Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan minun päähän mahdu, jos perheellä tai myös yksinelävällä ei ole mitään turvaverkostoja. Ja mieleen tulee heikot sosiaaliset taidot ja ihmissuhteet, sekä aktiivisuuden puute.

Meillä kolme lasta ja molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä ja on ollut pakko luoda omat turvaverkot eli meillä on 7 muun perheen kanssa hoitorinkiin, josta saamme aina lastenhoito-tai muuta apua, nopealla hälytys ajalla, kun hoitajat muodostuu parista opiskelijasta ja vireästä eläkeläisestä. Palkkakulut vähennämne kotitaloysvähennyksenä ja siksi se ei edes tule kalliiksi. Samoin naapurit auttavat, tietysti vastavuoroisesti.

Pystytkö ymmärtämään, että vaikka olisi hyvin paljon ystäviä, niin ei välttämättä ole yhtään tukiverkostoa? Ystävät eivät välttämättä suostu auttamaan konkreettisissa arjen asioissa ikinä. Vaikka he olisivat kuinka läheisiä. Ihmisillä on ainakin täällä pk-seudulla kiireinen oma elämä, paljon harrastuksia jotka täyttävät päivät jne. Lapsettomat eivät suostu hoitamaan toisten lapsia ja lapselliset taas on kiinni omissa lapsissa ja heidän harrastuskuljetuksissa ym ym.

Jatkan tähän, että on mahdollista, että lähistöllä asuu sisarus, mutta tämä ei koskaan missään tilanteessa ikinä auta missään. Sinä olet auttanut häntä, vuosikausia. Kuskannut, muuttanut, kantanut tavaraa, neuvonut. Hän sai sinulta myös "miesapua". Vuosikaudet. Mutta nyt sinä olet yksin, kuten sisaresikin. Ensimmäistä kertaa sinäkin tarvitset apua. Mutta ei hän tule, ei lähde, ei ehdi, ei voi mitenkään.

Joten käytännössä sinä olet yksin.

Varotan kaikkia luulemasta, että epätasapainoinen auttamissuhde muuttuisi joskus.

On niitä ihmisiä, jotka jostain syystä eivät koskaan auta muita. Minä en tiedä miksi.

Heidän kanssaan saatat ikävästi huomata, että kelpasit niin kauan kuin olit hyödyksi.

Kun se loppuu, tai pahempaa vielä olisin itse avun tai tuen tarpeessa, menneet vuosikymmenet unohdetaan sujuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Jepulis! Olen se jolla mennyt 10v ilman kertaakaan kahdenkeskistä iltaa/yötä miehen kanssa. Meillekin tukiverkon omaavat tutut viisaasti neuvoivat että teidän pitää ottaa kahdenkeskistä aikaa, senkun viette lapset hoitoon niinkuin mekin viemme! Ja nämä pölhöt kyllä tietävät ettei meillä ole ketään kuka hoitaisi,

Paras tapahtuma oli tämä: saimme 15v hääpäivälahjaksi kahdelta tukiverkon omaavalta parilta hotellilahjskortin ”jotta saatte omaa aikaa”. Saimme siis kortin, emne lastenhoitoa.

Meillä ei tietenkään ollut ketään kuka hoitaisi lapset. Tuolloin epätoivoisena soitin vanhemmilleni jotka ei koskaan ole auttaneet, ei siis ikinä. Mitäpä vanhemmat? Nauroivat ja vittuilivat, ”voi voi kun teillä ei ole ketään ja nyt te ette vaan sitten pääse sinne hotelliin”. Sittenpä isä sanoi: kun te nyt ette joka tapauksessa sinne hotelliin kuitenkaan pääse niin anna se lahjakortti meille!

Vitutti niin paljon että annoin sen paskoille vanhemmilleni. Ne lähti kahdestaan viettämään romanttista hotelliviikonloppua. Suututti ihan saakelisti mutta se lahjakortti olis menny hukkaan. Nyt sentään joku sai nauttia, nimityäin ne paskat itsekkäät vanhempani. Ja meillä muehen kanssa ei edelleenkään ole ollut sitä kahdenkeskistä aikaa.

