Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni tukiverkoston ei edes tarvitse perustua vastavuoroisuuteen, ehdottomassa vastavuoroisuudessa on kyse lähes samasta kuin avun ostamisesta rahalla.

Onnekkaimmilla on tukiverkosto tai edes yksi ihminen kuten oma puoliso johon tietää, että voi luottaa tapahtui mitä tahansa. On aina joku jonka apuun voi luottaa. Ja nämä voivat myös luottaa tähän verkostoon kuuluvaa.

Useimmilla kuitenkin lienee "joku" tai "joitakin" joilta voi ehkä kysyä apua javanhemmiltasi jotka auttavat jos ehtivät ja viitsivät. Usei näissä tapauksissa myös ehdoton vastavuoroisuus jossakin muodossa on vahvasti läsnä.

Sitten on niitä joilla ei ole edes sitä "jokua".

Tälläisen ei edes tarvitse välttämättä olla yksinelävä, vaan hyvin voi olla puoliso, jolta ei saa odottaa apua mihinkään ja toisaalta taas tällä puolisolla voi olla hyvä tukiverkosto jo omien sukulaisten ja ystävien puolelta.

Samaa mieltä. Mulla on perhe, johon voin luottaa. Autan muita, vaikkei mulla itselläni olisikaan mitään vastaavaa avuntarvetta. Vanhempani ovat jo iäkkäitä ja kaipaavat välillä kovasti siskoni lapsenlapsia. He ovat kuitenkin liian vanhoja ottamaan kahta taaperoa luokseen. Taaperoiden vanhemmat taas ovat työssäkäyviä ihmisiä, joilla ymmärrettävästi ei ole aikaa käydä tapaamassa lastensa isoisovanhempia niin usein kuin nämä toivoisivat. Minustakin tuntuu, että voisin tavata vanhempiani useamminkin. Ja mullakin on ikävä näitä taaperoita. Jotenkin vain päivät ja viikot hurahtavat ohi. Jokin aika sitten keksin, miten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pyydän siskoni lapsenlapset vanhempieni luokse ja menen itsekin sinne. Vanhempani saavat tavata sekä lapsenlapsenlapsiaan että minua. Minä saan viettää aikaani sekä vanhempieni että taaperoiden kanssa. Lisäksi tästä automaattisesti seuraa, että taaperoiden vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa, kun heidän lapsensa ovat isotätinsä ja isoisovanhempiensa seurassa. En mä ajattele, että jotenkin auttaisin yhtään ketään heistä vaan haluan vain viettää aikaani heidän seurassaan. 

Avainlause tuossa kirjoituksessasi on se, että SINULLA ON PERHE JOHON VOIT LUOTTAA, eli sinulla ON se tukiverkko. Mitäpäs jos perheesi ei olisi sinun ttukiverkkosi, mutta sinä olisit heidän? Muuttuisi ääni kellossa. Se on helppo sanoa että tukiverkkona toimimisen ei tarvitse olla vastavuoroista, kun se itsellesi sitä kuitenkin on. Niin kuin tuo yksi esimerkki, jossa tukiverkoton toimi tukiverkkona sellaiselle jolla se tukiverkko jo on olemassa, eli lisätukiverkkona, vaikka itsellä ei ollut ketään. Se on hyväksikäyttöä. Kun vastavuoroisuus on hienovaraista, ja sitä kullataan luotettavalla perheellä, niin ei ihme, että jää monen hätä näkemättä. Sellaista se on kun on itsellä asiat hyvin. Ei nähdä ettei kaikilla mmuilla ole.

Tosi tuttua. Olen köyhä yksinhuoltaja, autoton ja yksinäinen. Kuinka usein meillä onkaan toisten lapsia pitkiä aikoja, ei enää virallisesti hoidossa, kun ovat jo vähän isompia, mutta muuten yksin ja näkäisiä. Täällä on ainakin ymmärtäjä, samalla seuraa ja ruokaa!

Uutena vuotena lapseni sai sopivasti kaverin yökylään, niin kaverin vanhemmat pääsivät juhlimaan ja saivat ilmaisen lapsenhoidon. Tätä tapahtuu usein. En minä heitlä haluaisi rahaa, vaikka tarvetta olisi, mutta vastavuoriisuutta! Mutta kun toisilla on työt, perheet, sukulaiset, miehet ja kaikki, kiirettä riittää!

Mielelläni minä autan ja on todella hyvä, että lapsella riittää kavereita. Välillä tuntuu silti hyväkiskäytöltä. Kun joskus olen itse tarvinnut jotain, ei minulla todellakaan ole ketään. Ex-mies on ollut avulias, mutta en todellakaan halua rasittaa häntä yhtään liikaa. Pyydän apua hätätapauksessa, lastenhoito jaetaan tietysti keskenämme ja se sujuu hyvin. Onneksi voin joskus itsekin olla avuksi jossain hänelle, mutta enemmän se on toisinpäin, en vaan aina selviä kaikesta täysin yksin.

