Keskivertoa älykkäämpi: mikä älykkyydessä on raskainta?

Puhut aivan totta, koska tää sivuston khyl läppä😂

Ihanaa olla normaali äö 98.mutta kaikkia tarvitaan.ei ole kukaan ylempi toista

Siinä on raskainta ympäröivän maailman suhtautuminen. Älykkäitä pidetään lähtökohtaisesti tosielämästä ja muista ihmisistä vieraantuneina ja kohdellaan sen mukaan: vierastetaan eikä päästetä lähelle.

Olen elämässäni feikannut todella usein käyväni hitaammalla kuin oikeasti käyn. Oma kokemuspiirini osoittaa, että tämä on sosiaalisen elämän kannalta oikea tapa.

Oishan se pitänyt arvata että kun kysytään ”keskivertoa älykkäämpien” mielipidettä niin johan tänne lävähtää 26 sivua vastauksia :D Herätkää ihmiset

Vierailija kirjoitti:

Siinä on raskainta ympäröivän maailman suhtautuminen. Älykkäitä pidetään lähtökohtaisesti tosielämästä ja muista ihmisistä vieraantuneina ja kohdellaan sen mukaan: vierastetaan eikä päästetä lähelle.

Olen elämässäni feikannut todella usein käyväni hitaammalla kuin oikeasti käyn. Oma kokemuspiirini osoittaa, että tämä on sosiaalisen elämän kannalta oikea tapa.

Tää on totta. Jokaisessa kesätyöpaikassa opiskelujen välillä piti näytellä tyhmempää kuin on, että olisi voinut jutella kahvihuoneessa tai potilaiden/asiakkaiden kanssa. Ja aina kun viestii, pitää ajatella yksinkertaisemmin että vastaanottajat ymmärtävät. Tason lasku monessa asiassa on arkipäivää, mutta miten hienoa on sitten löytää kiinnostava keskustelukumppani! Ja joskus hyvinkin yllävästi! Muutama junatuttu tai sokerirasituskollega on ollut huikea juttukaveri.

Onks tää pasta ylilaudalta vai mistä löysit?

Vierailija kirjoitti:

Oishan se pitänyt arvata että kun kysytään ”keskivertoa älykkäämpien” mielipidettä niin johan tänne lävähtää 26 sivua vastauksia :D Herätkää ihmiset

Älä nyt pilaa. Täällä ollaan vasta pääsemässä vauhtiin.

Pin kirjoitti:

Kiroilu aiheuttaa ongelmia. Luin Iltalehdestä, että kiroilevat ihmiset on älykkäämpiä. Poden maailmantuskaa ja hoen, ettei kukaan tajua mua. Olen myös tietenkin introvertti, en tykkää merkkikengistä ja mietiskelen paljon kaikkia asioita.

Moni katsoo mua silleen ”vähä toi on tyylitön”, mutta olen niin älykäs, ettei mun tarvi pukeutua. Oikeasti älykäs ei välitä siitä miltä näyttää. Olen myös tosi hyvä ihminen kaikilla elämän osa-alueilla, ja oikeasti älykäs ihminenhän ei tee pahaa muille. En tiedä miten älykäs tarkalleen olen, mutta Iltiksessä tehnyt kaikkia testejä ja lukenut tutkimuksia... Varmaan olen siis aika huippu.

Heh... hauska ketju :D

Tuleeko minustakin älykäs jos alan kiroilemaan:)

Aika helppo keino lisätä älykkyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa mun älystä (onko se todellista edes) valuu hukkaan ja on monella tapaa turhaa. Näen suuria kokonaisuuksia, olen analyyttinen, kielitaitoinen, matemaattisestikin lahjakas. Mutta toinen puoleni on, että olen äärimmäisen turvallisuus- ja mukavuudenhaluinen tyyppi, pidän pienestä elämästä, omasta perheestä, kokkailusta, elokuvissa käymisestä, helpohkosta työstäni, kirjoista, lenkkeilystä ym. tavallisista arjen asioista. Pidän syntymäkaupungistani, sukulaisista ja ystävistä täällä. En siis koskaan ole tavoitellut tekeväni maailmassa mitään sen suurempaan tai merkityksellisempää.

Äly sinällään ei hankaloita, vaan helpottaa tätä pientä elämääni: olen saanut mukavan koulutuksen, pärjään lastenkasvatuksessa ja sos. suhteissa, nautin oppimisesta ja kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Miinuksena oli nuorempana maailmantuska, mutta sekin on taka-alalla nykyään, kun pitää arjen riittävän puuhakkaana. 

