Lue keskustelun säännöt.
Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?
Minkäänlaista.
Sinällään ei ole pakko saati velvollisuus auttaa ketään ja kieltäytyminen on ihan ok. Mutta;
"Etkö voisi kysyä apua vanhemmiltasi/sukulaisiltasi tai ystäviltäsi?" No shit, sherlock! Enpä itse tullut ajatelleeksi! Aivan varmasti kysyn ensimmäisenä apua joltakin puolitutulta kun kerta muitakin vaihtoehtoja on! Ja jottei "kysymys" kuulostaisi jo itsessään tarpeeksi leimiltä voi perään vielä varmuudeksi tokaista " Etköhän sä jotain keksi".
Ärsyttää niin vietävästi.
Kommentit (472)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.
Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.
Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?
Oma lähisukuni on eri sukupolvia eli limittäin tuon kertomasi kanssa. Vanhempani muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin ja isovanhempani asuivat satojen kilometrien päässä. Lisäksi he olivat hyvin köyhiä, joten vanhempani eivät saaneet heiltä taloudellistakaan apua. Minä ja sisarukseni olemme syntyneet 1960-luvun taitteessa ja omat lapsemme 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin vanhempani olivat vielä aktiivisesti työelämässä. Mekään emme siis saaneet vanhemmilta rajattomasti tukea ja apua, tosin meidän lastemme syntyessä työelämään tulikin muutoksia mm lapsen sairauden vuoksi sai jäädä kotiin ja työehtosopimuksesta riippuen siltä ajalta maksettiin vielä palkkakin. Ei siis ollut edes tarvetta, että isovanhemmat olisivat ottaneet omista töistään palkatonta vapaata voidakseen hoitaa sairastuneita lapsenlapsiaan, koska me vanhemmat pystyimme tekemään sen ihan itsekin. Eikä ollut edes palkatonta. Isovanhemmat tosin halusivat välillä viettää aikaansa lastenlastensa kanssa, joten kaiketi se voidaan katsoa avuksi, kun lapset ovat menneet mummin ja ukin kanssa Linnanmäelle, Korkeasaareen jne tai halusivat muuten vaan ottaa lapsenlapsiaan yökylään. Nyt meidän lapsemme ovat lapsiperheellisiä ja ihan yhtä lailla minä ja sisarukseni haluamme olla näiden pienten kanssa kuin aikoinaan omat vanhempamme meidän lastemme kanssa. Tuollaista "en halua olla teidän kanssanne enää tekemisissä" -kulttuuria ei siis meidän sukupolvillamme ole ollut eikä ole nytkään.
Itsekkäiksi väitetyt suuret ikäluokat mahdollistivat omalle sukupolvelleni monia asioita, joita heillä itsellään ei ollut. Juurikin nuo työsopimukset, subjektiivisen päivähoidon, iltapäiväkerhot yms. Tuon sukupolven tavoitteena oli siirtää omaisten vastuuta yhteiskunnalle ja niinpä kehitettiin sosiaali- ja terveydenhuollon puolelle monia palveluita, joita aiemmin ei ollut. Vanhustenhuoltoa kehitettiin siihen suuntaan, etteivät mummot ja papat jää omaisten niskoille vaan on kotisairaanhoidot ja kotipalvelut, vanhainkodit jne. Yhteiskunta tarjosi kansalaiselle tukiverkostot ja sen vuoksi omaisten ei enää tarvinnut toimia tukiverkostona. Nyt tilanne on tietenkin toinen, kun hyvinvointivaltiota ajetaan alas ja yhteiskunta vähentää, heikentää tai kokonaan lakkauttaa sellaisia palveluita, jotka aiemmin toimivat tarpeellisena apuna niin lapsiperheille kuin vanhuksillekin. Yhteiskunta siirtää vastuuta takaisin yksilöille ja omaisille.
Valitettavasti vastuun siirto yhteikunnalle ei ollut kestävä ratkaisu. Mutta saivatpa he hoidatettua omat lapsensa ja vanhempansa yhteiskunnan piikkiin.
Lastenhoidon osalta eivät saaneet. Suurten ikäluokkien lapset ovat suurimmaksi osaksi syntyneet vuosina 1970-1980. Kotihoidontukea alettiin maksaa vasta vuonna 1985 ja aluksi sitäkin vain siihen asti, kun lapsi oli 1 v 10 kk ikäinen. Vasta paria vuotta myöhemmin kotihoidontukea alettiin maksaa 3-vuotiaaksi asti. Subjektiivinen päivähoito-oikeuskin tuli vasta 1990-luvun taitteessa ja se tuli koskemaan kaikkia alle kouikäisiä lapsia vasta vuonna 1996. Näistä uudistuksista pääsivät nauttimaan vain sellaiset suurten ikäluokkien vanhemmat, jotka tekivät vielä myöhään iltatähden. 1970-luvulla syntyneiden lasten vanhempia nämä edut eivät koskeneet lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ketään yhtään häiritse se, miten kuvio on muuttunut? Tarkoitan sitä että esim omat vanhempani saivat aivan rajattomasti apua ja tukea, mutta itse eivät anna sitä periaatteestakaan yhtään kellekään, ei omille lapsilleenkaan. En ole saanut vanhemmiltani kertaakaan henkistä tukea, taloudellista tukea killinkiäkään, sekuntiakaan lastenhoitoapua, muuttoapua tai muuta. Minä kyllä olen joutunut auttamaan vanempia muutoissa, talkoissa ja kirjanpidossa saamatta mitään vastavuoroista apua.
