolia näitä henkilöitä, jotka tuntuvat elävän jonkun toisen toiveiden ja unelmien perässä sitä "omaa" elämäänsä. Useimmiten yrittävät todistaa jotain omille vanhemmilleen ja useimmiten ovat nimenomaan naisia, joille on jäänyt lapsuudestaan tunne, että heitä jotenkin vähätellään tai aliarvioidaan.

Näille ihmisille ei ole ainakaan vielä kehittynyt se oma ajatus siitä, mitä elämältään haluaisi, mikä olisi se omannäköinen elämä. Eivätkä näitä ihmisiä tee onnelliseksi sitten kuitenkaan ne ulkomaanmatkat, merkkivaatteet, hienot talot ja autot ja muut pelit ja vehkeet. Aina ollaan haluamassa jotain lisää ja lisää ja jotain muuta...

Jossain vaiheessa tämän seurauksena tälläisille "Mikoille" sitten kehkeytyy epäilys myös omasta riittämättömyydestä, kun puolisolle ei koskaan mikään riitä, vaikka toinen omasta vajavaisuudestaan johtuen yrittää kaikenlaiseen suostua ja niitä asioita järjestää.

Näissä kohdissa annat ymmärtää, että naisen ei kuulu haluata, että naisella ei saisi olla tahtoa, koska miehellä ei sitä ole. Kyllä se nyt vain niin on, että miehenkin pitää itse ottaa vastuu omasta elämästään ja suostua tai olla suostumatta oman elämänsä tapahtumiin omista lähtökohdista käsin.  Siinä olet oikeassa, että jos oma tahto on vajavainen, niin sitä alkaa elää jonkun toisen elämää. Se ei kuitenkaan ole sen toisen vika, eikä sen toisen ratkaistavissa oleva ongelma. Kyllä nainen saa edelleenkin tahtoa ja haluta.

Onkohan tässä loppupeleissä syy sille, miksi miehet ovat vuosisatojen ajan yrittäneet alistaa naisen seksuaalisuuden omaan valtaansa? Siis se, että todellisuudessa naiset HALUAVAT ja TAHTOVAT paljon enemmän kuin miehet, mikä on miehistä pelottavaa ja siksi alistettava.

"HÄÄT olivat täydelliset. 120 vierasta todisti, kun Mikko pujotti timanttisormuksen tyttöystävänsä sormeen. Kirkon ulkopuolella heitettiin riisiä ja naurettiin. Monet vieraista tunsivat toisensa, olihan pari ollut yhdessä lukiosta saakka.

Juhlapaikalla Mikko kilisti lusikkaa samppanjalasiin ja piti puheen. Siinä sanottiin, että onnellisen parisuhteen perusta on se, että kumpikin saa olla oma itsensä.

Sinä iltana muurattiin kulissin peruskivi, Mikko ajattelee nyt.

”Rakastin tyttöystävääni, mutta naimisiinmeno vähän yli parikymppisenä tuntui liian varhaiselta. Tyttöystävälleni se oli kuitenkin tärkeää, ja koska minulla ei ollut voimakasta mielipidettä, menin mukaan”, Mikko sanoo."

En puolustele Mikkoa mutta tunnistan tästä itseäni, aloin seurustella lukiossa kivan pojan kanssa ja lukion jälkeen muutettiin yhteen ja opiskelemaan, kihloihin ja naimisiin meno oli myöhemmin luonnollinen jatkumo. Muut kaverit YO:lla lähtivät vaihtoon, asuivat yksin, kävivät treffeillä,opettelivat ihmisisuhdetaitoja, opettelivat itsteuntemista ja itsenäistyivät. Sanomattakin on selvää että itseni kohdalla naimisiinmeno 23 vuotiaana ei ollut maailman fiksuin päätös mutta se tuntui sillä hetkellä oikealta ja se itsenäistymisvaihe tuli sitten myöhemmin ja elämätön nuoruus elettiin sitten korkojen kera. Tuo oli välttämätön vaihe omalle itselle ja kehitykselle. Onneksi meillä ei ollut lapsia kun erosimme ja eron jälkeen kumpikin taisi vasta kasvaa aikuiseksi. Sinkkuna elin monta vuotta, matkustelin, asuin ulkomailla yksin ja tein töitä, opiskelin elämää, ihmisiä ja itseäni. Äidiksi tuli 35 vuotiaana ja nyt olen tyytyväinen parisuhteessa ja sinut itseni kanssa toisin kuin silloin 20 + ja tietää erilailla mitä haluaa ja mihin omat rahkeet riittää.

Vierailija kirjoitti:

Kun menee naimisiin vaan siksi että pitää niin ei siitä seuraa kuin tyhjyyttä. Ahdistavaa ajatella että joutuisi elämään ihmisen kanssa jota kohtaan ei oikein tunne mitään. Ja lapsiakin monesti kuvioissa koska niitäkin piti hankkia koska pitää. Ja asuntolaina...

Ehkä ikäkin vaikuttaa, kun mietin omaa kaveri ja tuttavapiiriä niin melkein kaikki ovat eronneet jotka ovat olleet teinistä asti yhdessä ja sit naikkariin parikymppisenä sen kummemmin miettimättä ja se normaali itsenäistymisproisessi on sit tullut myöhemmin. Omille lapsille olen kyllä yrittänyt että jos ei nyt kovin nuorena jämähdettäisi siihen ekaan seurustelukumppaniin vaan elettäisiin ja katseltaisiin ja sitten opiskelemaan muualle lukion jälkeen.