Tämä oli ihan kuin omaa tekstiäni!

Vierailija kirjoitti:

Siinä on raskainta ympäröivän maailman suhtautuminen. Älykkäitä pidetään lähtökohtaisesti tosielämästä ja muista ihmisistä vieraantuneina ja kohdellaan sen mukaan: vierastetaan eikä päästetä lähelle.

Olen elämässäni feikannut todella usein käyväni hitaammalla kuin oikeasti käyn. Oma kokemuspiirini osoittaa, että tämä on sosiaalisen elämän kannalta oikea tapa.

Tämä pitää paikkansa. sain aivovamman ja nyt jaksan kuunnella Jani-Petterin äidin valituksia Wilma viesteistä. Viisaampana olisin ollut liian rehellinen vastauksissani. Nyt riittää kärsivällisyyttä ja tyhmiä vastauksia. Sosiaalinen elämäni on vilkastunut kun en enää sivistää itseäni. Iltaisin katson Salkkaria kun älykkyys ei riittänyt hienoon Rooman maanalaiseen elämää käsittelemään dokumenttiin. Nyt löytyy aina Dalkkari- keskustelukumppani.

Kertokaapa minulle, että voiko älykäs ihminen olla tyhmä?

Kuinkas monta prosenttia palstalaisista vastasi tähän kysymykseen?

Varmaan 80% luullen olevansa keskimääräistä älykkäämpää sakkia.

Kuka uskoo olevansa keskivertoa älykkäämpi?

***MINÄ!!!!***

________________________________________________________

Kuka uskoo palstalaisten olevan keskivertoa älykkäämpiä?

***syvä hiljaisuus***

27 sivua keskustelua, eli lähes kaikki otsikon lukevat tulevat kertomaan kokemuksiaan keskimääräistä älykkäämpänä olemisesta. Palstan keskustelun yleinen taso ei kuitenkaan siihen viittaa, eli johtopäätökseksi tulee, että palstan käyttäjät luulevat olevansa älykkäämpiä kuin oikeasti ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä palstalla paljon keskivertoa älykkäämpiä vastaamassa;) Mahtaa olla raskasta.

Palstalaiset ovat toinen toistaan viisaampia vaikka se ei keskustelun tasossa realisoidu

Tai sitten älykkyydeltään eritasoiset eivät oikein ole mistään samaa mieltä keskenään. Tämä voi sitten joillekin näyttäytyä keskustelun huonona tasona, kun näkemykset eroavat radikaalisti. Onhan se ihan tutkittu asia, että jos kahden ihmisen älykkyydessä on useamman kymmenen pisteen ero niin toisen ymmärtäminen voi olla haasteellista.

Miten paljon älykkyyserot voi heitellä niin paljon kun kaikki ovat keskivertoa älykkäämpiä? 

Ihan helposti. 101 kun on jo keskivertoa älykkäämpi.

101 ei voi kuitenkaan kertoa, että mikä älykkyydessä on raskasta. Älykkyyden raskaus alkaa tulla ilmi varmaankin 130+ tienoilla, jolloin sosiaalinen elämä vaikeutuu. Muuta haittaa älykkyydestä ei taida olla?

Vierailija kirjoitti:

No, yksi on ihmissuhteet. Nuorempana tapailin vain itseäni reilusti vanhempia miehiä, sillä heidän elämänkokemuksensa antoi heille vähän tasoitusta. Ei ne suhteet ihan kauheitakaan olleet, mutta olin aika varma että päädyn viettämään ison osan elämästäni jonkun omaishoitajana, minkä jälkeen koittaa jälleen yksinäisyys. Siitä syntyi sellainen tunnekokemus, etten tavallaan voi koskaan kohdata ketään kokonaisvaltaisesti, todennäköisesti tiemme vain risteävät hetken.

Moniin keskusteluihin en jaksa enää osallistua. Tuntuu että kaikki kiertää vaan pientä populistista alkuasetelmakehäänsä, eikä minun elinaikanani näissä keskusteluissa ole juurikaan päästy sata kertaa kuultuja nokkeluuksia pidemmälle. Usein tuntuu kuin joutuisi lähteä opettamaan aakkosia vaikka itse haluaisi puhua jo suurteoksista.

Tästä on seurannut tietynlainen jatkuva ymmärrys omasta kuolevaisuudesta ja siitä että ihmiskunnalla ei tässä muodossa ole enää pitkää tulevaisuutta.