Tarinan opetus: jos ostat tukiverkottomalle jonkun tuollaisen lahjakortin niin sisällytä se lastenhoito mukaan lahjaan!

Kysyitkö lahjan antajilta voivatko lapsenne tulla heille? Se olisi pitänyt ensimmäisenä tehdä. Olisin mennyt hotelliin vaikka puolison ja lasten kanssa, mutta en olisi antanut lahjakorttia eteenpäin. Uhrautumalla ei saa mitään.

Tukiverkoton minäkin koska eronnut ja lähes totaaliyh ja vanhemmat kuolleet. Olen onnistunut toisin kuin moni muu rakentamaan niitä tukiverkkoja. Yksi löytyi netistä kun tehtiin lapsenhoitovaihtarit (vastasi mun ilmoitukseen). Ja siten että ystävystyttiin lapsenhoitosysteemin jälkeen. Maksoin hänelle ja hän minulle ensin, en enää. On ystävä nyt. Hulluinta on että tukiverkolliset ja kaukaisemmat sukulaiset nälvii ja kyselee lapsenhoitojärjestelyistä. Minusta tuli se inhottava ihminen heidän silmissä koska olen tukiverkoton. Salaan ihmisiltä tukiverkottomuuteni, pidän heidät kaukana kun en kerro vaikeuksista. Niin mitä vaikeuksia enää onkaan, taas uusi vuosi ja kuopus voi jo olla kotona yksin. Nuorempana ei voinut olla mutta oli silloinkin kun raha ei kasva puussa

.

Vierailija kirjoitti:

Yksi selkeä syy, miksi en hankkinut lapsia oli juuri se, että tukiverkkoa ei ollut eikä olisi vieläkään. Mielestäni tärkeä ja huomioitava seikka kun suunnittelee lapsenhankintaa.

Paitsi että sitten kun vanhenet, olet yksin.

Vanhenemiseen saattaa liittyä paljon sairastelua.

Ei ne lapsetkaan mikään takuu ole. Mutta taattua on se, että jos olet perheyhteisön nuorin, jossain vaiheessa olet yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, joskus toivon että tukiverkolliset saisi maistaa tukiverkottoman elämää ja kokea sen hädän/pelon/huolen/stressin mitä tukiverkoton joutuu joka päivä kantamaan. Ärsyttää, vaikka ymmärrän sen että etuoikeutetussa kuplassa ei näe kuin oman totuutensa ja käsityksensä elämästä.

Kyllä mä ainakin tajuan miten helvetin etuoikeutettu olen. Mutta en silti tajua miksi mun pitäisi kokea se hätä, huoli ja stressi. Ihan vaan, että oppisin jotain? Kuten mitä?

Olen tällä hetkellä vatsataudissa ja mies lähti työmatkalle. En halua tartuttaa muita, joten en pyytänyt tukiverkkoja hätiin.

Voisit kokea sen huolen ja stressin edes hetken jotta et olisi niin hemmetin ylimielinen. Pahinta tukiverkollisissa on se että te luulette jotenkin omaa erinomaisuuttanne olevan niiin hyviä että teille se apu kuuluu. Ja ne kellä verkkoa ei ole ovat vain huonommuuttaan siinä tilassa, siitäs saivat, ansionsa mukaan.

Vanhempiaan ei voi valita. Sinäkin olisit saattanut sattua syntymään paskoille vanhemmille. Ja kas, olisit tukiverkoton!

Joo. Törmää usein tuohon, että tukiverkolliset pitää itseään joko avoimesti tai peitellysti parempina ihmisinä.

He ovat viisaampia ja taitavampia, kun heillä on terveet elävät nuoret vanhemmat, perheellisiä sisaruksia ja serkkuja.

He eivät ole kohdanneet sitä, että onnettomuus tai sairaus vie. Tai että on ainut lapsi, pienet suvut. Että tulee avioero. (Eihän eroa tule kuin niille huonommille...)

Mielestäni tukiverkoston ei edes tarvitse perustua vastavuoroisuuteen, ehdottomassa vastavuoroisuudessa on kyse lähes samasta kuin avun ostamisesta rahalla.