Kun vanhempani olivat nuoripari 70-luvun alussa, niin äitini isä maksoi heille asunnon käsirahan (lahja, ei laina), antoi lahjsksi rantatontin mökkiä varten, rakennutti sen mökin lahjaksi, antoi lastenhoitoapua useita kertoja viikossa. Vsnhempien sisarukset talkoili, hoiti lapsia, auttoi muutot ja remonti. Tuo oli siis silloin ihan normisettiä.Sitten 90-luvulla joku muuttui, ja ei pelkästään meidän suvussa vaan koko yhteiskunnassa. Avunanto ja tukeminen loppui kuin veitsellä leikaten, ja nämä paljon apua saaneet kuten omat itsekkäät vanhempani, alkoivat hokea että kukin hoitakoon omat ongelmansa, jokainen pärjätjöön omillaan, kukin hoitakoon omat kakaransa, apua on sitten turha pyytää, me ei sitten aiota auttaa yhtään missään. Jne.
Meniköhän nyt ihan reilusti tämä homma!?
Oma lähisukuni on eri sukupolvia eli limittäin tuon kertomasi kanssa. Vanhempani muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin ja isovanhempani asuivat satojen kilometrien päässä. Lisäksi he olivat hyvin köyhiä, joten vanhempani eivät saaneet heiltä taloudellistakaan apua. Minä ja sisarukseni olemme syntyneet 1960-luvun taitteessa ja omat lapsemme 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin vanhempani olivat vielä aktiivisesti työelämässä. Mekään emme siis saaneet vanhemmilta rajattomasti tukea ja apua, tosin meidän lastemme syntyessä työelämään tulikin muutoksia mm lapsen sairauden vuoksi sai jäädä kotiin ja työehtosopimuksesta riippuen siltä ajalta maksettiin vielä palkkakin. Ei siis ollut edes tarvetta, että isovanhemmat olisivat ottaneet omista töistään palkatonta vapaata voidakseen hoitaa sairastuneita lapsenlapsiaan, koska me vanhemmat pystyimme tekemään sen ihan itsekin. Eikä ollut edes palkatonta. Isovanhemmat tosin halusivat välillä viettää aikaansa lastenlastensa kanssa, joten kaiketi se voidaan katsoa avuksi, kun lapset ovat menneet mummin ja ukin kanssa Linnanmäelle, Korkeasaareen jne tai halusivat muuten vaan ottaa lapsenlapsiaan yökylään. Nyt meidän lapsemme ovat lapsiperheellisiä ja ihan yhtä lailla minä ja sisarukseni haluamme olla näiden pienten kanssa kuin aikoinaan omat vanhempamme meidän lastemme kanssa. Tuollaista "en halua olla teidän kanssanne enää tekemisissä" -kulttuuria ei siis meidän sukupolvillamme ole ollut eikä ole nytkään.
Itsekkäiksi väitetyt suuret ikäluokat mahdollistivat omalle sukupolvelleni monia asioita, joita heillä itsellään ei ollut. Juurikin nuo työsopimukset, subjektiivisen päivähoidon, iltapäiväkerhot yms. Tuon sukupolven tavoitteena oli siirtää omaisten vastuuta yhteiskunnalle ja niinpä kehitettiin sosiaali- ja terveydenhuollon puolelle monia palveluita, joita aiemmin ei ollut. Vanhustenhuoltoa kehitettiin siihen suuntaan, etteivät mummot ja papat jää omaisten niskoille vaan on kotisairaanhoidot ja kotipalvelut, vanhainkodit jne. Yhteiskunta tarjosi kansalaiselle tukiverkostot ja sen vuoksi omaisten ei enää tarvinnut toimia tukiverkostona. Nyt tilanne on tietenkin toinen, kun hyvinvointivaltiota ajetaan alas ja yhteiskunta vähentää, heikentää tai kokonaan lakkauttaa sellaisia palveluita, jotka aiemmin toimivat tarpeellisena apuna niin lapsiperheille kuin vanhuksillekin. Yhteiskunta siirtää vastuuta takaisin yksilöille ja omaisille.
Valitettavasti vastuun siirto yhteikunnalle ei ollut kestävä ratkaisu. Mutta saivatpa he hoidatettua omat lapsensa ja vanhempansa yhteiskunnan piikkiin.
Lastenhoidon osalta eivät saaneet. Suurten ikäluokkien lapset ovat suurimmaksi osaksi syntyneet vuosina 1970-1980. Kotihoidontukea alettiin maksaa vasta vuonna 1985 ja aluksi sitäkin vain siihen asti, kun lapsi oli 1 v 10 kk ikäinen. Vasta paria vuotta myöhemmin kotihoidontukea alettiin maksaa 3-vuotiaaksi asti. Subjektiivinen päivähoito-oikeuskin tuli vasta 1990-luvun taitteessa ja se tuli koskemaan kaikkia alle kouikäisiä lapsia vasta vuonna 1996. Näistä uudistuksista pääsivät nauttimaan vain sellaiset suurten ikäluokkien vanhemmat, jotka tekivät vielä myöhään iltatähden. 1970-luvulla syntyneiden lasten vanhempia nämä edut eivät koskeneet lainkaan.
Niin ja vielä tuohon vastuun siirtämiseen yhteiskunnalle. Takanahan on ollut kaunis ajatus: kun yhteiskunta huolehtii, kansalaiset ovat samanarvoisia. Ei ole väliä, onko omaisia vai ei. Ei ole väliä, ovatko omaiset hyväkuntoisia vai ei. Ei ole väliä, onko vanhemmilla rahaa avustaa lapsiaan vai ei. Suurista ikäluokista oppikouluun pääsivät ne, joiden vanhemmilla oli rahaa maksaa lukukausimaksut, kouluruuat ja oppimateriaalit. Heidän lapsensa pääsivät jo peruskouluun, joka oli kaikille maksuton. Samoin heidän lapsenlapsensa ovat saaneet saman perusopetuksen ihan riippumatta siitä, mikä on vanhempien varallisuustaso.