Sitten on kaverit. Aika usein päädyn kavereiksi täysien tollojen kanssa, koska kohteliaisuuttani nyökyttelen ja koitan pitäytyä kohteliaina small talk -tilanteissa, ja tämä luetaan kiintymykseksi. En tieten tahtoen halua loukata ketään, mutta koska oman kohteliaisuuteni takia ympärilläni pyörii jatkuvasti ainakin muutama ihminen joiden kanssa olemme täysin eri planeetoilta, konflikteja syntyy. (Tästä voin tietysti syyttää yhtä paljon itseäni kuin vastapuolta. Sosiaaliset taidot eivät ole erityisosaamisalaani, ja siksi olenkin välillä mielummin ylitsevuotavaisen mukava, kuin oma itseni, jolloin usein tulen tulkituksi agressiiviseksi.) Hyvien ystävienikin kanssa joudun miettimään mistä asioista ja missä paketissa voin kenellekin puhua, mutta tämä lienee tavalla tai toisella kaikille tuttua.

Ärsyttää myös pseudointellektuellit, jotka liittävät älykkyyden synonyymeiksi kovia arvoja kuten kapitalismia tai änkyräateismia. Ihmisen pyhyyden kaipuukin on kuitenkin paljon monimutkaisempia ja kiinnostavampi asia kuin satukirja-läppien hokeminen, ja liittyy mm kykyymme tarkkailla itseämme usealla eri tasolla. Mutta tämmöistä keskustelua ei voi suurimman osan kanssa edes aloittaa ilman että se sinkoutuu johonkin väittelyyn siitä onko (länsimaista) Jumalaa olemassa vai eikö ole. Tunnekylmyys ja empatian puute taas ovat tunnekylmyyttä ja empatian puutetta, ei älykkyyttä, eikä raha tule vain älyn, vaan usein myös ahneuden, hyvän tuurin, verkostojen, ja häikäilemättömyyden äärelle.

Töissä joskus rassaa se, että pitää jatkuvasti muistuttaa kollegoja suurista kokonaisuuksista, ja pitää silmällä heidän tekemiään virheitä. Tähän menee hirveästi energiaa, koska kuten sanottu, joudun todella miettimään ulosantiani ettei sitä tulkittaisi tylyksi.

Älyni tunnustetaan kyllä usein miestenkin toimesta, mutta koska olen nainen, sitä yleensä pidetään jonkinlaisena party trickinä, vähän kuin olisin jonkinlainen Smart Barbie, ja ystävättäreni vieressä vaikka Nurse Barbie. Mitä tyhmempi mies itse on, sitä enemmän hän kuvittelee ettei minun älylläni kuitenkaan ole mitään käytännön arvoa oikeassa, -eli miesten-, maailmassa.

Kiitos ensimmäisestä todella analyyttisesta viestistä tässä ketjussa. Vaikken voikaan täysin allekirjoittaa osaa sanomisistasi, tekstistä kieltämättä kuultaa läpi korkea yleisälykkyys ja moniulotteinen pohdintakyky. Esitän kuitenkin, että kuvailemasi ylenmääräinen sosiaalinen ahdistus olisi hyvinvointisi kannalta syytä koettaa selättää – tai ainakin ohittaa.

Introvertti luonteenlaatu on toki luonteenpiirre erikseen, onhan täysin hyväksyttävää viihtyä yksikseen tai  vain satunnaisessa seurassa. Yksinolo tuottaa kiistämättä sekä luovuutta että henkistä tasapainoa. Kuitenkin ylenkatse keskivertoälykkäitä kohtaan koitunee kiirastuleksesi; mikäli et jaksa osallistua säätä koskeviin keskusteluihin, jäät lopulta itseksesi riuhtomaan meteorologisia meta-analyysejä ja puimaan ilmastonmuutoksen taustasyitä. Jos etsit pelkästään älyllisesti tyydyttäviä ystävyyssuhteita, päädyt raapustamaan päiväkirjaa ja jäät paitsi monista kokemusmaailmaasi rikastuttavista näkökulmista. Jos vaadit älyllisesti yhtenevää parisuhdetta, lukitset itsesi todennäköisesti rutiiniesi vangiksi ja esiinnyt tinderissä "lone wolf barbiena". ;)