Olen ollut yksin ja itsenäinen jo lapsena, kavereita oli joskus, mutta vanehmmat kiireisiä ja kiinnostuneita muusta kuin lasten kanssa olemisesta. Sitä virhettä en halua tehdä itse... Nyt ei ole ketään avuksi, monet ystävät kertovat tavatessa stressistään ja huolistaan. Yksi hoitaa vanhaa äitiään ja hänelläkään ei ole juuri tukiverkkoja, yhdellä on sairaus, uusperhe, rasittava työ, yksi on samanlainen yh kuin minäkin, jolla on sentään edes vähän tukiverkkoa, mutta muuten murheita ja stressiä. Kai siinä on paras yrittää piristää ystäviään, niin kaikilla on mukavampaa?

On kaukaisempia ystäviä, jotka tulevat mielellään käymään meille kaupunkiin, kysyvät lastenhoitoa, että pääsevät esim. teatteriin ja käyntiin kuuluu luonnollisesti täyshoito... Itsekin saavat saman tien yösijan. Kiva tavata ystäviä, on se niinkin, mutta totta on myös, että saan  säästää näihin vierailuihin ja tietysti laitan ruuan, petaan sängyt ja siivoan jäljet. Lapsista nyt ei ole paljoa vaivaa. Usein meillä kuitenkin syö arkisin +1 henkilö oman perheen lisäksi (minä ja lapset), mutta tämä henkilä vain vaihtuu. Yhteinen piirre on, että on nälkäinen vieras, joku aikuinen tai lapsen kaveri, jonka vanhemmat ovat töissä tms. Viikonloppuisin perheet viettävät aikansa keskenään ja minä lasten kanssa, viikolla meillä on avoimet ovet. Sanon joskus, että leikkikää ulkona ja kukin voi syödä kotonaan, mutta useammin lapsilla on kiire tehdä läskyt koulun jälkeen (illan harrastusten takia ja koska vanhemmat on käskeneet) , ilma on huono ja nälkäkin on...

Vierailija kirjoitti:

Tosi tuttua. Olen köyhä yksinhuoltaja, autoton ja yksinäinen. Kuinka usein meillä onkaan toisten lapsia pitkiä aikoja, ei enää virallisesti hoidossa, kun ovat jo vähän isompia, mutta muuten yksin ja näkäisiä. Täällä on ainakin ymmärtäjä, samalla seuraa ja ruokaa!

Uutena vuotena lapseni sai sopivasti kaverin yökylään, niin kaverin vanhemmat pääsivät juhlimaan ja saivat ilmaisen lapsenhoidon. Tätä tapahtuu usein. En minä heitlä haluaisi rahaa, vaikka tarvetta olisi, mutta vastavuoriisuutta! Mutta kun toisilla on työt, perheet, sukulaiset, miehet ja kaikki, kiirettä riittää!

Mielelläni minä autan ja on todella hyvä, että lapsella riittää kavereita. Välillä tuntuu silti hyväkiskäytöltä. Kun joskus olen itse tarvinnut jotain, ei minulla todellakaan ole ketään. Ex-mies on ollut avulias, mutta en todellakaan halua rasittaa häntä yhtään liikaa. Pyydän apua hätätapauksessa, lastenhoito jaetaan tietysti keskenämme ja se sujuu hyvin. Onneksi voin joskus itsekin olla avuksi jossain hänelle, mutta enemmän se on toisinpäin, en vaan aina selviä kaikesta täysin yksin.

Olen ollut yksin ja itsenäinen jo lapsena, kavereita oli joskus, mutta vanehmmat kiireisiä ja kiinnostuneita muusta kuin lasten kanssa olemisesta. Sitä virhettä en halua tehdä itse... Nyt ei ole ketään avuksi, monet ystävät kertovat tavatessa stressistään ja huolistaan. Yksi hoitaa vanhaa äitiään ja hänelläkään ei ole juuri tukiverkkoja, yhdellä on sairaus, uusperhe, rasittava työ, yksi on samanlainen yh kuin minäkin, jolla on sentään edes vähän tukiverkkoa, mutta muuten murheita ja stressiä. Kai siinä on paras yrittää piristää ystäviään, niin kaikilla on mukavampaa?

On kaukaisempia ystäviä, jotka tulevat mielellään käymään meille kaupunkiin, kysyvät lastenhoitoa, että pääsevät esim. teatteriin ja käyntiin kuuluu luonnollisesti täyshoito... Itsekin saavat saman tien yösijan. Kiva tavata ystäviä, on se niinkin, mutta totta on myös, että saan  säästää näihin vierailuihin ja tietysti laitan ruuan, petaan sängyt ja siivoan jäljet. Lapsista nyt ei ole paljoa vaivaa. Usein meillä kuitenkin syö arkisin +1 henkilö oman perheen lisäksi (minä ja lapset), mutta tämä henkilä vain vaihtuu. Yhteinen piirre on, että on nälkäinen vieras, joku aikuinen tai lapsen kaveri, jonka vanhemmat ovat töissä tms. Viikonloppuisin perheet viettävät aikansa keskenään ja minä lasten kanssa, viikolla meillä on avoimet ovet. Sanon joskus, että leikkikää ulkona ja kukin voi syödä kotonaan, mutta useammin lapsilla on kiire tehdä läskyt koulun jälkeen (illan harrastusten takia ja koska vanhemmat on käskeneet) , ilma on huono ja nälkäkin on...

