Millaisiin ylihuolehtiviin vanhempiin olet törmännyt? Kerro esimerkkejä! :)

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli peruskoulussa kaveri, jonka äiti oli kamala. Koulusta suoraan kotiin, jos on nälkä voi syödä kuivaa leipää, ei saa lämmittää mitään ettei mikro syty tuleen, ei saa ottaa margariinia jääkaapista, ettei jääkaappi kaadu päälle, ovi pitää sulkea tosi hitaasti ja keskittyä siihen, ettei jää sormet väliin, tv:tä ei saa katsoa yksin kotona, ettei se räjähdä, tietokonetta ei ollut, ettei aivoista tule mössöä, lista on ihan loputon ja sairas. 

Muistan myös sen, että ei saanut lähteä pyörällä kaupunkiin 9.luokalla, kun se oli niin vaarallista. Lukiossa sai luvan, mutta sitä ennen joutui kuuntelemaan oikeasti useamman tunnin liikenne sääntöjä ja mitä kaikkea voi tapahtua ja mitä vaarallista matkalla on. Kun vihdoin päästiin kaupunkiin (matkaan meni yli tunti, vaikka matkaa oli vain 2km jos ihan sitäkään, koska kaverini äiti soitti matkalla yli 10kertaa, että kaikki on kunnossa) kaikki aika meni kaupungissa siihen, että kaverin äiti soitteli ja varmisteli onko kaikki hyvin ja älä sitten mene sinne ja tuonne ja katsele nyt sitten ettei kukaan hyökkää jne.

Tämän kaverini äidin äiti oli silti ihan samanlainen, sen verran mitä häntä tapasin, aina muistutteli, että tv voi räjähtää, jos kuuluu sihinää tai nousee savua niin heti sitten katsot pois.

Aivan tolkuttoman arka tämä kaveri, pelkää ihmisiä, pimeää, liikennettä, sotaa, eläimiä, kovaa tuulta, kovaa sadetta, ihan kaikkea. Ja sanomattakin selvää, että kipukynnys naurettavan alhainen, kun koskaan ei ole saanut mitään tehdä ja loukata itseään. Esimerkkinä nyt vaikka se, että joku tökkäsi häntä kynällä selkään tunnilla ja alkoi itkemään sen takia kun kuulemma sattui, ylä-asteella.

Kenenkään kaveri ei oikein olisi saanut olla, kun kaikilla oli niin kauhean rajut leikit, sekin oli kuulemma liian rajua, että oltiin pulkkamäessä. En enää ole tekemisissä tämän kaverin kanssa, ei tuollaista vain jaksa, varsinkin kun ikää on jo yli 20v.

Miten hän sai sitä kuivaa leipää syödä, koska siihenkin voi tukehtua?

Vierailija kirjoitti:

Entisen naapurini vanhemmat.

Töissäkäyviä (eronneet) tämä naapurini ainut lapsi ja molemmat vanhemmat tulivat päivittäin heille pesemään autoa, ikkunoita, ulkoiluttamaan lasta yms. Viikonloppuisin myös olivat vain heillä.

Kysyin naapurilta joskus eikö hänen miestä vaivaa tuo. Ei kuulemma mies tykkää hänen vanhemmista.

No nyt heillä piti olla häät tulevana kesänä, mutta onneksi mies sai suunsa auki perui koko homman ja eukko muutti omalle äidille lapsen kanssa.

Terkkuja I M tunnistat itsesi varmasti!

Noin epäselvästä kommentista ei kukaan tunnista ketään. Viestistä ei saa mitään selvää.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni vei 9-vuotiaan lapsensa kuntosalin lapsi parkkiin tunnin jumpan ajaksi. Lapsi ei voinut olla kotona sen aikaa kun äiti jumppaa. He asuivat alle 1km päässä salista. Nyt kun hänellä on mies niin mies vahtii lasta kotona kun äiti jumppaa lapsi nyt 10v.

Kollegani vie oman (8v) lapsensa kouluun. Kouluun on heiltä 500m.

Tähän mennessä ketjussa kaikki kirjoittaneet ihan asiallisesti. Olisit sinäkin voinut olla yhtä kohtelias.

Kaverin lapsi.  Kaverini kiljui kauhusta ja syöksyi hätiin , kun lapsi opetteli seisomaan ym.

Ja nyt sitten on ymmällään , kun lapsi on motorisesti köpelö ja arka,  päiväkodissa ja neuvolassa ollaan  huolissaan tilanteesta  ja ystäväni vain vääntelee käsiään " Mä en ymmärrä"...