Yleisesti keskivertoälykkyyttä mielestäni aliarvostetaan. Populaatiotasolla piilee epäilemättä erittäin painavia syitä, miksi suurin osa väestöstä saa standardoiduista (keskihajonnaltaan viidentoistaa WISC, WAIS ja non-verbaalisista kuviopäättely-) testeistä tulokseksi noin 100 pistettä. Keskivertopistemäärä kuvastanee evoluutiopsykologisesti 'kelvollisinta' vaihtoehtoa. Vaalikaamme siis myös tavallisuutta: on tyystin ok olla tylsä ja ennalta-arvattava. <3

Mitä tulee älykkyyteen, mustavalkoista oikeaa ja väärää, parasta ja huonointa, tai ylipäätään mitään yleistettävää kategorisointia tuskin on löydettävissä. Ehkä olen osin naiivi arvorelativisti:; kaikki on suhteellista. Arvot ja normit perustuvat pohjimmiltaan primitiivisille reaktioille sekä tunteille, jolloin puhdas inho on yhtä kuin moraalisesti väärä. Esimerkiksi aikuisten sisarusten välinen vapaaehtoinen seksi on evoluutiopsykologiseti inhottavaa (Westermarck-efekti), muttei neutraalisti ajateltuna varsinaisesti alista, vainoa tai pakota ketään osapuolta vastentahtoiseen sukupuoliseen aktiin.

Päätöksenteko risteilevien vaihtoehtojen joukosta on toki melko helppoa autonomisen pika-analyysin ansiosta, mutta tiedostan että "paras" päätös on kuitenkin aina tulos omasta tulkinnastani (eli sekoitelma faktoista ja lähtökohdistani). Oma rajallisuuteni mietityttää. Erityisesti tunteet eivät aina ole toivottavassa tasapainossa analyyttisuuteni kanssa. 

Kuvaavana esimerkkinä toimii eräs läheinen muusikkoystäväni, jolla on absoluuttinen sävelkorva. Yritin joskus udella häneltä, miltä tuntuu kuunnella tavallisten pulliaisten musiikkiesityksiä. Kuulostaako väistämätön epävire piinalliselta? Hän vastasi hetken harkittuaan, että oman laulun tai soiton epävire on kuitenkin kaikkein sietämättömintä: sen kuulee, mutta usein (inhimillinen lihaksisto) ei pysty sovittamaan sitä puhtaaksi.

Sama pätee sosiaalisessa kanssakäymisessäni. Pienet vivahteet ihmisten välisestä kanssakäymisestä on helppo poimia, mutta usein kykyni eivät riitä vastaamaan arrkipäiväisiinkään tilanteisiin tarpeeksi sensitiivisesti.

Nyt vastaa se 90 % suomalaisista. Tämähän on tutkittu, että ainakin se 2/3 kokee olevansa huomattavan paljon älykkäämpiä kuin muut kanssayksilönsä. Luulen, että oikeasti älykkäät ei vastaile tämmöseen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, yksi on ihmissuhteet. Nuorempana tapailin vain itseäni reilusti vanhempia miehiä, sillä heidän elämänkokemuksensa antoi heille vähän tasoitusta. Ei ne suhteet ihan kauheitakaan olleet, mutta olin aika varma että päädyn viettämään ison osan elämästäni jonkun omaishoitajana, minkä jälkeen koittaa jälleen yksinäisyys. Siitä syntyi sellainen tunnekokemus, etten tavallaan voi koskaan kohdata ketään kokonaisvaltaisesti, todennäköisesti tiemme vain risteävät hetken.

Moniin keskusteluihin en jaksa enää osallistua. Tuntuu että kaikki kiertää vaan pientä populistista alkuasetelmakehäänsä, eikä minun elinaikanani näissä keskusteluissa ole juurikaan päästy sata kertaa kuultuja nokkeluuksia pidemmälle. Usein tuntuu kuin joutuisi lähteä opettamaan aakkosia vaikka itse haluaisi puhua jo suurteoksista.

Tästä on seurannut tietynlainen jatkuva ymmärrys omasta kuolevaisuudesta ja siitä että ihmiskunnalla ei tässä muodossa ole enää pitkää tulevaisuutta.