Suurissa ikäluokissa on myös paljon niitä, jotka joutuivat muuttamaan työn perässä maalta kaupunkeihin. Satojen kilometrien päähän vanhemmistaan. Minusta on ihan loogistakin, että silloin koitetaan luoda järjestelmä, jossa nämä ikääntyvät ihmiset eivät jäisi täysin heitteille heidän omaistensa ollessa kaukana.
On totta, että ratkaisu ei ole osoittautunut kestäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole tukiverkkoa, se on ollut meille selvää alusta asti. No, jos oikein hengen hädästä olisi kyse ja oikeasti kamalasta pakkotilanteesta, uskon siskoni tulevan apuun. Tavallisessa arjessa ei kuitenkaan tulisi mieleenkään häntä häiritä ja rasittaa esim. lapsenhoitopyynnöillä.
Meidän tukiverkkomme on päiväkoti. Jos pomo soittaa, että tulenko poikkeuksellisesti illalla töihin, ja mieheni saattuu olemaan iltavuorossa, minä sanon tyynesti, että päiväkoti on valitettavasti mennyt silloin jo kiinni. Se siitä. Sama juttu lapsen sairastuessa. Se olen minä taikka mies, joka lasta jää kotiin hoitamaan. Ei ole mummoja ja pappoja, jotka apuun tulisivat. Mielestäni ei tarvitsekaan tulla.
Me jaksamme tämän yhden lapsen kanssa hyvin. Viittä lasta meille ei tule, eikä edes kahta. Siihen minä en riitä.
Meillä pitkälti samankaltainen tilanne. Tiedettiin jo ekan lapsen kohdalla että aika yksin saadaan olla ja sen mukaan asennoiduttiin että kyllä me pärjäämme sillä mitä on ja tarvittaessa vaan ulkopuolista apua tilattava jos niikseen tulee.
Sukulaisista ei nimittäin ole apua ollut, kuin hyvin harvoin. Omat vanhemmat kuolleet, miehen suku ulkomailla.
Omat sisarukset elää omaa lapsetonta elämäänsä, joten ei heillä ole edes käsitystä millaista on oikeasti pyörittää lapsiperhearkea. Harvoin tarjoutuvat jos koskaan auttamaan oma-aloitteisesti (yleensä vasta kun pyydämme apua vaikka yksi sisaruksista on toisen lapsemme kummi, niin ei häntä silti kiinnosta)
Jos apua pyytää tulee aina sellainen olo, että häiritsemme heidän elämäänsä, usein heillä aina jo sovittua menoa tai muuta vaikka kysytään ajoissa, lupaavat olla yhteydessä jne.
Monella kaverilla omat lapset ja ongelmat tai lapset jo isoja, mutta ovat kiireisiä työelämässä joten eipä sellaisia edes kehtaisi vaivata.
Hyvä esimerkki sukulaisten käytöksestä; nyt nuoremman lapsen vauvavuoden jälkeen tuli mieleen että eipä ole kukaan kertaakaan kysynyt kuinka jaksamme ja haluaisimmeko vaikka vapaa-illan miehen kanssa, tai vaan hoitoapua niin että saisi nukkua univelat pois.
Sama juttu täällä, jos lapset sairastuu, ite hoidetaan alusta loppuun. Jos jossain pitää käydä ns. ilman lapsia lähtee jompikumpi ja toinen jää kotiin hoitamaan lapsia. Harvoin päästään kahdestaan mihinkään, se vaatii melkein jo palkattua lastenhoitoapua.
Mutta näillä mennään, ei viitsi enempää valittaa, onneksi lapset ja me ollaan pysytty suht terveinä että jaksetaan.
No jo on avuttomuuden huippu, jos lisääntymiseen jotain helvetin tukiverkkoja tarvitsee. Aika pitkään on ihmiskunta lisääntynyt, tukiverkoilla tai ilman, ja eikö se nyt lähtökohtaisesti ole niin, että huolehdit omistasi! Perheellisille mikään ei riitä - rahaa vingutaan kädet ojossa ja sitten pitäisi olla ihan helvetillinen varamiesjärjestelmä, että mammuli ja isimies pääsee viettämään laatuaikaa. Voi luoja....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no hanging out kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole tukiverkkoa, se on ollut meille selvää alusta asti. No, jos oikein hengen hädästä olisi kyse ja oikeasti kamalasta pakkotilanteesta, uskon siskoni tulevan apuun. Tavallisessa arjessa ei kuitenkaan tulisi mieleenkään häntä häiritä ja rasittaa esim. lapsenhoitopyynnöillä.
Meidän tukiverkkomme on päiväkoti. Jos pomo soittaa, että tulenko poikkeuksellisesti illalla töihin, ja mieheni saattuu olemaan iltavuorossa, minä sanon tyynesti, että päiväkoti on valitettavasti mennyt silloin jo kiinni. Se siitä. Sama juttu lapsen sairastuessa. Se olen minä taikka mies, joka lasta jää kotiin hoitamaan. Ei ole mummoja ja pappoja, jotka apuun tulisivat. Mielestäni ei tarvitsekaan tulla.
Me jaksamme tämän yhden lapsen kanssa hyvin. Viittä lasta meille ei tule, eikä edes kahta. Siihen minä en riitä.
Meillä pitkälti samankaltainen tilanne. Tiedettiin jo ekan lapsen kohdalla että aika yksin saadaan olla ja sen mukaan asennoiduttiin että kyllä me pärjäämme sillä mitä on ja tarvittaessa vaan ulkopuolista apua tilattava jos niikseen tulee.