Onnekkaimmilla on tukiverkosto tai edes yksi ihminen kuten oma puoliso johon tietää, että voi luottaa tapahtui mitä tahansa. On aina joku jonka apuun voi luottaa. Ja nämä voivat myös luottaa tähän verkostoon kuuluvaa.

Useimmilla kuitenkin lienee "joku" tai "joitakin" joilta voi ehkä kysyä apua javanhemmiltasi jotka auttavat jos ehtivät ja viitsivät. Usei näissä tapauksissa myös ehdoton vastavuoroisuus jossakin muodossa on vahvasti läsnä.

Sitten on niitä joilla ei ole edes sitä "jokua".

Tälläisen ei edes tarvitse välttämättä olla yksinelävä, vaan hyvin voi olla puoliso, jolta ei saa odottaa apua mihinkään ja toisaalta taas tällä puolisolla voi olla hyvä tukiverkosto jo omien sukulaisten ja ystävien puolelta.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Esimerkiksi ahdistusta tai masennusta käsittelevissä artikkeleissa lähes aina eräs ensimmäisten joukossa olevista neuvoista on "keskustele asiasta läheistesi ja ystäviesi kanssa" tai "pyri viettämään aikaa hyvien ystäviesi kanssa". Noh, voipa olla, ettei niin ahdistaisi, jos tällainen mahdollisuus elämässä olisi. Ehkä olisi hyvä avata silmät siihen todellisuuteen, että tässä maassa on lukuisia ihmisiä, jotka kärsivät totaalisesta yksinäisyydestä eikä tukiverkostoja ole. Tässä voisi yhteiskunta tulla vastaan, ja tarjota tukiverkkoja ja tukihenkilöitä näille ihmisille. Saattaisi säästyä pitkä penni mielenterveys- ja muiden terveyspalvelujen kustannuksissa, kun yksinäisyydestä kärsivien hätä otettaisiin tosissaan.

Näin on!

Kumma miten ystäviä riittää, kun asiat on hyvin ja pitää mukavia kekkereitä ja tehdään kivoja asioita.

Mutta kun joudut onnettomuuteen tai sairastut, kaikki muuttuu. Ensin saat myötätuntoa kyllä. Mutta viimeistään kahden viikon kuluttua alkaa kuulua kärsimättömyyttä. Vieläkö puhut luunmurtumastasi? Mitä muuta sulle kuuluu?

No ei kuulu muuta, kuin että käyn harva se päivä lääkärissä ja tutkimuksissa. Myöhemmin alkaa pitkä kuntoutusjakso. Et itsekään tiennyt miten pitkä ja vaikea. Kun kuukausien kuluttua magneettitutkimukset ja hermoratat.t valmistelevat sinua siihen, ettet toivu ennallesi, ei ystävistä ole kuin pari jäljellä. Ja kun lopulta uuvut ja masennut, ei sinua jaksa enää kukaan, kaikki uupumuksellesi olisi kuinka hyvä syy.

Etkä enää itsekään muista, millaista oli olla huoleton ja terve.

Alapa siinä sitten koota uusia tukiverkkoja juu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Minusta koko termi "tukiverkosto" on huono. Siitä saa kuvan, että kyseessä on joukko ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea toista silloin, kun tämä tarvitsee tukea tai apua. Jokin, jonka voi ottaa kaapista, kun tarvitsee, ja laittaa takaisin kaappiin, kun ei enää tarvitse. Mun elämässäni ei ole koskaan ollut tällaisia ihmisiä. Oikeammin pitäisikin ehkä puhua yhteisöllisyydestä. Joukosta ihmisiä, jotka välittävät toisistaan, kyselevät kuulumisia, viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisiaan ja tekevät yhdessä erilaisia asioita. Ja sitten, kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan ja vastaavasti hän auttaa yhteisönsä muita silloin, kun joku muu tarvitsee apua. Suomalaiset kuitenkin viihtyvät parhaiten ihan itsekseen, oman ydinperheensä kanssa, ja sen vuoksi yhteisöllisyyttä on niin vähän. Yhteisöllisyys nimittäin vaatii paljon enemmän kuin vain satunnaisen auttamisen. 