Sitten on kaverit. Aika usein päädyn kavereiksi täysien tollojen kanssa, koska kohteliaisuuttani nyökyttelen ja koitan pitäytyä kohteliaina small talk -tilanteissa, ja tämä luetaan kiintymykseksi. En tieten tahtoen halua loukata ketään, mutta koska oman kohteliaisuuteni takia ympärilläni pyörii jatkuvasti ainakin muutama ihminen joiden kanssa olemme täysin eri planeetoilta, konflikteja syntyy. (Tästä voin tietysti syyttää yhtä paljon itseäni kuin vastapuolta. Sosiaaliset taidot eivät ole erityisosaamisalaani, ja siksi olenkin välillä mielummin ylitsevuotavaisen mukava, kuin oma itseni, jolloin usein tulen tulkituksi agressiiviseksi.) Hyvien ystävienikin kanssa joudun miettimään mistä asioista ja missä paketissa voin kenellekin puhua, mutta tämä lienee tavalla tai toisella kaikille tuttua.

Ärsyttää myös pseudointellektuellit, jotka liittävät älykkyyden synonyymeiksi kovia arvoja kuten kapitalismia tai änkyräateismia. Ihmisen pyhyyden kaipuukin on kuitenkin paljon monimutkaisempia ja kiinnostavampi asia kuin satukirja-läppien hokeminen, ja liittyy mm kykyymme tarkkailla itseämme usealla eri tasolla. Mutta tämmöistä keskustelua ei voi suurimman osan kanssa edes aloittaa ilman että se sinkoutuu johonkin väittelyyn siitä onko (länsimaista) Jumalaa olemassa vai eikö ole. Tunnekylmyys ja empatian puute taas ovat tunnekylmyyttä ja empatian puutetta, ei älykkyyttä, eikä raha tule vain älyn, vaan usein myös ahneuden, hyvän tuurin, verkostojen, ja häikäilemättömyyden äärelle.

Töissä joskus rassaa se, että pitää jatkuvasti muistuttaa kollegoja suurista kokonaisuuksista, ja pitää silmällä heidän tekemiään virheitä. Tähän menee hirveästi energiaa, koska kuten sanottu, joudun todella miettimään ulosantiani ettei sitä tulkittaisi tylyksi.

Älyni tunnustetaan kyllä usein miestenkin toimesta, mutta koska olen nainen, sitä yleensä pidetään jonkinlaisena party trickinä, vähän kuin olisin jonkinlainen Smart Barbie, ja ystävättäreni vieressä vaikka Nurse Barbie. Mitä tyhmempi mies itse on, sitä enemmän hän kuvittelee ettei minun älylläni kuitenkaan ole mitään käytännön arvoa oikeassa, -eli miesten-, maailmassa.

Kiitos ensimmäisestä todella analyyttisesta viestistä tässä ketjussa. Vaikken voikaan täysin allekirjoittaa osaa sanomisistasi, tekstistä kieltämättä kuultaa läpi korkea yleisälykkyys ja moniulotteinen pohdintakyky. Esitän kuitenkin, että kuvailemasi ylenmääräinen sosiaalinen ahdistus olisi hyvinvointisi kannalta syytä koettaa selättää – tai ainakin ohittaa.

Introvertti luonteenlaatu on toki luonteenpiirre erikseen, onhan täysin hyväksyttävää viihtyä yksikseen tai  vain satunnaisessa seurassa. Yksinolo tuottaa kiistämättä sekä luovuutta että henkistä tasapainoa. Kuitenkin ylenkatse keskivertoälykkäitä kohtaan koitunee kiirastuleksesi; mikäli et jaksa osallistua säätä koskeviin keskusteluihin, jäät lopulta itseksesi riuhtomaan meteorologisia meta-analyysejä ja puimaan ilmastonmuutoksen taustasyitä. Jos etsit pelkästään älyllisesti tyydyttäviä ystävyyssuhteita, päädyt raapustamaan päiväkirjaa ja jäät paitsi monista kokemusmaailmaasi rikastuttavista näkökulmista. Jos vaadit älyllisesti yhtenevää parisuhdetta, lukitset itsesi todennäköisesti rutiiniesi vangiksi ja esiinnyt tinderissä "lone wolf barbiena". ;)

Yleisesti keskivertoälykkyyttä mielestäni aliarvostetaan. Populaatiotasolla piilee epäilemättä erittäin painavia syitä, miksi suurin osa väestöstä saa standardoiduista (keskihajonnaltaan viidentoistaa WISC, WAIS ja non-verbaalisista kuviopäättely-) testeistä tulokseksi noin 100 pistettä. Keskivertopistemäärä kuvastanee evoluutiopsykologisesti 'kelvollisinta' vaihtoehtoa. Vaalikaamme siis myös tavallisuutta: on tyystin ok olla tylsä ja ennalta-arvattava. <3