Sukulaisista ei nimittäin ole apua ollut, kuin hyvin harvoin. Omat vanhemmat kuolleet, miehen suku ulkomailla.
Omat sisarukset elää omaa lapsetonta elämäänsä, joten ei heillä ole edes käsitystä millaista on oikeasti pyörittää lapsiperhearkea. Harvoin tarjoutuvat jos koskaan auttamaan oma-aloitteisesti (yleensä vasta kun pyydämme apua vaikka yksi sisaruksista on toisen lapsemme kummi, niin ei häntä silti kiinnosta)
Jos apua pyytää tulee aina sellainen olo, että häiritsemme heidän elämäänsä, usein heillä aina jo sovittua menoa tai muuta vaikka kysytään ajoissa, lupaavat olla yhteydessä jne.
Monella kaverilla omat lapset ja ongelmat tai lapset jo isoja, mutta ovat kiireisiä työelämässä joten eipä sellaisia edes kehtaisi vaivata.
Hyvä esimerkki sukulaisten käytöksestä; nyt nuoremman lapsen vauvavuoden jälkeen tuli mieleen että eipä ole kukaan kertaakaan kysynyt kuinka jaksamme ja haluaisimmeko vaikka vapaa-illan miehen kanssa, tai vaan hoitoapua niin että saisi nukkua univelat pois.
Sama juttu täällä, jos lapset sairastuu, ite hoidetaan alusta loppuun. Jos jossain pitää käydä ns. ilman lapsia lähtee jompikumpi ja toinen jää kotiin hoitamaan lapsia. Harvoin päästään kahdestaan mihinkään, se vaatii melkein jo palkattua lastenhoitoapua.
Mutta näillä mennään, ei viitsi enempää valittaa, onneksi lapset ja me ollaan pysytty suht terveinä että jaksetaan.
Mua kiinnostaisi tietää, millaisissa töissä ovat olleet ne ihmiset, joilla on aina ollut mahdollisuus jäädä töistä pois hoitamaan jonkun muun lapsia? Vai ovatko olleet eläkkeellä, työttömiä tai kotirouvia?
Meillä ei kai ollut tuollaista tukiverkkoa enkä oikein koskaan ymmärtänyt mitä sillä tarkoitetaan. Appivanhemmat asuvat kaukana, oma isä kuoli kun lapsi oli vasta vauva ja äiti dementoitui lapsen ollessa alakoulussa. Hoitovapaan ajalta muistan että äiti kävi pari kertaa lapsen kanssa leikkipuistossa, että pääsin kampaajalle. Mutta ei tuokaan ollut sellainen, mistä en olisi ilman apua selvinnyt, eihän siinä mitään vahinkoa käy jos hiukset on pitkään leikkaamatta.
Meillä on kai ollut tuuria, ettei ole ollut sellaista tilannetta että molemmat vanhemmat olisivat joutuneet yhtä aikaa sairaalaan ja olisi tarvittu hoitoapua. Tietty sekin on auttanut, että on vain yksi lapsi. Hänkään ei ole joutunut sairaalaan, mutta vaikka olisikin, niin ei olisi ollut ongelmaa kotona olevien lasten hoitamisessa kuten monilapsisissa perheissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla ei ole tukiverkkoa luonnostaan: mummeja, vaareja, setiä, tätejä ja kavereita. Ne täytyy luoda itse. Auta vähän naapuria tai paikallista palvelutaloa ja sinulla on verkosto.
Vierailija kirjoitti:
no hanging out kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole tukiverkkoa, se on ollut meille selvää alusta asti. No, jos oikein hengen hädästä olisi kyse ja oikeasti kamalasta pakkotilanteesta, uskon siskoni tulevan apuun. Tavallisessa arjessa ei kuitenkaan tulisi mieleenkään häntä häiritä ja rasittaa esim. lapsenhoitopyynnöillä.
Meidän tukiverkkomme on päiväkoti. Jos pomo soittaa, että tulenko poikkeuksellisesti illalla töihin, ja mieheni saattuu olemaan iltavuorossa, minä sanon tyynesti, että päiväkoti on valitettavasti mennyt silloin jo kiinni. Se siitä. Sama juttu lapsen sairastuessa. Se olen minä taikka mies, joka lasta jää kotiin hoitamaan. Ei ole mummoja ja pappoja, jotka apuun tulisivat. Mielestäni ei tarvitsekaan tulla.
Me jaksamme tämän yhden lapsen kanssa hyvin. Viittä lasta meille ei tule, eikä edes kahta. Siihen minä en riitä.
Meillä pitkälti samankaltainen tilanne. Tiedettiin jo ekan lapsen kohdalla että aika yksin saadaan olla ja sen mukaan asennoiduttiin että kyllä me pärjäämme sillä mitä on ja tarvittaessa vaan ulkopuolista apua tilattava jos niikseen tulee.
Sukulaisista ei nimittäin ole apua ollut, kuin hyvin harvoin. Omat vanhemmat kuolleet, miehen suku ulkomailla.
Omat sisarukset elää omaa lapsetonta elämäänsä, joten ei heillä ole edes käsitystä millaista on oikeasti pyörittää lapsiperhearkea. Harvoin tarjoutuvat jos koskaan auttamaan oma-aloitteisesti (yleensä vasta kun pyydämme apua vaikka yksi sisaruksista on toisen lapsemme kummi, niin ei häntä silti kiinnosta)
Jos apua pyytää tulee aina sellainen olo, että häiritsemme heidän elämäänsä, usein heillä aina jo sovittua menoa tai muuta vaikka kysytään ajoissa, lupaavat olla yhteydessä jne.