Kirjoitin tuon viestin ja tavallaan olet aivan oikessa. Apua tarvitessa vain tuen puute korostuu. Tämä on itseään ruokkiva ilmiö, kuten joku aiemmin jo sanoi, ne joilla ei ole oikein ketään keltä pyytää apua, eivät samalla tavalla ole edes kykeneviä vastavuoroisuuteen vaan pelkästään tarvitsemiseen. Ja ne joilla on läheisiä ja luoetettavia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita pystyvät itse helpommin myös auttamaan lähipiiriään vastavuoroisesti. Tälläisiä suhteita joko on tai ei ole, ei niitä enää kovin helposti rakenneta aikuisena, jos niitä ei jo valmiiksi ole jostakin syystä nuorempana ollut tai ne ovat elämän muutoksien vuoksi jääneet jonnekkin.

On niitä mahdollista rakentaa aikuisenakin. Mutta ei niin, että toiseen ihmiseen tutustumisen pääasiallinen tarkoitus on hyötyä tästä ihmisestä. Hyöty on mahdollista vuosien päästä, kun ensin ollaan ystävystytty, ja silloinkin hyöty on vain pieni osa koko ihmissuhdetta.

Ei tietenkään tutustumisen ja ystävyyden ideana ole hyöty. Ja on olemassa aivan ymmärrettäviä syitä miksi kaikki eivät voi toimia konkreettisena tukiverkostona vaikka olisivat tästä huolimatta hyviä ystäviä.

Pointtini olikin, että tukiverkostoja ei voi rakentaa siinä vaiheessa, kun niitä jo tarvitsisi. Tukiverkostojen luomiseen menee vuosia ja jos tarvitsee apua nyt tai edes tämän vuoden aikana, on paras palkata tarvitsemaansa apua.

Tottakai voi. Esim. eroseminaarissa muodostuu äkkiä nimenomaan auttavia tukiverkkoja.

Toisaalta pitkä ystävyys tai jopa sukulaisuussuhde saattaa viiletä, kun tarvitsetkin apua. Auttajan ja autettavan roolit voivat olla pysyvät.

Joku joka on aina autellut muita voi huomata jäävänsä yksin, kun itse vuorostaan tarvitsisi apua.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni tukiverkoston ei edes tarvitse perustua vastavuoroisuuteen, ehdottomassa vastavuoroisuudessa on kyse lähes samasta kuin avun ostamisesta rahalla.

Onnekkaimmilla on tukiverkosto tai edes yksi ihminen kuten oma puoliso johon tietää, että voi luottaa tapahtui mitä tahansa. On aina joku jonka apuun voi luottaa. Ja nämä voivat myös luottaa tähän verkostoon kuuluvaa.

Useimmilla kuitenkin lienee "joku" tai "joitakin" joilta voi ehkä kysyä apua javanhemmiltasi jotka auttavat jos ehtivät ja viitsivät. Usei näissä tapauksissa myös ehdoton vastavuoroisuus jossakin muodossa on vahvasti läsnä.

Sitten on niitä joilla ei ole edes sitä "jokua".

Tälläisen ei edes tarvitse välttämättä olla yksinelävä, vaan hyvin voi olla puoliso, jolta ei saa odottaa apua mihinkään ja toisaalta taas tällä puolisolla voi olla hyvä tukiverkosto jo omien sukulaisten ja ystävien puolelta.

Samaa mieltä. Mulla on perhe, johon voin luottaa. Autan muita, vaikkei mulla itselläni olisikaan mitään vastaavaa avuntarvetta. Vanhempani ovat jo iäkkäitä ja kaipaavat välillä kovasti siskoni lapsenlapsia. He ovat kuitenkin liian vanhoja ottamaan kahta taaperoa luokseen. Taaperoiden vanhemmat taas ovat työssäkäyviä ihmisiä, joilla ymmärrettävästi ei ole aikaa käydä tapaamassa lastensa isoisovanhempia niin usein kuin nämä toivoisivat. Minustakin tuntuu, että voisin tavata vanhempiani useamminkin. Ja mullakin on ikävä näitä taaperoita. Jotenkin vain päivät ja viikot hurahtavat ohi. Jokin aika sitten keksin, miten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pyydän siskoni lapsenlapset vanhempieni luokse ja menen itsekin sinne. Vanhempani saavat tavata sekä lapsenlapsenlapsiaan että minua. Minä saan viettää aikaani sekä vanhempieni että taaperoiden kanssa. Lisäksi tästä automaattisesti seuraa, että taaperoiden vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa, kun heidän lapsensa ovat isotätinsä ja isoisovanhempiensa seurassa. En mä ajattele, että jotenkin auttaisin yhtään ketään heistä vaan haluan vain viettää aikaani heidän seurassaan. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt aloin miettiä, että perheettömän siskoni lähiomainen on 92- vuotias äitimme. Sisko inhoaa minua. Miten käy kun äitimme kuolee? Alkoi huolettamaan... Aika itsepäinen tapaus tämä siskoni..