Tuttua hommaa. Itse en kyllä lähtisi täyshoidattamaan ketään, vaan sanoisin suoraan kylään yöksi asti tulijoille, että sillä ehdolla, että maksatte oman olemisenne kokonaan, teette osanne kotitöistä, ja toisena iltana sinä hoidat heidän lapsensa että pääsevät teatteriin, ja toisena iltana he hoitavat sinun lapsesi, että sinä pääset johonkin itseksesi.

Olen huomannut että minäkin kelpaan kyllä moneen, ja viikolla käymään päivällä kylässä seurana, mutta viikonloput ja lomat ja pyhät on sitten pyhitetty niille oikeille kaereille, ja läheisemmille ihmisille, koska kenestäkään ei koskaan kuulu mitään kun on loma tai vkl. Itse olen nämä ajat käytännössä yksin, eikä lapsellakaan kaveria. Arkena kelpaamme molemmat viihdykkeeksi ja toisten asioita hoitamaan. Avuksi.

Kiitos! Tosi asiaa, mutta jotenkin nämä monet kyläilijät tosiaan tulevat "kylään", sillä tavalla, että on vaikea pyytää maksua. Kerran kävin itsekin vuosia sitten heillä (maalla, hankalan tien takana), vein tuliaisiakin vielä siinä vaiheessa. Nälkäisenä sai lähteä kotiin. Olin ajatellut olla vähän kauemminkin, mutta nälkä ajoi pois, kun ei tarjottu kuin voileipää.

Itse en juurikaan tarvitse lastenhoitoa, koska omani ovat noin komanneksen ajastaan isänsä luona. Huomaan silti, ettei ystävyys ole ihan vastavuoroista, erit. kun rahasta on tosi tiukkaa ja näitä vast. tapauksia ja ystäviä on useampia...

Anteeksi kirjoitusvirheet nyt ja aiemmin :)

183

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

En tunnista kuvailemaasi ilmiötä. Kun mietin suunnilleen oman ikäisiäni (35-45-vuotiaita) tuttuja, ihan jokaisella on omista vanhemmista ollut apua. Ja harvemmin itse auttavat vanhempiaan. Myös minulla on sama tilanne. Mielelläni tekisin äitini avuksi jotakin, mutta koskaan ei kuulemma tarvitse. Sen sijaan hän on hoitanut lapsiamme todella paljon erityisesti näiden ollessa pieniä. Edelleen tulee kyllä 200 km meille junalla vaikka viikonlopuksi, jos meillä on työmatkoja tms. Tietenkin maksamme junaliput ja jääkaappi on täynnä hänen herkkuruokiaan eikä lapsia enää tarvitse varsinaisesti hoitaa (ovat 13 ja 14) mutta kuitenkin...

Olen tosi pahoillani kaikkien niiden puolesta, joilla ei ole ketään. Sen on pakko olla aika ahdistavaa, jos vaikka itse sairastuu tai tapahtuu jotakin yllättävää.

Isovanhempia säästääksemme olemme kyllä usein turvautuneet myös palkattuun lastenvahtiin. Moni työkaveri on ihmetellyt, miten uskallamme luottaa nuoriin hoitajiin. Ihan vauvaa en ehkä uskaltaisi jättää mutta sanotaan nyt 5-vuotiaasta eteenpäin lapsen omassa kodissa hoitaminen on kyllä minusta niin helppoa, ettei siinä ole isoa riskiä. Ja meillä kaikki on sujunut aina todella hyvin. Kun tutustuu hoitajaan ajoissa ja ottaa hänet alkuun ihan pieniksi pätkiksi, huomaa kyllä nopeasti miten hän osaa toimia lasten kanssa. Lapset eivät mene rikki ihan pienestä.

Voi kuinka tuttua. Olen kahden alla kouluikäisen yh pääkaupunki seudulla vailla minkäännäköistä tukiverkkoa. Ex-miehellä pahoja mielenterveysongelmia, lapset näkevät häntä muutaman kerran vuodessa. Miehen puolelta ei ole isovanhemia ja omat vanhempani asuvat kaukana ja ovat vielä työelämässä.

Mulla ei ole varaa lasten harrastuksiin eikä mulla ole autoa, joten ollaan paljon kotona iltaisin ja viikonloppuisin. Ja voi kyllä, meille on ihan tunkua tuoda lapsia hoitoon. Naapurit harrastavat ja juoksevat eri tapahtumissa ja heidän lapset ovat aina meillä sen aikaa. Nyt tilanne on jo mennyt siihen, ettei multa kysytä vaan lapset vaan ilmestyvät meidän oven taakse, kun vanhemmat ovat lähteneet kuntosalille tai kauppaan.  Mitä jos me ei oltaiskaan kotona?!

Kaverini viettävät parisuhdeaikaa ja käyvät ulkona syömässä ja lapset ovat sillä aikaa meillä.  Usein meillä on myös yökyläilijöitä. Yksi ystäväni tekee vuorotöitä ja tuo lapset mulle viikonloppuisin, että saa itse nukkua. Ja tietysti aina kun meillä on hoitolapsia niin saavat ruokaa ja välipaloja samalla kun ruokin omani. Mutta kertaakaan ei mun omat lapset ole olleet missään hoidossa tai kavereilla leikkimässä. Varsinkin esikoiseni, joka on 6 vuotias osaa kyseenalaistaa sitä että häntä ei koskaan kutsuta mihinkään leikkimään. 