Mitä tulee älykkyyteen, mustavalkoista oikeaa ja väärää, parasta ja huonointa, tai ylipäätään mitään yleistettävää kategorisointia tuskin on löydettävissä. Ehkä olen osin naiivi arvorelativisti:; kaikki on suhteellista. Arvot ja normit perustuvat pohjimmiltaan primitiivisille reaktioille sekä tunteille, jolloin puhdas inho on yhtä kuin moraalisesti väärä. Esimerkiksi aikuisten sisarusten välinen vapaaehtoinen seksi on evoluutiopsykologiseti inhottavaa (Westermarck-efekti), muttei neutraalisti ajateltuna varsinaisesti alista, vainoa tai pakota ketään osapuolta vastentahtoiseen sukupuoliseen aktiin.

Päätöksenteko risteilevien vaihtoehtojen joukosta on toki melko helppoa autonomisen pika-analyysin ansiosta, mutta tiedostan että "paras" päätös on kuitenkin aina tulos omasta tulkinnastani (eli sekoitelma faktoista ja lähtökohdistani). Oma rajallisuuteni mietityttää. Erityisesti tunteet eivät aina ole toivottavassa tasapainossa analyyttisuuteni kanssa. 

Kuvaavana esimerkkinä toimii eräs läheinen muusikkoystäväni, jolla on absoluuttinen sävelkorva. Yritin joskus udella häneltä, miltä tuntuu kuunnella tavallisten pulliaisten musiikkiesityksiä. Kuulostaako väistämätön epävire piinalliselta? Hän vastasi hetken harkittuaan, että oman laulun tai soiton epävire on kuitenkin kaikkein sietämättömintä: sen kuulee, mutta usein (inhimillinen lihaksisto) ei pysty sovittamaan sitä puhtaaksi.

Sama pätee sosiaalisessa kanssakäymisessäni. Pienet vivahteet ihmisten välisestä kanssakäymisestä on helppo poimia, mutta usein kykyni eivät riitä vastaamaan arrkipäiväisiinkään tilanteisiin tarpeeksi sensitiivisesti.

Toivottavasti et ole nainen ja esitä että osaat jotain. Nämä raapustuksenne jäävät raapustuksiksi, tulette elämään miesten omaisuutena ja miesten takana. Naisilla ei ole minuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, yksi on ihmissuhteet. Nuorempana tapailin vain itseäni reilusti vanhempia miehiä, sillä heidän elämänkokemuksensa antoi heille vähän tasoitusta. Ei ne suhteet ihan kauheitakaan olleet, mutta olin aika varma että päädyn viettämään ison osan elämästäni jonkun omaishoitajana, minkä jälkeen koittaa jälleen yksinäisyys. Siitä syntyi sellainen tunnekokemus, etten tavallaan voi koskaan kohdata ketään kokonaisvaltaisesti, todennäköisesti tiemme vain risteävät hetken.

Moniin keskusteluihin en jaksa enää osallistua. Tuntuu että kaikki kiertää vaan pientä populistista alkuasetelmakehäänsä, eikä minun elinaikanani näissä keskusteluissa ole juurikaan päästy sata kertaa kuultuja nokkeluuksia pidemmälle. Usein tuntuu kuin joutuisi lähteä opettamaan aakkosia vaikka itse haluaisi puhua jo suurteoksista.

Tästä on seurannut tietynlainen jatkuva ymmärrys omasta kuolevaisuudesta ja siitä että ihmiskunnalla ei tässä muodossa ole enää pitkää tulevaisuutta.

Sitten on kaverit. Aika usein päädyn kavereiksi täysien tollojen kanssa, koska kohteliaisuuttani nyökyttelen ja koitan pitäytyä kohteliaina small talk -tilanteissa, ja tämä luetaan kiintymykseksi. En tieten tahtoen halua loukata ketään, mutta koska oman kohteliaisuuteni takia ympärilläni pyörii jatkuvasti ainakin muutama ihminen joiden kanssa olemme täysin eri planeetoilta, konflikteja syntyy. (Tästä voin tietysti syyttää yhtä paljon itseäni kuin vastapuolta. Sosiaaliset taidot eivät ole erityisosaamisalaani, ja siksi olenkin välillä mielummin ylitsevuotavaisen mukava, kuin oma itseni, jolloin usein tulen tulkituksi agressiiviseksi.) Hyvien ystävienikin kanssa joudun miettimään mistä asioista ja missä paketissa voin kenellekin puhua, mutta tämä lienee tavalla tai toisella kaikille tuttua.