Se sun siskosi asia. Ja voit olla varma, että on hän sitä ajatellutkin, vaikka sinä et vielä ollut.

Huvittavia nämä keskustelut. Täällä ei saa hankkia lapsia jos ei ole tukiverkkoa ja jossain toisessa keskustelussa ei saa olettaa että voi viedä lapset muiden hoidettavaksi. Jokainen hoitakoot omansa jne.

Elämäntilanteet muuttuu, ihmiset muuttaa, tulee muita muutoksia jotka estävät auttamisen yms. Meiltä puuttuu lastenhoitoapu, vaikka molempien vanhemmat mainostivat kuinka he auttavat aina kun pyydetään. Ikinä ei ole auttanut. Henkistä tukea saa ystäviltä jotka on samassa tilanteessa. Joskus saatetaan muutamaa tuntia hoitaa toisten lapsia että voi rauhassa siivota tai käydä kaupassa. Pidemmäksi aikaa ei kuitenkaan kukaan ystävä tai itse voi ottaa, koska kaikilla ihan pieniä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole tukiverkkoa, se on ollut meille selvää alusta asti. No, jos oikein hengen hädästä olisi kyse ja oikeasti kamalasta pakkotilanteesta, uskon siskoni tulevan apuun. Tavallisessa arjessa ei kuitenkaan tulisi mieleenkään häntä häiritä ja rasittaa esim. lapsenhoitopyynnöillä.

Meidän tukiverkkomme on päiväkoti. Jos pomo soittaa, että tulenko poikkeuksellisesti illalla töihin, ja mieheni saattuu olemaan iltavuorossa, minä sanon tyynesti, että päiväkoti on valitettavasti mennyt silloin jo kiinni. Se siitä. Sama juttu lapsen sairastuessa. Se olen minä taikka mies, joka lasta jää kotiin hoitamaan. Ei ole mummoja ja pappoja, jotka apuun tulisivat. Mielestäni ei tarvitsekaan tulla.

Me jaksamme tämän yhden lapsen kanssa hyvin. Viittä lasta meille ei tule, eikä edes kahta. Siihen minä en riitä.

MEILLÄ ei ole tukiverkkoa....

Haloo, jos voit sanoa "me", sulla on tukiverkko. Puoliso. Se on vain sulle niin itsestäänselvää, ettet arvosta sitä.

Henkilö jolla ei ole ketään, sanoo " minä".

Hän antaisi paljon, jos kuuluisi ryhmään, ja saisi sanoa "me".

Kaksi ihmistä on jo hyvä ryhmä.

Ihan sama kalskahti korvaan täällä useammassa kirjoituksessa. Kaksi aikuista jakamassa hoitoa on ihan luksusta.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkottomat myös kuvittelevat, että se verkon apu tulee lapsiperheelle jotenkin automaattisesti. Ei se tule. Siinä joutuu antamaan paljon itsekin. Minä sain apua oman lapsen hoitoon äidiltä ja sisaruksilta, ja vastavuoroisesti hoidin sisarusten lapsia ja äidin kauppareissuja, tietokonepulmia ja siivouksia. Ei tukiverkko ole mitään vastikkeetonta apua..

