Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Kun "aloimme lisääntymään" meillä oli 4 isovanhempaa ja 1 isoisovanhempi. Kaksi vuotta kolmannen lapsen syntymän jälkeen jäljellä oli 1 isovanhempi. Kaikki muut kuolivat kolmen vuoden sisään, osa alle 60-kymppisinä. Että mites me, annetaanko nuo lapset huostaan tai jotain?  

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkostojen puute on ihan todellinen ongelma. Osittain se on tämän ajan ilmiö, kun perheet ovat muutenkin yksinäisempiä. Erityisesti äidit, jotka ovat pienten lasten kanssa kotona. Sain esikoiseni 80-luvun puolivälissä. Siihen aikaan ei vielä ollut subjektiivista päivähoito-oikeutta, joten kun perheeseen syntyi vauva, myös isommat alle kouluikäiset lapset jäivät kotihoitoon. Kauniina kesäpäivänä lähiön leikkipuistossa saattoi olla parikymmentäkin äitiä lastensa kanssa. Nykyisin niissä ei ole juuri ketään. Sama juttu taloyhtiöiden pihoilla. Aiemmin pihat hiljenivät vain lounas- ja päiväuniajaksi sekä päivällisajaksi, muuten oltiin lasten kanssa ulkona. Nykyisin pihoillakaan ei ole ketään eikä ainakaan iltaisin. Lapset saavat ulkoilunsa päiväkodessa ja iltaisin perheillä on muuta tekemistä. Ennen oli siis helpompi tutustua toisiin äiteihin ja heidän lapsiinsa, joten oli ihan luontevaakin pyytää lastenhoitoapua toisiltaan. Ja kun lapset kasvoivat, alkoi kavereiden kanssa yökyläilyt. Ei tarvinnut viedä lasta hoitoon "vieraalle", koska naapuruston äidit eivät olleet vieraita vaan tuttuja. Kun jollain laskettu aika läheni, oli ihan luontevaa sopia toisen kanssa, että jos synnytys käynnistyy illalla tai yöllä, isommat lapset voi tuoda naapuriin hoitoon. Ja naapuri sitten oli varautunut siihen, että tässä muutaman viikon sisällä hoitokeikka saattaa tulla. Ei oltu niin kiireisiä, etteikö paria viikkoa olisi voinut olla varalla.

Mitä tulee sukulaisiin tukiverkostona, niin nykyisin ihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän huonoissa väleissä sukulaistensa kanssa. Tai sitten sukulaiset asuvat kaukana, ovat omassa elämässään niin kiireisiä, että eivät ehdi, tms. Vapaa-aikakin on niin aikataulutettua, ettei ystävien tapaamiseenkaan oikein riitä aikaa.

Toisaalta ennen myös ymmärrettiin, että kyläpaikassa säännöt voivat olla erilaiset kuin kotona. Kun lapsi meni jollekin hoitoon, ei ollut kilometrin pituista listaa, jossa oli lueteltu kellonaikoineen, mitä lapsen kanssa pitää milloinkin tehdä ja miten. Yksikään lapsi ei traumatisoitunut, jos iltapala oli tuntia myöhemmin tai tuntia aikaisemmin kuin kotona. Talossa talon tavalla. Olen hoitanut paljonkin läheisteni lapsia, mutta en hoitaisi, jos lasten mukana tulisi ohjeet, joiden mukaan pitää hoitaa (allergiat ja sairaudet on eri juttu). Olen hoitanut omat lapseni ja näiden läheisteni lasten vanhempia aikoinaan, joten jos heidän mielestään en osaa hoitaa lapsia, voisivat toki pyytää jotain osaavampaa. Ilmeisesti olen hoitanut heitä aikoinaan hyvin, koska lastenhoitoapuni kelpaa. 

Tuo mitä sanoit erityisvaatimuksista on muuten aivan totta! Itse ajattelin joskus myös, että siinä ohessahan muiden lapset menee kuin omatkin yökylässä, mutta sen sijaan osalla vanhemmista on niin suuret vaatimukset, että lapsesta tuleekin kokonaan ylimääräinen työ.

Yökyläilyt ei muutenkaan ole enäö sellainen itsestäänselvyys kuin omassa lapsuudessani. Vaikka lapsi kutsuttaisiin kaverilleen yöksi, voi myöhemmin hyvin selvitä, että kutsujat ovatkin olettaneet vaikka korvausta tai vaikka omia ruokia mukaan tai on kutsuttu vain tavanvuoksi ja ylimääräinen lapsi koetaankin muutem taakaksi (vaikka lapsella ei olisi ollutkaan mitään häiriökäytäytymistä tai muuta ennakoimatonta).