Asioilla on kääntöpuolensa. Jos en ottaisi näitä muiden lapsia hoitoon niin omat lapseni eivät koskaan tapaisia muita lapsia ja he eivät solmisi ystävyyssuhteita. Lisäksi suurin osa näistä lapsista on todella hyväkäytöksisiä ja ihania lapsia, jotka jo tietävät meidän perheensäännöt. Ovat ikäänkuin bonuslapsia.  Välillä olen kieltäytynyt ja sanonut, että: "nyt ei käy ollaan menossa pyöräilemään / luistelemaan / kirjastoon / uimaan". No sehän ei ketään haittaa. Ilmoittavat vain Janimattipetterikin voisi lähteä teidän kanssa ulos.

Joskus kun olen kysynyt vastavuoroisesti hoitoapua naapureilta ja ystäviltä. Mitenkään ei ole onnistunut, aina on ollut omat menot tai lasten harrastukset esteenä.  Olen mm. Jorvin sairaalan päivystyksessä jonottanut 9 h 1 vuotiaan ja 4 vuotiaan kanssa, kun olin itse kipeänä. Käynyt gynegologilla ja hammaslääkärissä lasten kanssa. Vaikka kuinka koitan etukäteen kysellä niin kukaan ei ole juuri silloin pystynyt auttamaan. Jokainen naapuri ja ystäväni kyllä kauhistelee tilannettani ja päivittelevät: "en tajua miten sä jaksat. Mä en ikinä jaksaisi tollaista yksin." Mutta silti kukaan ei halua/ehdi auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun eräs tuttu sairastui pari viikkoa sitten vuoteen omaksi, ja olen nyt autellut häntä arjen asioissa. Hänellä ei ole ketään muuta jota voisi pyytää. Minä en ole kovin läheinen, eikä olla edes tunnettu kuin vuosi. Olen jo ihan uupunut, koska on omatkin kiireet ja tiukat aikataulut, joka toinen päivä olen hänelle noin puolen tunnin verran asioita auttanut. Säälittää vain hänen tilanne, mutta en minä pysty enää. Haluaisin kyllä, mutta joudun tekemään paljon ylitöitä ja pitkiä päiviä, aika ei vain anna myöden hoitaa hänen arkea. 

Parissa viikossa ihan uupunut keskimäärin 15 min päivittäisestä avusta???? Miten heikkoja ihmiset on? Enkä tarkoita, että pitäisi auttaa, jos ei halua, vaan ihmettelen vilpittömästi tuota uupumista.

Sitähän on voinut olla uupunut jo ennen tuota tuttavan avustamista.  Tuossahan mainitaan, että on tehnyt pitkiä työpäiviä, niistä ei ollut mainintaa kuinka pitkään jatkuneet sekä muut omat kiireet. Oma elämä voi olla sellaista että ei haluaisi siihen enää mitään painolastia. Joten ei välttämättä kyse heikkoudesta.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

= ET-lehden saarna  alkoi tuottaa tulosta.

Miumau37 kirjoitti:

Voi kuinka tuttua. Olen kahden alla kouluikäisen yh pääkaupunki seudulla vailla minkäännäköistä tukiverkkoa. Ex-miehellä pahoja mielenterveysongelmia, lapset näkevät häntä muutaman kerran vuodessa. Miehen puolelta ei ole isovanhemia ja omat vanhempani asuvat kaukana ja ovat vielä työelämässä.

Mulla ei ole varaa lasten harrastuksiin eikä mulla ole autoa, joten ollaan paljon kotona iltaisin ja viikonloppuisin. Ja voi kyllä, meille on ihan tunkua tuoda lapsia hoitoon. Naapurit harrastavat ja juoksevat eri tapahtumissa ja heidän lapset ovat aina meillä sen aikaa. Nyt tilanne on jo mennyt siihen, ettei multa kysytä vaan lapset vaan ilmestyvät meidän oven taakse, kun vanhemmat ovat lähteneet kuntosalille tai kauppaan.  Mitä jos me ei oltaiskaan kotona?!

Kaverini viettävät parisuhdeaikaa ja käyvät ulkona syömässä ja lapset ovat sillä aikaa meillä.  Usein meillä on myös yökyläilijöitä. Yksi ystäväni tekee vuorotöitä ja tuo lapset mulle viikonloppuisin, että saa itse nukkua. Ja tietysti aina kun meillä on hoitolapsia niin saavat ruokaa ja välipaloja samalla kun ruokin omani. Mutta kertaakaan ei mun omat lapset ole olleet missään hoidossa tai kavereilla leikkimässä. Varsinkin esikoiseni, joka on 6 vuotias osaa kyseenalaistaa sitä että häntä ei koskaan kutsuta mihinkään leikkimään. 