No minä olen ollut (ex-mieheni kanssa) tuollainen vastikkeeton tukiverkko kummankin sinkkusisarelle. Sitä jatkui pari vuosikymmentä. Silloin ajatteli, kun asian jossain vaiheessa huomasi, että meillä on asiat niin hyvin, kyllä me voidaan auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ilmottaisin olevani valmis hoitamaan satunnaisesti pientä korvausta vastaan lapsia, luuletteko että joku ottaisi yhteyttä? Ottaisitko itse? Taustoja: Olen toiminut perhepäivähoitajana ja meillä on teini-ikäisiä biologisia tai sijoitetuja lapsia muutama. Asuvat siis kotona ja käyvät peruskoulua tai lukiota.

Aivan varmasti. Odotan meidän ensimmäistä lasta ja tiedän, että hoitoapua ei tule olemaan. Mietinkin mistä voisin löytää kokeneen hoitajan, joka voisi katsoa lasta aina joskus pari tuntia. Teinille en vauvaa luottaisi hoidettavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on esim oikein kiva lapsiperheporukka taloyhtiössä, mutta kerran kertaa kukaan ei ole ehdottanut, että voisin viedä omat lapseni jollekin leikkimään siksi aikaa kun on vaikka yhtiökokous. Muilla se toinen puoliso kuitenkin jää kotiin, joten joku siellä olisi ja minä kuitenkin olen vastaavaa tehnyt. Heille ei vaan yhtään tule mieleen, enkä minä halua/koe voivani vaatia vastapalveluksia topakammin, jos heillä ei itsellään yhtään raksuta vaikka tietävät tilanteen ja sitä vastapalvelusta on jo kertynyt. Pihalla saatetaan jutella tulevasta yhtiökokouksesta ja taas totean etten pääse kun ovat nuo lapset. Muut siinä toteavat että joo, meillä Mika/Maija/kukalie jää kotiin ja ovat itse menossa. No, kertokaa sit taas mitä siellä päätettiin 🙁

Miksi et ota lapsia mukaan kokoukseen? Sylittelet tai otat kassillisen leluja tai paperia ja värikyniä mukaan. Ehkä kukaan ei ole koskaan ehdottanut mitään lastenhoitoapua tuollaisissa tilanteissa, koska olettavat, että sinä et varmaan oikeasti halua tulla ja käytät lapsia verukkeina. Onhan se itsestään selvää, että jos on yh tai puoliso työvuorossa, ei lapsilla ole muuta paikkaa, ja silloin he tulevat mukana. Eivät ne mukulat siellä mitään häiritse tai estä kokouksen etenemistä, elleivät ole jotain ADHD:eita.

Kyllä todellakin häiritsevät. Kersat ovat nyt 3 ja 5, enkä voi kuvitellakaan että jaksaisivat istua arki-iltana paria tuntia hiljaa piirrellen ja äänettömästi leikkien jonkun kokousneukkarin nurkassa. Ehkä isompi yksin voisi jo jaksaa katsella tablettia kuulokkeet korvilla sen aikaa, mutta pienempi ei todellakaan. Enkä kursaile tässä yhtään, koska joudun ottamaan heidät ihan jokapaikkaan mukaan. Kaikkialle ei kuitenkaan voi, jos yhtään ottaa muita huomioon.

Mulla ei ole tukiverkkoa, joka hoistaisi mun puolesta mun asioita, kuten lapsenhoitoa. Onneksi omat lapset on jo niin isoja että en tarvitse heitä hoitamaan ketään. Vanhemmat minulla on, mutta he ovat sen verran iällä ja sairaita, etten voi heitä hyppyyttää. Sitä paitsi siskoni hyppyyttää heitä omien lastensa vahtina koko ajan. Minä en kelpaa näitä lapsia vahtimaan jostain syystä, vaikka heitä rakastan ja he ovat tärkeitä minulle, vaan rääkkäävät vanhuksia viemällä lapset sinnne yöksikin useita kertoja viikossa. 

Minulla olisi siis hyvin aikaa tässä olla jonkun yksin pärjäämään joutuvan tukiverkkona, mutta kun tarkemmin ajattelee, niin tukiverkkous näyttää toimivan niin että tarvitsevat käyttävät auttajia hyväkseen minkä taitavat, eivätkä itse anna mitään tukea tai apua. Niin en sitten ehkä viitsikään sellaiseen alkaa, kun voihan olla että itsekin tarvitsisin sitten apua joskus, ja olisin taas ilman tukiverkkoa.