"Takoo päätä seinään"

Vierailija kirjoitti:

Kerran näin perheen tulevan hesburgeriin. Työntekijä oli kolannut pöydän puhtaaksi edellisten syöjien jäljeltä.

Äiti otti käsilaukustaan suihkupullon jolla suihkutti ilmeisesti desinfiointiainetta pöydän pintaan. Tämän jälkeen pyyhki pöydän niin ikään laukusta kaivamallaan liinalla. Koko operaatio oli alkanut siivoushanskojen käteen laittamisella.

Lapset ja isä söivät ruokansa pöydän ääressä normaalisti. Äiti ei tilannut ruokaa, eikä osallistunut keskusteluun pöydässä. Istui vain kädet puuskassa.

Voi tietty olla myös bakteerikammoinen, mutta aika ylihuolehtivaa kuitenkin.

Niin tai solunsalpaajahoidossa oleva. Mun tekisi mieli tehdä just noin, kun vastustuskyky on alentunut hoidon vuoksi. Aina ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Oma mieheni oli varsin uusavuton kun muutettiin yhteen. Hän on valtion virkamies ja joutuu työssään pitämään suurta vastuuta. Kuitenkaan ei osannut mm. pyykätä, herätä aamulla itsekseen, siivota vessaa tai tehdä vähänkään vaikeampia ruokia. Äitinsä oli pilalle hyysännyt ja mies myönsi sen. Nykyään ollaan sitten opeteltu ihan kirjattujen ohjeiden kanssa näitäkin asioita.

Aina kun käydään miehen vanhemmilla, on pöytä laitettuna valmiiksi ja sänky myös. Eli meno jatkuu edelleen.

3 v. lapsen kuullen ei saanut mainita naapurin kissan jääneen auton alle. Äiti peitti lapsen korvat ja mökötti asiasta puhuneille.

:-O kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli peruskoulussa kaveri, jonka äiti oli kamala. Koulusta suoraan kotiin, jos on nälkä voi syödä kuivaa leipää, ei saa lämmittää mitään ettei mikro syty tuleen, ei saa ottaa margariinia jääkaapista, ettei jääkaappi kaadu päälle, ovi pitää sulkea tosi hitaasti ja keskittyä siihen, ettei jää sormet väliin, tv:tä ei saa katsoa yksin kotona, ettei se räjähdä, tietokonetta ei ollut, ettei aivoista tule mössöä, lista on ihan loputon ja sairas. 

Muistan myös sen, että ei saanut lähteä pyörällä kaupunkiin 9.luokalla, kun se oli niin vaarallista. Lukiossa sai luvan, mutta sitä ennen joutui kuuntelemaan oikeasti useamman tunnin liikenne sääntöjä ja mitä kaikkea voi tapahtua ja mitä vaarallista matkalla on. Kun vihdoin päästiin kaupunkiin (matkaan meni yli tunti, vaikka matkaa oli vain 2km jos ihan sitäkään, koska kaverini äiti soitti matkalla yli 10kertaa, että kaikki on kunnossa) kaikki aika meni kaupungissa siihen, että kaverin äiti soitteli ja varmisteli onko kaikki hyvin ja älä sitten mene sinne ja tuonne ja katsele nyt sitten ettei kukaan hyökkää jne.

Tämän kaverini äidin äiti oli silti ihan samanlainen, sen verran mitä häntä tapasin, aina muistutteli, että tv voi räjähtää, jos kuuluu sihinää tai nousee savua niin heti sitten katsot pois.

Aivan tolkuttoman arka tämä kaveri, pelkää ihmisiä, pimeää, liikennettä, sotaa, eläimiä, kovaa tuulta, kovaa sadetta, ihan kaikkea. Ja sanomattakin selvää, että kipukynnys naurettavan alhainen, kun koskaan ei ole saanut mitään tehdä ja loukata itseään. Esimerkkinä nyt vaikka se, että joku tökkäsi häntä kynällä selkään tunnilla ja alkoi itkemään sen takia kun kuulemma sattui, ylä-asteella.

Kenenkään kaveri ei oikein olisi saanut olla, kun kaikilla oli niin kauhean rajut leikit, sekin oli kuulemma liian rajua, että oltiin pulkkamäessä. En enää ole tekemisissä tämän kaverin kanssa, ei tuollaista vain jaksa, varsinkin kun ikää on jo yli 20v.

Miten hän sai sitä kuivaa leipää syödä, koska siihenkin voi tukehtua?