Ärsyttää myös pseudointellektuellit, jotka liittävät älykkyyden synonyymeiksi kovia arvoja kuten kapitalismia tai änkyräateismia. Ihmisen pyhyyden kaipuukin on kuitenkin paljon monimutkaisempia ja kiinnostavampi asia kuin satukirja-läppien hokeminen, ja liittyy mm kykyymme tarkkailla itseämme usealla eri tasolla. Mutta tämmöistä keskustelua ei voi suurimman osan kanssa edes aloittaa ilman että se sinkoutuu johonkin väittelyyn siitä onko (länsimaista) Jumalaa olemassa vai eikö ole. Tunnekylmyys ja empatian puute taas ovat tunnekylmyyttä ja empatian puutetta, ei älykkyyttä, eikä raha tule vain älyn, vaan usein myös ahneuden, hyvän tuurin, verkostojen, ja häikäilemättömyyden äärelle.

Töissä joskus rassaa se, että pitää jatkuvasti muistuttaa kollegoja suurista kokonaisuuksista, ja pitää silmällä heidän tekemiään virheitä. Tähän menee hirveästi energiaa, koska kuten sanottu, joudun todella miettimään ulosantiani ettei sitä tulkittaisi tylyksi.

Älyni tunnustetaan kyllä usein miestenkin toimesta, mutta koska olen nainen, sitä yleensä pidetään jonkinlaisena party trickinä, vähän kuin olisin jonkinlainen Smart Barbie, ja ystävättäreni vieressä vaikka Nurse Barbie. Mitä tyhmempi mies itse on, sitä enemmän hän kuvittelee ettei minun älylläni kuitenkaan ole mitään käytännön arvoa oikeassa, -eli miesten-, maailmassa.

Kiitos ensimmäisestä todella analyyttisesta viestistä tässä ketjussa. Vaikken voikaan täysin allekirjoittaa osaa sanomisistasi, tekstistä kieltämättä kuultaa läpi korkea yleisälykkyys ja moniulotteinen pohdintakyky. Esitän kuitenkin, että kuvailemasi ylenmääräinen sosiaalinen ahdistus olisi hyvinvointisi kannalta syytä koettaa selättää – tai ainakin ohittaa.

Introvertti luonteenlaatu on toki luonteenpiirre erikseen, onhan täysin hyväksyttävää viihtyä yksikseen tai  vain satunnaisessa seurassa. Yksinolo tuottaa kiistämättä sekä luovuutta että henkistä tasapainoa. Kuitenkin ylenkatse keskivertoälykkäitä kohtaan koitunee kiirastuleksesi; mikäli et jaksa osallistua säätä koskeviin keskusteluihin, jäät lopulta itseksesi riuhtomaan meteorologisia meta-analyysejä ja puimaan ilmastonmuutoksen taustasyitä. Jos etsit pelkästään älyllisesti tyydyttäviä ystävyyssuhteita, päädyt raapustamaan päiväkirjaa ja jäät paitsi monista kokemusmaailmaasi rikastuttavista näkökulmista. Jos vaadit älyllisesti yhtenevää parisuhdetta, lukitset itsesi todennäköisesti rutiiniesi vangiksi ja esiinnyt tinderissä "lone wolf barbiena". ;)

Yleisesti keskivertoälykkyyttä mielestäni aliarvostetaan. Populaatiotasolla piilee epäilemättä erittäin painavia syitä, miksi suurin osa väestöstä saa standardoiduista (keskihajonnaltaan viidentoistaa WISC, WAIS ja non-verbaalisista kuviopäättely-) testeistä tulokseksi noin 100 pistettä. Keskivertopistemäärä kuvastanee evoluutiopsykologisesti 'kelvollisinta' vaihtoehtoa. Vaalikaamme siis myös tavallisuutta: on tyystin ok olla tylsä ja ennalta-arvattava. <3

Mitä tulee älykkyyteen, mustavalkoista oikeaa ja väärää, parasta ja huonointa, tai ylipäätään mitään yleistettävää kategorisointia tuskin on löydettävissä. Ehkä olen osin naiivi arvorelativisti:; kaikki on suhteellista. Arvot ja normit perustuvat pohjimmiltaan primitiivisille reaktioille sekä tunteille, jolloin puhdas inho on yhtä kuin moraalisesti väärä. Esimerkiksi aikuisten sisarusten välinen vapaaehtoinen seksi on evoluutiopsykologiseti inhottavaa (Westermarck-efekti), muttei neutraalisti ajateltuna varsinaisesti alista, vainoa tai pakota ketään osapuolta vastentahtoiseen sukupuoliseen aktiin.