Aihe mikä saa itsellä verenpaineen kohoamaan. Itsellä on useampi lapsi, ja välillä on ollut pakko pyytää apua, vaikka en olisi halunut, ja en ole sitä kumminkaan saanut. Ja juuri sen takia, kun vastaukset ovat sitä luokkaa, että miten joku kehtaa ees sanoa niin? Ihan kuin ihminen menettää arvonsa sillä, että tulee äidiksi. Sen jälkeen on vapaata riistää haukkumiselle, ja arvostelulle.

Viimeiset 1.5 vuotta ovat olleet elämäni rankimmat, ja vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin koko elämässä yhteensä. Olen selvinnyt yksin, muutaman ihanan ihmisen tuella. He ovat jaksaneet kuunnella, ja se on antanut voimaa niin paljon, kun on saanut puhua!

Ehkäpä huvittavin tilanne on ollut se, kun yhden murrosikäisen lapsen äiti kysyi, että voinko tulla imuroimaan hänelle 5 eurolla. Sanoin siihen, että voin tulla ilmaiseksi, jos hän hoitaa sillä aikaa kolme lasta, ja imettää kaksi kuukautta vanhaa vauvaa. Itse ei kerennyt, koska kauniit ja rohkeat tuli. Ei kelvannut imurointi apu, koska helpommalla selvisi pyytämällä lapsen kaveria imuroimaan 🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkottomat myös kuvittelevat, että se verkon apu tulee lapsiperheelle jotenkin automaattisesti. Ei se tule. Siinä joutuu antamaan paljon itsekin. Minä sain apua oman lapsen hoitoon äidiltä ja sisaruksilta, ja vastavuoroisesti hoidin sisarusten lapsia ja äidin kauppareissuja, tietokonepulmia ja siivouksia. Ei tukiverkko ole mitään vastikkeetonta apua..

No minä olen ollut (ex-mieheni kanssa) tuollainen vastikkeeton tukiverkko kummankin sinkkusisarelle. Sitä jatkui pari vuosikymmentä. Silloin ajatteli, kun asian jossain vaiheessa huomasi, että meillä on asiat niin hyvin, kyllä me voidaan auttaa.

Kyllä tukiverkkona toimiminen on ainakin siskoni lapsille ollut ilmainen huvi. Muuttivat  kauempaa takaisin kotiseudulle että molempien vanhemmat voisivat sitten lapsia hoitaa vuorotellen kun he eivät viitsi tai jaksa. Esim. minun vanhempani ovat  vain antaneet ja antaneet, ensin muutto ja remontointiavut 500km päähän itse kaiken kustantaen vuosikausia, tämän jälkeen hoitaneet ja maksaneet siskon lapset, kun muuttivat takaisin tänne maitojunalla. Siskoni tai miehensä ei ole tehnty yhtään mitään vanhempieni eteen. Se joka vanhempieni asioita hoidan, olen minä. Eli kuvio menee näin; vanhempani ovat siskoni tukiverkkoa, ja minä vanhempieni. Minun tukiverkkoni on ainoastaan oma mieheni, jonka tukiverkko myös minä olen.

Meillä ainakin se "tukiverkko" on sellainen, että työikäiset vanhempani tuovat meille koiransa hoitoon ja tulevat ja menevät miten sattuu kysymättä sopiiko meille tulla. Sitten istutaan tumput suorana kännykkää räpläten (siis mummu ja pappa), jos  ovat meillä. Ja välillä äitini tietysti käy näyttämässä miten ihania kuvia veljeni vaimo on heidän lapsestaan laittanut faceen ja samaansyssyyn kehuu miten on sitä ja tätä hoidellut veljen puolesta. Sitten tullaan valmiiseen pöytään ja sen jälkeen jatketaan kännyn räpläystä. Ei kiitos kauheasti tuota tukea meille kaivata, teinejä meillä on perheessä omastakin takaa. Ja onneksi niillä meidän teineillä on muitakin harrastuksia kuin kännykkänsä.