Sai syödä kuivaa leipää, jos keskittyi pureskeluun ja joi paljon vettä samalla. Aivan sairas nainen, muisutteli myös että kotimatkalla koulusta pitää aina varmistaa, ettei kukaan seuraa ja kotipihassakin piti varmistaa, ettei kukaan väijy puskissa. En tiedä onko ennen ollut sekaantunut huumeisiin vai miksi pelkäsi niin hysteerisenä jatkuvasti, että joku seuraa ja hyökkää hetkenä minä hyvänsä jostakin.

Vierailija kirjoitti:

Oma mieheni oli varsin uusavuton kun muutettiin yhteen. Hän on valtion virkamies ja joutuu työssään pitämään suurta vastuuta. Kuitenkaan ei osannut mm. pyykätä, herätä aamulla itsekseen, siivota vessaa tai tehdä vähänkään vaikeampia ruokia. Äitinsä oli pilalle hyysännyt ja mies myönsi sen. Nykyään ollaan sitten opeteltu ihan kirjattujen ohjeiden kanssa näitäkin asioita.

Aina kun käydään miehen vanhemmilla, on pöytä laitettuna valmiiksi ja sänky myös. Eli meno jatkuu edelleen.

Mieheni on hyvin vastaavanlainen. Ja äidillään oli pitkään se ajatus, että minä ja hän sitten jatkossa jaamme vastuun miehen paapomisesta... Hirveää taisteluahan tämä on molemmille ollut, mutta nyt vuosien jälkeen on kiva huomata, että mies osaa itse laittaa ruokaa ja siivota ja osaa sanoa äidilleen, että ei todellakaan tule kolmekymppisiltä ihmisiltä hakemaan pyykkejä pestäväksi.

Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen kielletty

- Hiustenlaitto kielletty

- Muusiikkia saa kuunella joskus, samoin lukea kirjoja.

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/63kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää hanskoja ja pipoja

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi? Onko minun

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 65-vuotias mies. Aina kun käyn äidin luona tai soitan hänelle, viimeksi kuuluu: Aja varovasti.

65-vuotias mies vauvalla :DDDD Aivan varmasti :D

On täällä 62-vuotias nainenkin!

Ja täällä, maaliskuussa mittariin pamahtaa 63.

Onnea jo etukäteen! Perässä tullaan!

kakkapylly kirjoitti:

Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen kielletty

- Hiustenlaitto kielletty

- Muusiikkia saa kuunella joskus, samoin lukea kirjoja.

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/63kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää hanskoja ja pipoja

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi? Onko minun

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?

Ihan ensimmäisenä kannattaa varmaan hankkia ammattiapua, jotta saat menneisyytesi käsiteltyä niin ettei se rasita nykyistä elämääsi. Ja jos haluat keskustella aiheesta täällä, niin ehkä kannattaa aloittaa ihan oma keskustelunsa, koska tuo ei mielestäni ole ylihuolehtimista vaan ihan muun sortin väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

kakkapylly kirjoitti:

Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen kielletty

- Hiustenlaitto kielletty

- Muusiikkia saa kuunella joskus, samoin lukea kirjoja.

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/63kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää hanskoja ja pipoja

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi? Onko minun

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?

Ihan ensimmäisenä kannattaa varmaan hankkia ammattiapua, jotta saat menneisyytesi käsiteltyä niin ettei se rasita nykyistä elämääsi. Ja jos haluat keskustella aiheesta täällä, niin ehkä kannattaa aloittaa ihan oma keskustelunsa, koska tuo ei mielestäni ole ylihuolehtimista vaan ihan muun sortin väkivaltaa.

tämä kertomus on keksitty

Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen on pakolista(musta huulipuna ja kajal)

- Hiustenleikkaaminen oli kielletty

- Muusiikkia huudatettiin täysillä

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää mustaa pitkää nahkatakkia

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi? Onko minun

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-mieheni piti aina ilmoittaa äidilleen, kun oli parin tunnin junamatkan päässyt luokseni. Jos ei heti ilmoittanut kun aikataulun mukaan olisi pitänyt olla perillä, alkoi äiti pommittamaan sekä minua että eksää. Lämmittää ruuat tämän puolesta, jos eksä halusi popcornia kotonaan äitinsä teki sen jne. Oli ihmeissään kun heillä sanoin että mäkin osaan tehdä, ei tarvitse äitiä hälyyttää paikalle! Äitinsä myös siivosi hänen huoneensa, huolehti että läksyt on tehty, tuppautui pakkaamaan jopa koulureppua (!) ja mikäli eksä oli lähdössä jonnekin, esim. minun luokseni, tuppautui äiti pakkaamaan hänelle vaihtovaatteet jne.  Äiti uteli tulevat kokeet jne, vahti että mies luki niihin, muistutteli kokeista ja muutenkin huolehti eksän aikataulusta. Joskus jos mies oli äkäinen tms, saattoi äiti soittaa minulle parin tunnin puheluita että on huolissaan pojastaan.