Asioilla on kääntöpuolensa. Jos en ottaisi näitä muiden lapsia hoitoon niin omat lapseni eivät koskaan tapaisia muita lapsia ja he eivät solmisi ystävyyssuhteita. Lisäksi suurin osa näistä lapsista on todella hyväkäytöksisiä ja ihania lapsia, jotka jo tietävät meidän perheensäännöt. Ovat ikäänkuin bonuslapsia.  Välillä olen kieltäytynyt ja sanonut, että: "nyt ei käy ollaan menossa pyöräilemään / luistelemaan / kirjastoon / uimaan". No sehän ei ketään haittaa. Ilmoittavat vain Janimattipetterikin voisi lähteä teidän kanssa ulos.

Joskus kun olen kysynyt vastavuoroisesti hoitoapua naapureilta ja ystäviltä. Mitenkään ei ole onnistunut, aina on ollut omat menot tai lasten harrastukset esteenä.  Olen mm. Jorvin sairaalan päivystyksessä jonottanut 9 h 1 vuotiaan ja 4 vuotiaan kanssa, kun olin itse kipeänä. Käynyt gynegologilla ja hammaslääkärissä lasten kanssa. Vaikka kuinka koitan etukäteen kysellä niin kukaan ei ole juuri silloin pystynyt auttamaan. Jokainen naapuri ja ystäväni kyllä kauhistelee tilannettani ja päivittelevät: "en tajua miten sä jaksat. Mä en ikinä jaksaisi tollaista yksin." Mutta silti kukaan ei halua/ehdi auttaa. 

Olen tosi pahoillani puolestasi!

Jos nämä lapsien ovelle jättävät ovat kerran ystäviäsi, eikö vakava keskustelu auttaisi? ”Tosi mielelläni otan teidän lapsia tänne, tiedätte että tykkään heistä. Mulla on kuitenkin tosi rankkaa ja olisi hienoa, jos tekin voisitte välillä ottaa mun lapset sinne teille. Ja jos tuot lapset niin etteivät ole ehtineet syödä kotona, sopiiko jos tuot maitolitran ja leivän tullessasi? Voitaisko nyt samalla katsoa kalentereita ja järjestää jotenkin? Mulla on hammaslääkäri tuossa kohtaa ja ensi viikonloppuna tarvitsisin aikaa käydä sovittelemassa talvitakkia, niin sopisiko että mun lapset olisi teillä joko la tai su muutaman tunnin?”

On vaikea kuvitella että oikea ystävä torjuisi niin suoran pyynnön.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

En tunnista omalla kohdallani, koska vanhempani ovat kyllä minua tukeneet, mutta yleisellä tasolla tunnistan.

Minun vanhempieni ikäpolvi pääsi jokeinen töihin, vaikka olisi ollut vähän juoppo, tai kehva, niin aina löytyi joku työ jota tehdä. He vaurastuttivat tämän maan, olivat ehkä itse vähän kurjemmista oloista, sodan jälkeen syntyneet.  Rakennettiin talot, perittiin mökit, vanhat mummolatontit mörskineen järven rannalta, jotka nykyään maksavat satojatuhansia jo pelkät tontit. Synnyttivät vähemmän lapsia, kävivät molemmat vanhemmat töissä, yhteiskunta kukoisti rikkaudellaan, jota riitti sille vähän vähempiälyisellekin ihan omiksi tarpeiksi, kun vain pysyi vasara joten kuten kädessä. Nyt heillä on velattomat talot olleet jo kauan, velattomat möökit, autot, ulkomaanmatkat, hyvä terveys, ja eläkkeellä rajattomasti aikaa, itselleen. Toteutetaan niitä unelmia, joista aina haaveiltiin. Monei ei hoida lapsenlapsiaan, ja koska itsekin omalla työllään kaiken mahdollistivat, pitää näin tehdä tulevienkin jälkipolvien, eivätkä suostu näkemään sitä että yhteiskunta on muuttunut. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos! Tosi asiaa, mutta jotenkin nämä monet kyläilijät tosiaan tulevat "kylään", sillä tavalla, että on vaikea pyytää maksua. Kerran kävin itsekin vuosia sitten heillä (maalla, hankalan tien takana), vein tuliaisiakin vielä siinä vaiheessa. Nälkäisenä sai lähteä kotiin. Olin ajatellut olla vähän kauemminkin, mutta nälkä ajoi pois, kun ei tarjottu kuin voileipää.

Itse en juurikaan tarvitse lastenhoitoa, koska omani ovat noin komanneksen ajastaan isänsä luona. Huomaan silti, ettei ystävyys ole ihan vastavuoroista, erit. kun rahasta on tosi tiukkaa ja näitä vast. tapauksia ja ystäviä on useampia...

Anteeksi kirjoitusvirheet nyt ja aiemmin :)

183

Kannattaa harjoitella puheeksi ottamista! Elämä helpottuu sen jälkeen. Tässä ehdotus, jota voi soveltaa:

- Moi, oletko kotona jos tullaan yöksi 19.5.?

- Joo, eiköhän se sovi.

- Kiva juttu!

- Mihin aikaan tulette?

- Oisko klo 17?