Tämä tekee todella epävarmaksi. Olen itse kasvanut siihen, että kavereille sai mennä ja saivat tulla meille ja ilman muuta ainakin yökylässä tai muutamassa myös ruoat tarjottiin ilman että niitä olisi pitänyt mitenkään korvata. Itse olen pienituloinen(köyhä), eikä ole koskaan talous kaatunut väkiaikaisen ylimääräisen lapsen ruokiin, mutta yhtäkkiset ennaltasopimattomat vaatimukset vaikka rahallisesta korvauksesta yökyläilystä voivat kaataa, on kuitenkin eriasia kuin ruoka, jota tehdään usein isoja satseja kerralla ja jonka menot on ennakoitu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Kun "aloimme lisääntymään" meillä oli 4 isovanhempaa ja 1 isoisovanhempi. Kaksi vuotta kolmannen lapsen syntymän jälkeen jäljellä oli 1 isovanhempi. Kaikki muut kuolivat kolmen vuoden sisään, osa alle 60-kymppisinä. Että mites me, annetaanko nuo lapset huostaan tai jotain?  

Tämäkin on yksi nykyajan ilmiö: tukiverkostot=isovanhemmat. Kun omat lapseni olivat pieniä, tukiverkostot muodostuivat omista sisaruksista, ystävistä ja naapureista. Isovanhempia pyydettiin apuun vain silloin, jos kenellekään heitä nuoremmalle ei sopinut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkoston rakentaminen ei ole ihan helppoa. Ihmiset ovat kyllästyneitä toisten vaatimuksiin, pyyntöihin ja ilmaiseen työhön. Ja jos on oikeasti tukiverkoton, niin aika harvoin pystyy tekemään vastapalveluksia.

Meillä on periaatteessa tukiverkko mutta käytännössä ei. Isovanhemmilla on oma elämä eikä esim. lasten sairastuessa vanhuksia voi pyytää apuun etteivät sairastu itse. Kummallakin on sisarus, toinen uraihminen ja toinen ison perheen omaava ja kauempana. Ei tule heti ensimmäisenä mieleen ilmoittaa tälle että ajelepas tätä meidän vatsatautista hoitamaan ja tartuta se koko perheeseesi, niin voitte viettää seuraavan kuun vessaa kuuraamassa. Nopeaa arjen apua ei voi pyytää kauempana olevalta, jolla on arki kiireistä ja lapsia omasta takaa joka nurkassa.

Sitten on naapurit. Meillä on vain yksi pariskunta (lapseton), jonka kanssa tunnemme mitenkuten (kaikki työelämässä ja kiireisiä, ei aikaa viettää aikaa yhdessä) ja olen hätätilanteessa (mies joutui sairaalaan) saanut heidät katsomaan lasten perään hetken, mutta emme ole sellaisissa väleissä, että tämä voisi toistua tai olla säännöllistä. Matkustavat paljon esim. ovat joka talvi kuukauden etelässä ja viettävät muutenkin hyvin erilaista elämää kuin me. Ei tuntuisi reilulta mankua heitä vahtimaan lapsia, kun käyn hammaslääkärissä, kun toisilla on oikeasti kiireinen ja vaativa työ ja elämässä päätetty olla lapsettomia juuri siksi, että saa omistautua sille työlle.

Isomman lapsen harrastusryhmästä tunnen vanhempia, mutta ovat ns. hyvänpäivän tuttuja. Kerran sain yhden perheen kyytiavuksi, mutta oli nihkeää eli en pyydä toiste. Lapsen kavereiden vanhempia tiedän lähinnä kaverisynttäreiltä, ei tulisi mieleenkään vaatia heitä avuksi. Kaikilla on omat tukiverkostonsa, omat kaverinsa, omat työkuviot jne. Vaikea siihen on tunkea väliin. Meillä on ollut muutamia läheisempiä kaveriperheitä mutta nämä ovat muuttaneet tai muuten vain on etäännytty, kun lapset eivät ole enää tekemisissä.

Minun omat ystäväni ovat töistä, ja vietämme kyllä aikaa yhdessä mutta me aikuiset, ei lapset. Heillä on omat lapset jo aikuisia tai teinejä, joten kauheasti ei ole hinkua vahtia meidän lapsia enkä voi sitä oikein olettaakaan sellaisilta, joille ei voi vastavuoroa tarjota. Lapsuudenystäväni ovat kauempana ja etäisiä nykyään.

Miehen ystävistä vain yksi on perheellinen ja asuu kaukana. Emme näe edes joka vuosi.