Monella kaverilla omat lapset ja ongelmat tai lapset jo isoja, mutta ovat kiireisiä työelämässä joten eipä sellaisia edes kehtaisi vaivata.
Hyvä esimerkki sukulaisten käytöksestä; nyt nuoremman lapsen vauvavuoden jälkeen tuli mieleen että eipä ole kukaan kertaakaan kysynyt kuinka jaksamme ja haluaisimmeko vaikka vapaa-illan miehen kanssa, tai vaan hoitoapua niin että saisi nukkua univelat pois.
Sama juttu täällä, jos lapset sairastuu, ite hoidetaan alusta loppuun. Jos jossain pitää käydä ns. ilman lapsia lähtee jompikumpi ja toinen jää kotiin hoitamaan lapsia. Harvoin päästään kahdestaan mihinkään, se vaatii melkein jo palkattua lastenhoitoapua.
Mutta näillä mennään, ei viitsi enempää valittaa, onneksi lapset ja me ollaan pysytty suht terveinä että jaksetaan.
Mua kiinnostaisi tietää, millaisissa töissä ovat olleet ne ihmiset, joilla on aina ollut mahdollisuus jäädä töistä pois hoitamaan jonkun muun lapsia? Vai ovatko olleet eläkkeellä, työttömiä tai kotirouvia?
Sitä en tiedä, mutta tässä viitattiin tuohon aiempaan tekstiin, ettei meillä tai heillä ole niitä mummoja tai vaareja jotka rientää apuun heti kun käsky käy, tai viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemman pakko palata töihin (siis molempien vanhempien tai sairastaminen käy kalliiksi; lue: palkattua hoitoapua )
Monella tukiverkollisella kun tuntuu usein olevan ainakin yksi isovanhempi ns. helposti saatavilla ( lue: haluavat auttaa, ovat eläkkeellä, asuu lähellä, jne. )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään
Tukiverkkoa vartenko se lapsi tehdään?
Ei, mutta tukiverkoton ihminen voi olla ongelmissa, jos ja kun tapahtuu jotakin, jossa tarvitsee tukea. Varsinkin, jos hän on vähän avuton hankkimaan apua. On liian monta esimerkkiä, jossa tukiverkoton ihminen on lisääntynyt ja homma on kussut pahemman kerran.
En antaisi köyhien ja tyhmien lisääntyä ilman todistetta siitä, että he ovat kykeneviä hankkimaan apua heti, kun sitä tarvitsevat.
no hanging out kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
no hanging out kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole tukiverkkoa, se on ollut meille selvää alusta asti. No, jos oikein hengen hädästä olisi kyse ja oikeasti kamalasta pakkotilanteesta, uskon siskoni tulevan apuun. Tavallisessa arjessa ei kuitenkaan tulisi mieleenkään häntä häiritä ja rasittaa esim. lapsenhoitopyynnöillä.
Meidän tukiverkkomme on päiväkoti. Jos pomo soittaa, että tulenko poikkeuksellisesti illalla töihin, ja mieheni saattuu olemaan iltavuorossa, minä sanon tyynesti, että päiväkoti on valitettavasti mennyt silloin jo kiinni. Se siitä. Sama juttu lapsen sairastuessa. Se olen minä taikka mies, joka lasta jää kotiin hoitamaan. Ei ole mummoja ja pappoja, jotka apuun tulisivat. Mielestäni ei tarvitsekaan tulla.
Me jaksamme tämän yhden lapsen kanssa hyvin. Viittä lasta meille ei tule, eikä edes kahta. Siihen minä en riitä.
Meillä pitkälti samankaltainen tilanne. Tiedettiin jo ekan lapsen kohdalla että aika yksin saadaan olla ja sen mukaan asennoiduttiin että kyllä me pärjäämme sillä mitä on ja tarvittaessa vaan ulkopuolista apua tilattava jos niikseen tulee.
Sukulaisista ei nimittäin ole apua ollut, kuin hyvin harvoin. Omat vanhemmat kuolleet, miehen suku ulkomailla.
Omat sisarukset elää omaa lapsetonta elämäänsä, joten ei heillä ole edes käsitystä millaista on oikeasti pyörittää lapsiperhearkea. Harvoin tarjoutuvat jos koskaan auttamaan oma-aloitteisesti (yleensä vasta kun pyydämme apua vaikka yksi sisaruksista on toisen lapsemme kummi, niin ei häntä silti kiinnosta)
Jos apua pyytää tulee aina sellainen olo, että häiritsemme heidän elämäänsä, usein heillä aina jo sovittua menoa tai muuta vaikka kysytään ajoissa, lupaavat olla yhteydessä jne.
Monella kaverilla omat lapset ja ongelmat tai lapset jo isoja, mutta ovat kiireisiä työelämässä joten eipä sellaisia edes kehtaisi vaivata.
Hyvä esimerkki sukulaisten käytöksestä; nyt nuoremman lapsen vauvavuoden jälkeen tuli mieleen että eipä ole kukaan kertaakaan kysynyt kuinka jaksamme ja haluaisimmeko vaikka vapaa-illan miehen kanssa, tai vaan hoitoapua niin että saisi nukkua univelat pois.
Sama juttu täällä, jos lapset sairastuu, ite hoidetaan alusta loppuun. Jos jossain pitää käydä ns. ilman lapsia lähtee jompikumpi ja toinen jää kotiin hoitamaan lapsia. Harvoin päästään kahdestaan mihinkään, se vaatii melkein jo palkattua lastenhoitoapua.
Mutta näillä mennään, ei viitsi enempää valittaa, onneksi lapset ja me ollaan pysytty suht terveinä että jaksetaan.