- Sopii. Laitellaan sitten iltaruoka yhdessä. Toisitko sinä tullessasi vaikka 1 kg jauhelihaa ja 1 kg ranskalaisia sekä juomat, niin minä hankin muut tarpeet kotitekoisiin hampurilaisiin. Ja tuo samalla sellaisia aamiaistarpeita joista tykkäätte. Mulla on kyllä kahvia.

- Ok!

Miumau37 kirjoitti:

Voi kuinka tuttua. Olen kahden alla kouluikäisen yh pääkaupunki seudulla vailla minkäännäköistä tukiverkkoa. Ex-miehellä pahoja mielenterveysongelmia, lapset näkevät häntä muutaman kerran vuodessa. Miehen puolelta ei ole isovanhemia ja omat vanhempani asuvat kaukana ja ovat vielä työelämässä.

Mulla ei ole varaa lasten harrastuksiin eikä mulla ole autoa, joten ollaan paljon kotona iltaisin ja viikonloppuisin. Ja voi kyllä, meille on ihan tunkua tuoda lapsia hoitoon. Naapurit harrastavat ja juoksevat eri tapahtumissa ja heidän lapset ovat aina meillä sen aikaa. Nyt tilanne on jo mennyt siihen, ettei multa kysytä vaan lapset vaan ilmestyvät meidän oven taakse, kun vanhemmat ovat lähteneet kuntosalille tai kauppaan.  Mitä jos me ei oltaiskaan kotona?!

Kaverini viettävät parisuhdeaikaa ja käyvät ulkona syömässä ja lapset ovat sillä aikaa meillä.  Usein meillä on myös yökyläilijöitä. Yksi ystäväni tekee vuorotöitä ja tuo lapset mulle viikonloppuisin, että saa itse nukkua. Ja tietysti aina kun meillä on hoitolapsia niin saavat ruokaa ja välipaloja samalla kun ruokin omani. Mutta kertaakaan ei mun omat lapset ole olleet missään hoidossa tai kavereilla leikkimässä. Varsinkin esikoiseni, joka on 6 vuotias osaa kyseenalaistaa sitä että häntä ei koskaan kutsuta mihinkään leikkimään. 

Asioilla on kääntöpuolensa. Jos en ottaisi näitä muiden lapsia hoitoon niin omat lapseni eivät koskaan tapaisia muita lapsia ja he eivät solmisi ystävyyssuhteita. Lisäksi suurin osa näistä lapsista on todella hyväkäytöksisiä ja ihania lapsia, jotka jo tietävät meidän perheensäännöt. Ovat ikäänkuin bonuslapsia.  Välillä olen kieltäytynyt ja sanonut, että: "nyt ei käy ollaan menossa pyöräilemään / luistelemaan / kirjastoon / uimaan". No sehän ei ketään haittaa. Ilmoittavat vain Janimattipetterikin voisi lähteä teidän kanssa ulos.

Joskus kun olen kysynyt vastavuoroisesti hoitoapua naapureilta ja ystäviltä. Mitenkään ei ole onnistunut, aina on ollut omat menot tai lasten harrastukset esteenä.  Olen mm. Jorvin sairaalan päivystyksessä jonottanut 9 h 1 vuotiaan ja 4 vuotiaan kanssa, kun olin itse kipeänä. Käynyt gynegologilla ja hammaslääkärissä lasten kanssa. Vaikka kuinka koitan etukäteen kysellä niin kukaan ei ole juuri silloin pystynyt auttamaan. Jokainen naapuri ja ystäväni kyllä kauhistelee tilannettani ja päivittelevät: "en tajua miten sä jaksat. Mä en ikinä jaksaisi tollaista yksin." Mutta silti kukaan ei halua/ehdi auttaa. 

Tänne meille saat tuoda lapset hoitoon vaikka kaksi kertaa viikossa koko päiväksi, eikä tarvitse maksaa mitään muuta kuin omat matkanne. Meillä ei kyllä ole täällä lapsia kuin joka toinen vkl, kun miehen lapset ovat isällään. Saavat ruuat ja muut ilman mitään vastavuoroisuutta. Me emme tarvitse mitään apua takaisin.

Kyllä yhteiskunta on muuttunut itsekkäämmäksi ihan kokonaisuutena, monet esimerkit tässäkin sen todistavat. Mutta, huossn myös itse tukiverkottomana ollessani ja muita tukiverkottomia tavatessani että pikkuhiljaa ehkä ihmiset alkavat kyllästyä tähän itsekkääseen ajan henkeen ja halusvansa toimia toisin. Niin minäin teen. Olen siis se lisätukiverkko jo tukiverkon omaaville vaikken saa mitään vastavuoroapua niiltä tukiverkollisilta joiden lapsia hoidan. Joku sanoisi että minua hyväksikäytetään. Ehkä, mutta jonkun on alettava elämään sitä uuden yhteisöllisyyden aikaa jossa autetaan vaikkei aina saakaan vastapalvelusta. Kaiken ei aina tarvitse mennä tasan.