 Yksi syistä, miksi on eksä, oli nimenomaan tuo että hänet oli kasvatettu niin uusavuttomaksi - eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa sisäistää asiaa, että raha ei kasva puussa ja että hän itsekin voisi opetella hoitamaan asioita. Sen sijaan mies eleli tuudittuen siihen, että äiti kyllä aina tekee hänelle ruuat, popcornit, pesee pyykit jne, eikä ollut halukas näitä opettelemaankaan.

Siis minkä ikäinen henkilö kyseessä? Puhut miehestä, mutta läksyt, koulureppu ja popparit eivät saa aikaan mielikuvaa aikuisesta.

Mitä helvettiä XDDD Eikö aikuinen voi syödä poppareita? Ja tiedoksi sinulle että myös aikuiset voivat opiskella ja myös aikuiskoulutuksessa saadaan kotitehtäviä :DDD

Ihmettelin aivan samaa. Puhuit lapsesta ja aikuisesta yhtaikaa.

Eräs joskus ennen tuntemani nainen oli aivan varma, että hänen lapsensa saatetaan ihan milloin tahansa viedä häneltä tai muuten kadota häneltä missä tahansa ja mistä tahansa syystä. Siksi hän ei voi voinut olla hetkeäkään erossa lapsista muulloin kun nämä olivat koulussa. Hän saattoi lapset sinne ja haki heidät sieltä, vaikka matkaa sinne oli vain muutama sata metriä. Lasten oli oltava koko ajan kotona kouluajan ulkopuolella ja jos lasten oli pakko käydä jossain kodin ulkopuolella koulun lisäksi, niin toisen lapsen oli ainakin oltava kotona se aika, että ainakin toinen lapsi olisi tallella, vaikka toinen olisi kadonnut. Oikeasti tämä nainen oli vainoharhainen sen suhteen, että lapset saatetaan viedä pois tai muuten vain yllättäen kadota ja sitä varten oli tehty vaikka mitä varotoimia, että niin ei kävisi. Oikeasti näin jälkeenpäin mietin, että miten hänen miehensä hyväksyi sen kaiken ja miten lapset kestivät sen. Osa heistä on jo aikuisia ja en ihmettelisi, jos he pelkäisivät lähes kaikkia tuntemattomia ihmisiä koska nämähän voivat napata heidät mukaansa ja sulkea vaikka johonkin kellariin vangikseen kuten heidän äitinsä heitä pelotteli.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä7272 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yleisellä tasolla mm. ne hemputin kypärät joita lapsille puetaan sisällä kotona ettei pikku-petterille tuu pipi. Pöytien ym. huonekalujen kulmiin kiinnitettävät pehmikkeet ettei pikku-petterin pää kolahda. Ulkoillessa kammottavat värikkään heijastinliivit, pyöräillessä ja luistellessa kypärä. Uskomatonta mihin tämä maailma on menossa. Miten ennen on selvitty hengissä ilman kaikkea tätä?

No oppiiko se lapsi siitä sitten jotain kun kallo halkeaa kypärän puutteesta...

On fyysisesti mahdotonta, että vauva konttaisi seinään semmoista vauhtia että kallo murtuu :D Pään lyömisestä pöytäänkin seuraa vain iso itku ja pieni kuhmu.

Heh joo, kerkeevät kuitenkin nopeesti kiivetä ja kaatua ja ovat muutenkin niin huteria menossaan aluksi, niin ei minun mielestä se mitenkään typerää ole vähän sitä päätä suojata. :)

Mieheni soitti 36 vuotiaana äidilleen, että kotona ollaan, kun palattiin Ruotsin risteilyltä.

Sanoi äidin olevan niin huolissaan, silloin en älynnyt lähteä ja nyt myöhäistä, 30 vuotta yhdessä ja anoppi haudassa. Riippuvuus pilaa avioliiton.

Kaveri ei voinut tulla tyttöjensä kanssa saunaan samaan aikaan kun saunassa oli toinen kaverini, jolla rintasyövän vuoksi oli toinen rinta poistettu. Olisivat kuulemma pelänneet. Eikö tuo ole juuri elämää, mitä pitäisi lastenkin kohdata. Jos olisivat kysyneet, olisi voinut selittää, kuinka voitti sairauden, että uhrasi rintansa.

Miks otsikossa on hymiö vaikka neuroottisuus ja pakkomielteet eivät ole mitään kovinkaan kivoja juttuja?