Mua kiinnostaisi tietää, millaisissa töissä ovat olleet ne ihmiset, joilla on aina ollut mahdollisuus jäädä töistä pois hoitamaan jonkun muun lapsia? Vai ovatko olleet eläkkeellä, työttömiä tai kotirouvia?
Sitä en tiedä, mutta tässä viitattiin tuohon aiempaan tekstiin, ettei meillä tai heillä ole niitä mummoja tai vaareja jotka rientää apuun heti kun käsky käy, tai viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemman pakko palata töihin (siis molempien vanhempien tai sairastaminen käy kalliiksi; lue: palkattua hoitoapua )
Monella tukiverkollisella kun tuntuu usein olevan ainakin yksi isovanhempi ns. helposti saatavilla ( lue: haluavat auttaa, ovat eläkkeellä, asuu lähellä, jne. )
Mä kysyinkin juuri siksi, että kun en tunne ketään, kenellä isovanhemmat saavat noin vaan töistä vapaata lastenlastensa sairastumisten vuoksi, mutta joku siis tuntee, niin ihan uteliaisuudesta kyselin, millaisissa töissä nämä ihmiset ovat. Ilmeisesti siis eläkkeellä. Mulla on ollut hyvät tukiverkostot, mutta aina olen joutunut sairaat lapseni hoitamaan itse, koska tukiverkostoni on muodostunut työssä käyvistä ihmisistä eivätkä he ole voineet ottaa töistä vapaata sen vuoksi, että mun lapseni ovat sairaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään
Et sitten ole tajunnut, että se tukiverkko saattaa kuolla ympäriltä pois esim syöpään tai onnettomuudessa. Sen jälkeen, kun on lisäännytty.
En osannut ennustaa, että minun kolmen hengen tukiverkko kuolee ennenaikaisesti.
Olen pahoillani, että sinulla on käynyt noin ikävästi:(
Sinä et ole voinut tilanteellesi mitään, mutta moni tekee lapsia ajattelematta kokonaisuutta ennen kuin rupeaa tekemään lapsia. Silloin on turha syyttää muita, jos on itse mennyt ottamaan hallitsemattoman riskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään
Tukiverkkoa vartenko se lapsi tehdään?
Ei, mutta tukiverkoton ihminen voi olla ongelmissa, jos ja kun tapahtuu jotakin, jossa tarvitsee tukea. Varsinkin, jos hän on vähän avuton hankkimaan apua. On liian monta esimerkkiä, jossa tukiverkoton ihminen on lisääntynyt ja homma on kussut pahemman kerran.
En antaisi köyhien ja tyhmien lisääntyä ilman todistetta siitä, että he ovat kykeneviä hankkimaan apua heti, kun sitä tarvitsevat.
Kaikki tukiverkottomat ei ole tyhmiä ja köyhiä.
T. Johtaja
Ps. Tässä oli oiva esimerkki siitä miten tukiverkolliset pitävät itseään parempina, ja tukiverkottomia huonompina, ja lisäävät mielessään määreitä (tukiverkoton on köyhä, tyhmä, saamaton)
Oikeasti kyse on tuurista. Synnytkö paskaan sukuun vai rakastavaan sukuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ja monet tukiverkolliset on laiskoja.
Biologinen tarve on haluta lapsia ja niitä oikeus tehdä vaikka tukiverkkoa ei olisikaan.
Ihme hömpötystä kaikki nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tukiverkoston ei edes tarvitse perustua vastavuoroisuuteen, ehdottomassa vastavuoroisuudessa on kyse lähes samasta kuin avun ostamisesta rahalla.
Onnekkaimmilla on tukiverkosto tai edes yksi ihminen kuten oma puoliso johon tietää, että voi luottaa tapahtui mitä tahansa. On aina joku jonka apuun voi luottaa. Ja nämä voivat myös luottaa tähän verkostoon kuuluvaa.
Useimmilla kuitenkin lienee "joku" tai "joitakin" joilta voi ehkä kysyä apua javanhemmiltasi jotka auttavat jos ehtivät ja viitsivät. Usei näissä tapauksissa myös ehdoton vastavuoroisuus jossakin muodossa on vahvasti läsnä.
Sitten on niitä joilla ei ole edes sitä "jokua".
Tälläisen ei edes tarvitse välttämättä olla yksinelävä, vaan hyvin voi olla puoliso, jolta ei saa odottaa apua mihinkään ja toisaalta taas tällä puolisolla voi olla hyvä tukiverkosto jo omien sukulaisten ja ystävien puolelta.Samaa mieltä. Mulla on perhe, johon voin luottaa. Autan muita, vaikkei mulla itselläni olisikaan mitään vastaavaa avuntarvetta. Vanhempani ovat jo iäkkäitä ja kaipaavat välillä kovasti siskoni lapsenlapsia. He ovat kuitenkin liian vanhoja ottamaan kahta taaperoa luokseen. Taaperoiden vanhemmat taas ovat työssäkäyviä ihmisiä, joilla ymmärrettävästi ei ole aikaa käydä tapaamassa lastensa isoisovanhempia niin usein kuin nämä toivoisivat. Minustakin tuntuu, että voisin tavata vanhempiani useamminkin. Ja mullakin on ikävä näitä taaperoita. Jotenkin vain päivät ja viikot hurahtavat ohi. Jokin aika sitten keksin, miten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pyydän siskoni lapsenlapset vanhempieni luokse ja menen itsekin sinne. Vanhempani saavat tavata sekä lapsenlapsenlapsiaan että minua. Minä saan viettää aikaani sekä vanhempieni että taaperoiden kanssa. Lisäksi tästä automaattisesti seuraa, että taaperoiden vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa, kun heidän lapsensa ovat isotätinsä ja isoisovanhempiensa seurassa. En mä ajattele, että jotenkin auttaisin yhtään ketään heistä vaan haluan vain viettää aikaani heidän seurassaan.