Ja omia lapsiani tulen auttamaan paljon! Itse en ole saanut yhtään apua, tukea, välittämistä saati edes yhteydenpitoa omilta vanhemmiltani joten tiedän miten pahalta se tuntuu. Omat lapseni eivät todellakaan joudu kokemaan samaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jepulis! Olen se jolla mennyt 10v ilman kertaakaan kahdenkeskistä iltaa/yötä miehen kanssa. Meillekin tukiverkon omaavat tutut viisaasti neuvoivat että teidän pitää ottaa kahdenkeskistä aikaa, senkun viette lapset hoitoon niinkuin mekin viemme! Ja nämä pölhöt kyllä tietävät ettei meillä ole ketään kuka hoitaisi,

Paras tapahtuma oli tämä: saimme 15v hääpäivälahjaksi kahdelta tukiverkon omaavalta parilta hotellilahjskortin ”jotta saatte omaa aikaa”. Saimme siis kortin, emne lastenhoitoa.

Meillä ei tietenkään ollut ketään kuka hoitaisi lapset. Tuolloin epätoivoisena soitin vanhemmilleni jotka ei koskaan ole auttaneet, ei siis ikinä. Mitäpä vanhemmat? Nauroivat ja vittuilivat, ”voi voi kun teillä ei ole ketään ja nyt te ette vaan sitten pääse sinne hotelliin”. Sittenpä isä sanoi: kun te nyt ette joka tapauksessa sinne hotelliin kuitenkaan pääse niin anna se lahjakortti meille!

Vitutti niin paljon että annoin sen paskoille vanhemmilleni. Ne lähti kahdestaan viettämään romanttista hotelliviikonloppua. Suututti ihan saakelisti mutta se lahjakortti olis menny hukkaan. Nyt sentään joku sai nauttia, nimityäin ne paskat itsekkäät vanhempani. Ja meillä muehen kanssa ei edelleenkään ole ollut sitä kahdenkeskistä aikaa.

Tarinan opetus: jos ostat tukiverkottomalle jonkun tuollaisen lahjakortin niin sisällytä se lastenhoito mukaan lahjaan!

No kysyittekö näiltä lahjan antaneilta, että voisivatko mitenkään hoitaa lapsianne sen yhden yön? Mitä he vastasivat? Kyllä on olemassa toisaalta myös palkattua apua. Jos teillä on kouluiköiset tai lähes kouluikäiset lapset niin kyllä ne nyt pärjää jonkun hoitajan kanssa. Sovitte vaikka jonkun könttäsumman, minkä maksatte hoidosta. Kyllä minä olisin köyhänä opiskelijana voinut tehdä alle sadalla eurolla jonkun vuorokauden mittaisen lastenhoitokeikan.

Kyllä, kysyin apua, ja lahjan antajat vaikeana sanoivat että se lahjakortti on lahja, ei hoitoapu. Ja tällöin oikeasti yritin sukulaisilta ostaa sen yhden yön apua 100e hintaan, anoppi ja käly kieltäytyi.

Ja todellakaan ketään tuntematonta en ota hoitamaan kun nuorin lapsi vasta taapero tuolloin. Ottaisitko itse ”kenet tahansa”? Etpä tietenkään, kun ole tietysti tukiverkollinen ja soitat tutulle luotettavalle mummolle.

Niin tärkeä ei ole mikään hotelliyö että riskeeraan lasten turvallisuuden palkkaamalla ”jonkun” hoitamaan ilman että tunnen/tiedän/luotan hoitajaa. Mutta jälleen kerran, tukiverkon omaavat ei vaan tajua tätä. Sitten vasta ehkä tajuaa jos oma tukiverkko kupsahtaa, ja ekaa kertaa elämässä pitää miettiä että uskallanko palkata ”jonkun” ja jättää lapset tälle hoidettavaksi.

Ensi kerraksi pari ideaa:

Soita hotelliin, kerro tilanne (vaikka niin että toinen lapsi on vielä liian pieni jäämään hoitoon...) ja kysy voiko lahjakortin voimassaoloaikaa jatkaa vuodella. Ainakin pienemmissä paikoissa onnistuu.

Myy lahjakortti esim Torissa. Alenna pari kymppiä sen arvosta jos ei muuten mene kaupaksi.

Anna eteenpäin lahjaksi. Tai anna sille opiskelijalle/naapurille joka tulee vahtimaan lapsiasi kun käytte miehen kanssa jossain muualla, säästyt käteisen käytöltä.

Lahjoita koulun tai päiväkodin myyjäispalkinnoksi lahjakortti.

Revi lahjakortti vanhempiesi silmien edessä, näytä samalla keskisormea ja poista niiden numero puhelimestasi.

Missä teidän kaikki ystävät on? En voi uskoa, että ihmisillä ei olisi ystäviä :(  

Vinkkinä, että seurakunnista voi saada luotettavia ystäviä ja apua!

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

Näinpä :( Ihan hirveää lukeanäitä tarinoita, miten kylmää, itsekästä ja rakkaudetonta!