Miksi ihmeessä lähdetään perustamaan perhettä kun ollaan itsekin ihan liian nuoria ja kypsymättömiä siihen hommaan. Ja ekan tenavan jälkeen ei saada suuta auki ettei enempää lapsia. Raivostuttavaa nämä tahdottomat joo joo tyypit ja niitä löytyy miehistä ja naisista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun menee naimisiin vaan siksi että pitää niin ei siitä seuraa kuin tyhjyyttä. Ahdistavaa ajatella että joutuisi elämään ihmisen kanssa jota kohtaan ei oikein tunne mitään. Ja lapsiakin monesti kuvioissa koska niitäkin piti hankkia koska pitää. Ja asuntolaina...

Ehkä ikäkin vaikuttaa, kun mietin omaa kaveri ja tuttavapiiriä niin melkein kaikki ovat eronneet jotka ovat olleet teinistä asti yhdessä ja sit naikkariin parikymppisenä sen kummemmin miettimättä ja se normaali itsenäistymisproisessi on sit tullut myöhemmin. Omille lapsille olen kyllä yrittänyt että jos ei nyt kovin nuorena jämähdettäisi siihen ekaan seurustelukumppaniin vaan elettäisiin ja katseltaisiin ja sitten opiskelemaan muualle lukion jälkeen.

Totta toinen puoli, mutta mielestäni se henkinen kehitys ja itsenäistyminenkään ei välttämättä vaadi eroa siitä nuoruuden rakkaudesta. Se vähän riippuu millainen se suhde on, onko siinä tilaa kasvaa ja säilyykö tavoitteet elämässä sen jälkeen sellaisena että ne voi sovittaa yhteen. Helpompaa se kyllä voi olla kun ei tarvitse huomioida ketään toista, mutta se sopivan puolison löytyminen vanhempana on taas sitten jo ehkä hankalampaa kun ei ole sitä nuoruuden sopeutuvuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun menee naimisiin vaan siksi että pitää niin ei siitä seuraa kuin tyhjyyttä. Ahdistavaa ajatella että joutuisi elämään ihmisen kanssa jota kohtaan ei oikein tunne mitään. Ja lapsiakin monesti kuvioissa koska niitäkin piti hankkia koska pitää. Ja asuntolaina...

Ehkä ikäkin vaikuttaa, kun mietin omaa kaveri ja tuttavapiiriä niin melkein kaikki ovat eronneet jotka ovat olleet teinistä asti yhdessä ja sit naikkariin parikymppisenä sen kummemmin miettimättä ja se normaali itsenäistymisproisessi on sit tullut myöhemmin. Omille lapsille olen kyllä yrittänyt että jos ei nyt kovin nuorena jämähdettäisi siihen ekaan seurustelukumppaniin vaan elettäisiin ja katseltaisiin ja sitten opiskelemaan muualle lukion jälkeen.

Totta toinen puoli, mutta mielestäni se henkinen kehitys ja itsenäistyminenkään ei välttämättä vaadi eroa siitä nuoruuden rakkaudesta. Se vähän riippuu millainen se suhde on, onko siinä tilaa kasvaa ja säilyykö tavoitteet elämässä sen jälkeen sellaisena että ne voi sovittaa yhteen. Helpompaa se kyllä voi olla kun ei tarvitse huomioida ketään toista, mutta se sopivan puolison löytyminen vanhempana on taas sitten jo ehkä hankalampaa kun ei ole sitä nuoruuden sopeutuvuutta.

Niin, miksi se yhdessä kasvaminen on niin vaikeaa? Harva siinä onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun menee naimisiin vaan siksi että pitää niin ei siitä seuraa kuin tyhjyyttä. Ahdistavaa ajatella että joutuisi elämään ihmisen kanssa jota kohtaan ei oikein tunne mitään. Ja lapsiakin monesti kuvioissa koska niitäkin piti hankkia koska pitää. Ja asuntolaina...

Ehkä ikäkin vaikuttaa, kun mietin omaa kaveri ja tuttavapiiriä niin melkein kaikki ovat eronneet jotka ovat olleet teinistä asti yhdessä ja sit naikkariin parikymppisenä sen kummemmin miettimättä ja se normaali itsenäistymisproisessi on sit tullut myöhemmin. Omille lapsille olen kyllä yrittänyt että jos ei nyt kovin nuorena jämähdettäisi siihen ekaan seurustelukumppaniin vaan elettäisiin ja katseltaisiin ja sitten opiskelemaan muualle lukion jälkeen.

Totta toinen puoli, mutta mielestäni se henkinen kehitys ja itsenäistyminenkään ei välttämättä vaadi eroa siitä nuoruuden rakkaudesta. Se vähän riippuu millainen se suhde on, onko siinä tilaa kasvaa ja säilyykö tavoitteet elämässä sen jälkeen sellaisena että ne voi sovittaa yhteen. Helpompaa se kyllä voi olla kun ei tarvitse huomioida ketään toista, mutta se sopivan puolison löytyminen vanhempana on taas sitten jo ehkä hankalampaa kun ei ole sitä nuoruuden sopeutuvuutta.

Niin, miksi se yhdessä kasvaminen on niin vaikeaa? Harva siinä onnistuu.

kyllä kai siinä moni onnistuukin. Tai mistä sen tietää. Moni ei saa itsestään mitään oivalluksia yksinkään.