Avainlause tuossa kirjoituksessasi on se, että SINULLA ON PERHE JOHON VOIT LUOTTAA, eli sinulla ON se tukiverkko. Mitäpäs jos perheesi ei olisi sinun ttukiverkkosi, mutta sinä olisit heidän? Muuttuisi ääni kellossa. Se on helppo sanoa että tukiverkkona toimimisen ei tarvitse olla vastavuoroista, kun se itsellesi sitä kuitenkin on. Niin kuin tuo yksi esimerkki, jossa tukiverkoton toimi tukiverkkona sellaiselle jolla se tukiverkko jo on olemassa, eli lisätukiverkkona, vaikka itsellä ei ollut ketään. Se on hyväksikäyttöä. Kun vastavuoroisuus on hienovaraista, ja sitä kullataan luotettavalla perheellä, niin ei ihme, että jää monen hätä näkemättä. Sellaista se on kun on itsellä asiat hyvin. Ei nähdä ettei kaikilla mmuilla ole.
Mulla nimenomaan on PERHE. Joukko eri ikäisiä ihmisiä, jotka ovat sukua toisilleen, rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, aidosti välittävät toisistaan ja haluavat ihan vapaaehtoisesti viettää aikaansa toistensa kanssa. Ihan riippumatta siitä, hyötyykö joku asiasta tai saako itse joskus jotain vastaavaa hyötyä.
Mä voin luottaa perheeseeni. Kyse on kuitenkin luottamisesta. Koskaan ei tiedä, konkretisoituuko luottamukseni vai ei. Voihan olla, että kun itse olen vanha ja tarvitsisin perheeni apua, osa perheestäni on jo kuollut, osa itse huonokuntoisia tai sairaita, osa asuu ulkomailla ja osalla elämässään sellainen tilanne, ettei ole aikaa tai muuten mahdollisuutta auttaa. Sen vuoksi mun on varauduttava myös siihen vaihtoehtoon, että joudun ostamaan tarvitsemani avun. Ei mulla ole mitään vastavuoroisuuden velvoitetta, kun siskonpoika soittaa ja kysyy, voinko tulla lapsenvahdiksi. Jos mulle sopii enkä ole väsynyt tms, niin menen lapsenvahdiksi. Ihan riippumatta siitä, auttaako sikonpoikani joskus tulevaisuudessa minua vai ei. Koska olemme PERHE, välitämme toisistamme ja rakastamme toisiamme. Vain sillä on merkitystä.
Ja tuo oma esimerkkini. Kun menen siskonpojan kahden taaperon kanssa vanhemmilleni, en mä sitä tee sen vuoksi, että taaperoiden vanhemmat saisivat omaa aikaa. En mä niin laupias samarilainen ole. Se on vain sivutuote, mikä tuosta syntyy. Ihan itsekkäistä syistäni mä sen teen. Haluan viettää aikaani näiden kahden ihanan naperon kanssa. He ovat mun perhettäni, nuorimmat perheenjäsenet. Todennäköisesti he eivät muista myöhemmin elämässään yhtäkään asiaa, mitä olen heidän kanssaan nyt tehnyt. Ovat vielä niin pieniä. Mutta mitä enemmän vietän heidän kanssaan aikaa, sitä tutumpi ihminen olen heille, sitä paremmin he luottavat minuun ja sitä paremmin myös tottelevat, kun jotain sanon. Joten kun he kasvavat, voin tehdä yhä erilaisempia asioita heidän kanssaan, koska minäkin tunnen heidät hyvin ja tiedän, milloin mun kannattaa ehdottaa nukkumaanmenoa, milloin jätskillä käyntiä, milloin ovat sopivan ikäisiä lähtemään mun kanssani jonnekin pidemmälle kuten huvipuistoon, uimarannalle tms. Ja mä teen sen kaiken odottamatta, että he sitten vastavuoroisesti käyvät katsomassa mua vanhainkodissa. Käyvät, jos käyvät.
Ymmärrän hyvin tuon hyväksikäyttöesimerkin, koska siinä ollaankin tekemisissä vastavuoroisen hyödyn odotuksella. Ei rakkaudesta, välittämisestä tai halusta viettää jonkun kanssa aikaa, kuten meidän perhe tekee. Tukiverkoston voi rakentaa itselleen, mutta perheeseen synnytään tai avioidutaan.
Mulla olematon tukiverkko ja nyt vakavan kriisin keskellä jopa eräs ammattilainen sitä jotenkin ikävästi ihmetteli. Olen vaan niin onneton sosiaalisesti ja aikuisena olen jo luovuttanut, parisuhteessa olen ollut, mutta muuten aika erakkona. Onneksi ei ole lapsia enkä itse kärsi tästä yksinäisyydestä, muille se tuntuu olevan pahempi asia kuin minulle. Ennemmin tukeudun luontoon, eläimiin ja kirjoihin kuin toisiin ihmisiin & se nyt on vaan joku sisäinen juttu, jolle en voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla olematon tukiverkko ja nyt vakavan kriisin keskellä jopa eräs ammattilainen sitä jotenkin ikävästi ihmetteli. Olen vaan niin onneton sosiaalisesti ja aikuisena olen jo luovuttanut, parisuhteessa olen ollut, mutta muuten aika erakkona. Onneksi ei ole lapsia enkä itse kärsi tästä yksinäisyydestä, muille se tuntuu olevan pahempi asia kuin minulle. Ennemmin tukeudun luontoon, eläimiin ja kirjoihin kuin toisiin ihmisiin & se nyt on vaan joku sisäinen juttu, jolle en voi mitään.