Minusta syy on tämä: ihmiset eivät välitä Jumalasta, Raamatun sanomasta eivätkä siitä mikä on oikein ja väärin. Jos rakastaisivat Jumalaa, rakastaisivat lähimmäisiäänkin. Ilman muuta selvää on, että omista jälkeläisistä pidetään huolta, ei siinä ole mitään epäselvää. Voi kunpa kaikkia löytäisivät rakastavan Jeesuksen ja levittäisivät rakkautta ympärilleen!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä yhteiskunta on muuttunut itsekkäämmäksi ihan kokonaisuutena, monet esimerkit tässäkin sen todistavat. Mutta, huossn myös itse tukiverkottomana ollessani ja muita tukiverkottomia tavatessani että pikkuhiljaa ehkä ihmiset alkavat kyllästyä tähän itsekkääseen ajan henkeen ja halusvansa toimia toisin. Niin minäin teen. Olen siis se lisätukiverkko jo tukiverkon omaaville vaikken saa mitään vastavuoroapua niiltä tukiverkollisilta joiden lapsia hoidan. Joku sanoisi että minua hyväksikäytetään. Ehkä, mutta jonkun on alettava elämään sitä uuden yhteisöllisyyden aikaa jossa autetaan vaikkei aina saakaan vastapalvelusta. Kaiken ei aina tarvitse mennä tasan.

Ja omia lapsiani tulen auttamaan paljon! Itse en ole saanut yhtään apua, tukea, välittämistä saati edes yhteydenpitoa omilta vanhemmiltani joten tiedän miten pahalta se tuntuu. Omat lapseni eivät todellakaan joudu kokemaan samaa!

Mitäpä jos auttaisit niitä joilla sitä tukiverkkoa ei ole? Mitä esim. rikas oppii siitä että köyhät antavat hänelle vain koko ajan enemmän rahaa, vaatimatta mitään vastalahjaksi? Ei mitään muuta kuin jatkamaan sitä ITSELLE edullista tomintatapaa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.

Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.

Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.

Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?

Oma lähisukuni on eri sukupolvia eli limittäin tuon kertomasi kanssa. Vanhempani muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin ja isovanhempani asuivat satojen kilometrien päässä. Lisäksi he olivat hyvin köyhiä, joten vanhempani eivät saaneet heiltä taloudellistakaan apua. Minä ja sisarukseni olemme syntyneet 1960-luvun taitteessa ja omat lapsemme 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin vanhempani olivat vielä aktiivisesti työelämässä. Mekään emme siis saaneet vanhemmilta rajattomasti tukea ja apua, tosin meidän lastemme syntyessä työelämään tulikin muutoksia mm lapsen sairauden vuoksi sai jäädä kotiin ja työehtosopimuksesta riippuen siltä ajalta maksettiin vielä palkkakin. Ei siis ollut edes tarvetta, että isovanhemmat olisivat ottaneet omista töistään palkatonta vapaata voidakseen hoitaa sairastuneita lapsenlapsiaan, koska me vanhemmat pystyimme tekemään sen ihan itsekin. Eikä ollut edes palkatonta. Isovanhemmat tosin halusivat välillä viettää aikaansa lastenlastensa kanssa, joten kaiketi se voidaan katsoa avuksi, kun lapset ovat menneet mummin ja ukin kanssa Linnanmäelle, Korkeasaareen jne tai halusivat muuten vaan ottaa lapsenlapsiaan yökylään. Nyt meidän lapsemme ovat lapsiperheellisiä ja ihan yhtä lailla minä ja sisarukseni haluamme olla näiden pienten kanssa kuin aikoinaan omat vanhempamme meidän lastemme kanssa. Tuollaista "en halua olla teidän kanssanne enää tekemisissä" -kulttuuria ei siis meidän sukupolvillamme ole ollut eikä ole nytkään. 

Itsekkäiksi väitetyt suuret ikäluokat mahdollistivat omalle sukupolvelleni monia asioita, joita heillä itsellään ei ollut. Juurikin nuo työsopimukset, subjektiivisen päivähoidon, iltapäiväkerhot yms. Tuon sukupolven tavoitteena oli siirtää omaisten vastuuta yhteiskunnalle ja niinpä kehitettiin sosiaali- ja terveydenhuollon puolelle monia palveluita, joita aiemmin ei ollut. Vanhustenhuoltoa kehitettiin siihen suuntaan, etteivät mummot ja papat jää omaisten niskoille vaan on kotisairaanhoidot ja kotipalvelut, vanhainkodit jne. Yhteiskunta tarjosi kansalaiselle tukiverkostot ja sen vuoksi omaisten ei enää tarvinnut toimia tukiverkostona. Nyt tilanne on tietenkin toinen, kun hyvinvointivaltiota ajetaan alas ja yhteiskunta vähentää, heikentää tai kokonaan lakkauttaa sellaisia palveluita, jotka aiemmin toimivat tarpeellisena apuna niin lapsiperheille kuin vanhuksillekin. Yhteiskunta siirtää vastuuta takaisin yksilöille ja omaisille. 

Ei mullakaan tukiverkkoa.Lapsia kolme.Äitini kuoli 50-veenä syöpään.Isää ei kiinnosta ja asuu kaukana.Kahden ekan lapsen isovanhemmat asuu 500km päässä ja vielä työelämässä.Muutenkaan eivät lapsia hoida.Nuorimman ukki on kuollu ja mummi iäkäs.Sisarukset asuu 700km päässä ja ainut sisko on vammainen,joten eipä ole tukiverkkoja.