Päätöksenteko risteilevien vaihtoehtojen joukosta on toki melko helppoa autonomisen pika-analyysin ansiosta, mutta tiedostan että "paras" päätös on kuitenkin aina tulos omasta tulkinnastani (eli sekoitelma faktoista ja lähtökohdistani). Oma rajallisuuteni mietityttää. Erityisesti tunteet eivät aina ole toivottavassa tasapainossa analyyttisuuteni kanssa. 

Kuvaavana esimerkkinä toimii eräs läheinen muusikkoystäväni, jolla on absoluuttinen sävelkorva. Yritin joskus udella häneltä, miltä tuntuu kuunnella tavallisten pulliaisten musiikkiesityksiä. Kuulostaako väistämätön epävire piinalliselta? Hän vastasi hetken harkittuaan, että oman laulun tai soiton epävire on kuitenkin kaikkein sietämättömintä: sen kuulee, mutta usein (inhimillinen lihaksisto) ei pysty sovittamaan sitä puhtaaksi.

Sama pätee sosiaalisessa kanssakäymisessäni. Pienet vivahteet ihmisten välisestä kanssakäymisestä on helppo poimia, mutta usein kykyni eivät riitä vastaamaan arrkipäiväisiinkään tilanteisiin tarpeeksi sensitiivisesti.

Toivottavasti et ole nainen ja esitä että osaat jotain. Nämä raapustuksenne jäävät raapustuksiksi, tulette elämään miesten omaisuutena ja miesten takana. Naisilla ei ole minuutta.

Ja siellä joku Handmaiden-sarjaan pikkuisen liikaa eläytynyt tyyppi yrittää tulla manspleinaamaan, ja tosi syvällisesti vielä mielipitensä perustellen - söpöä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisuus on raskasta, pidetään friikkinä, kun tietää paljon ja on kiinnostunut muusta kuin tosi-tv:stä.

Tämän kaltainen tilanne tuntuu olevan monella ongelmana. Mistä te oikein löydätte porukat, joissa hengaatte? Eikö teillä ole esim. opiskeluaikaisia kavereita, joilla olisi samanlaiset kiinnostuksenkohteet kuin teillä?

Tai siis, joo itsekin tunsin olevani ulkopuolinen joskus ala-asteella, kun koulussa oli rajatut mahdollisuudet valita kaverinsa, enkä ollut kiinnostunut Salkkareista ja uusimmista listahiteistä. Nyt aikuisena kukaan kaverini ei ole pitänyt friikkinä siksi, että en katso tosi-tv:tä tai tunne uusimpia juoruja julkkiksesta X tms. Puhun kavereideni kanssa kulttuurista, politiikasta, tieteestä, erilaisista yhteiskunnan ilmiöistä jne. Kaverini opiskelevat/työskentelevät/harrastavat näiden aiheiden parissa, joten totta kai heillä on kiinnostusta ja tietoa. (Sivuhuomiona, olen käynyt kiinnostavia keskusteluja tosi-tv:stä ilmiönä yhden kaverini kanssa, joka on media-alalla.)

Itsestäni tuntuu, että vastaan tulee niin paljon fiksuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, etten millään ehdi tutustua kaikkiin niin hyvin kuin haluaisin, saati pitää heihin aktiivisesti yhteyttä... Toki silti välillä tuntuu, että ihmiskunnan kollektiivinen tyhmyys on musertavaa. Ja jokainen voi jossain suhteessa tuntua joskus tyhmältä. (Toisaalta en kyllä menisi sanomaan, että olen mikään nero itsekään, niin että ehkä "en vaan tajuu" tätä ongelmaa... :D )

Olen monialaisessa yrityksessä töissä, suuri osa ei ole juurikaan koulutettuja. Työyhteisössäni olen muutaman kaikkein koulutetuimman joukossa. En kyllä älykkäin, yksi insinööreistämme näyttää olevan vielä turhautuneempi kuin minä.

Opiskelukaverit ovat hajonneet maailman tuuliin. Olivat enimmäkseen poikia alasta johtuen, ja vaimojen tultua kuvioon olisi outoa olla naispuolisia kavereita, joten olen vähän väliinputoaja. Työpaikan naisten kanssa minulla ei ole oikein mitään yhteistä puhuttavaa, kiinnostuksen kohteeni ovat liian outoja, teknisiä tai nörttejä.

-tuo jota lainasit