Tämä tuliverkosta jankkaaminen tapahtuu myös neuvolassa. Jokaisen kolmen lapsen osalta neuvolassa aina vängättiin tukiverkosta.”onhan teillä pakko olla joku, kaikilla on”. ”kyllä pitää olla tukiverkko, ihan ehdottomasti pitää” ja pahin kaikista: ”koittakaa vaan pyytää niitä isovanhempiaapuun vaikkei väleissä nyt olisikaan”. Jep! Väkivaltainen, insestinen ja psykopaattinen isoisä on ihan parasta a-luoksn laatua tukiverkkona!
No sitten neuvolassa trhtiin joku helvetin voimavarapisteytys. Kaikki muut osa-alueet hyvin (talous, parisuhde, jaksaminen jne) mutta kun ei ole yhtä ainutta isovanhempaa, niin siitä isovanhempien apu-kohdasta saatiin nolla pistettä. Tämä johti siihen että kokonaispisteet näytti jotain ”syrjäytymisvaaraa”(en muista termiä tarkkaan) ja jouduttiin tuon takia johonkin voimavaraseurantaan. Ei helvetti sentään!!! Mallikelpoiset vanhemmat joutuvat tarkkikselle sen takia että paskat isovanhemmat ri osallistu perheen elämään mitenkään.
Päiväkoti on toinen mutta en jaksa edes aloittaa. Mulla kun ei ole ketään varahakijaa joka pitää paperiin merkata. Tästä väännetty joka syksy ja aina on sit ainoa varahakija 800km päässä oleva puolituttu sukulainen. ”Kyllähän kaikilla on PAKKO olla joku!”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään
Et sitten ole tajunnut, että se tukiverkko saattaa kuolla ympäriltä pois esim syöpään tai onnettomuudessa. Sen jälkeen, kun on lisäännytty.
En osannut ennustaa, että minun kolmen hengen tukiverkko kuolee ennenaikaisesti.
Ei ole kuin oikea-aikaisia kuolemia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla olematon tukiverkko ja nyt vakavan kriisin keskellä jopa eräs ammattilainen sitä jotenkin ikävästi ihmetteli. Olen vaan niin onneton sosiaalisesti ja aikuisena olen jo luovuttanut, parisuhteessa olen ollut, mutta muuten aika erakkona. Onneksi ei ole lapsia enkä itse kärsi tästä yksinäisyydestä, muille se tuntuu olevan pahempi asia kuin minulle. Ennemmin tukeudun luontoon, eläimiin ja kirjoihin kuin toisiin ihmisiin & se nyt on vaan joku sisäinen juttu, jolle en voi mitään.
Tämä tuliverkosta jankkaaminen tapahtuu myös neuvolassa. Jokaisen kolmen lapsen osalta neuvolassa aina vängättiin tukiverkosta.”onhan teillä pakko olla joku, kaikilla on”. ”kyllä pitää olla tukiverkko, ihan ehdottomasti pitää” ja pahin kaikista: ”koittakaa vaan pyytää niitä isovanhempiaapuun vaikkei väleissä nyt olisikaan”. Jep! Väkivaltainen, insestinen ja psykopaattinen isoisä on ihan parasta a-luoksn laatua tukiverkkona!
No sitten neuvolassa trhtiin joku helvetin voimavarapisteytys. Kaikki muut osa-alueet hyvin (talous, parisuhde, jaksaminen jne) mutta kun ei ole yhtä ainutta isovanhempaa, niin siitä isovanhempien apu-kohdasta saatiin nolla pistettä. Tämä johti siihen että kokonaispisteet näytti jotain ”syrjäytymisvaaraa”(en muista termiä tarkkaan) ja jouduttiin tuon takia johonkin voimavaraseurantaan. Ei helvetti sentään!!! Mallikelpoiset vanhemmat joutuvat tarkkikselle sen takia että paskat isovanhemmat ri osallistu perheen elämään mitenkään.
Päiväkoti on toinen mutta en jaksa edes aloittaa. Mulla kun ei ole ketään varahakijaa joka pitää paperiin merkata. Tästä väännetty joka syksy ja aina on sit ainoa varahakija 800km päässä oleva puolituttu sukulainen. ”Kyllähän kaikilla on PAKKO olla joku!”
Oiskohan tuossa syynä se, että vastuuta siirretään yhteiskunnalta yksilöille? Ei mun lasteni lapsuusaikana tuollaisia kyselty. Tosin jos vanhempaa ei alkanut kuulua eikä mitään ilmoitustakaan ollut eikä työpaikalta enää tavoittanut, päiväkodissa viimeinen työntekijä jäi max tunniksi pidempään ja jos lasta ei siihen mennessäkään ollut haettu, sosiaaliviranomaiset hakivat lapsen. Mutta siihen aikaan lapsen hoitoaika oli vain ja ainoastaan vanhemman työpäivän pituus + työmatkan pituus. Kauppaan tai muille asioille mentiin vasta sen jälkeen, kun lapset oli haettu. Päiväkodeissa siis tiedettiin hyvin, mihin viidentoista minuutin aikaväliin lapsen hakeminen tapahtui. Ja pahimmassakin liikenneruuhkassa myöhästyi enintään tunnin, joten jos siihen mennessä ei ollut tullut eikä työpaikalta tavoitettu, oli ilmeistä, että vanhemmille oli sattunut jotain ja silloin sosiaaliviranomaiset puuttuivat peliin.
Valitettavasti vastuun siirto yhteikunnalle ei ollut kestävä ratkaisu. Mutta saivatpa he hoidatettua omat lapsensa ja vanhempansa yhteiskunnan piikkiin.