Tukiverkoston rakentaminen on yllättävän työlästä ja haastavaa, sellaista, johon kiireisessä arjessa ei ole aikaa. Olen kyydinnyt lapsen kavereita harrastuksiin mutta aika kohtuuton olisin, jos vaatisin vastapalvelukseksi, että hoitavat myös pikkusisaruksen sinä aikana, kun käyn lääkärissä. Kyytien tarjoaminen on hiukan eri asia kuin lastenhoito. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tukiverkottomalla pitää olla paksu lompakko. Kun ostaa palveluja (siivousta, hoitoapua), löytää vähitellen niitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka saa nopeasti apuun. En tiedä, voiko näitä maksettuja palveluja kutsua tukiverkoksi mutta hyvin ne asiansa hoitaa.

Täydellinen esimerkki siitä, miten tukiverkkojen rakentaminen ei käy, koska se ei käy. Ei viitsi, ei kehtaa, ei kelpaa, eikä mielikuvitustakaan ole.  

Siellä taas tukiverkollinen näsäviisastelee ja huutelee puskista. Taisi tulla ihan väsy tukiverkottomien haukkumisesta, no ei hätää, voit viedä lapset viikonlopuksi mummolle ja huilata, sen jälkeen jaksaa taas ylemmyydentuntoaan toteuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Kun "aloimme lisääntymään" meillä oli 4 isovanhempaa ja 1 isoisovanhempi. Kaksi vuotta kolmannen lapsen syntymän jälkeen jäljellä oli 1 isovanhempi. Kaikki muut kuolivat kolmen vuoden sisään, osa alle 60-kymppisinä. Että mites me, annetaanko nuo lapset huostaan tai jotain?  

No, palstan tukiverkollisten mukaan teillä ei ole oikeutta vanhemmuuteen ja tukiverkon puutteen takia olette saamattomia, vastuuttomia, surkeita,, epäsosiaalisia, tympeitä joihin kukaan ei halua tutustua ja muutenkin epämiellyttäviä. Aikaisemmin ette tietenkään olleet tällaisia, silloin olitte sosiaalisia ja miellyttäviä. Mutta kun ei olekaan tukiverkkoa enää niin ohops, teidän ominaisuudet muuttuivat tukiverkon katoamisen myötä.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Minusta koko termi "tukiverkosto" on huono. Siitä saa kuvan, että kyseessä on joukko ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea toista silloin, kun tämä tarvitsee tukea tai apua. Jokin, jonka voi ottaa kaapista, kun tarvitsee, ja laittaa takaisin kaappiin, kun ei enää tarvitse. Mun elämässäni ei ole koskaan ollut tällaisia ihmisiä. Oikeammin pitäisikin ehkä puhua yhteisöllisyydestä. Joukosta ihmisiä, jotka välittävät toisistaan, kyselevät kuulumisia, viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisiaan ja tekevät yhdessä erilaisia asioita. Ja sitten, kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan ja vastaavasti hän auttaa yhteisönsä muita silloin, kun joku muu tarvitsee apua. Suomalaiset kuitenkin viihtyvät parhaiten ihan itsekseen, oman ydinperheensä kanssa, ja sen vuoksi yhteisöllisyyttä on niin vähän. Yhteisöllisyys nimittäin vaatii paljon enemmän kuin vain satunnaisen auttamisen. 

Vierailija kirjoitti:

On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)

Mulla ei ole ketään. Mut rahalla saa ja hevosella pääsee. Kolmen lapsen yh.

Eikä kyse ole edes siitä, että pitäisi olla ihmisiä jotka ottavat lapset hoitoon välillä, jotta saisi omaa aikaa tai pakollisia asioita hoidettua vaan pelosta, että mitä jos tuleekin joku oikea akuuttihätä.

Ennen minulla oli ystävä, jolle pystyi ilman muuta soittamaan ja kysymään apua, jos oli tarve ja jos kyse oli itsellleni jostakin erittäin tärkeästä asiasta niin ystäväni sitten vaikka perui omia menojaan asian vuoksi. Tähän pystyi aina luottamaan ja sama tietenkin toisinpäin.

Nyt tuntuu, että niille harvoille kavereille joita on ei edes uskalla puhua ongelmistaan, koska pelkää kuormittavansa liikaa tai menettävänsä nekin vähät kaverit. En tiedä mitä on tapahtunut. Ennen itselleni ainakin oli ihan luonnollista, että kavereiden kanssa saattoi vastavuoroisesti jakaa kaiken, ilot ja surut. Nyt jaan surut yksinomaan psykologille.

Niinpä. Esimerkiksi ahdistusta tai masennusta käsittelevissä artikkeleissa lähes aina eräs ensimmäisten joukossa olevista neuvoista on "keskustele asiasta läheistesi ja ystäviesi kanssa" tai "pyri viettämään aikaa hyvien ystäviesi kanssa". Noh, voipa olla, ettei niin ahdistaisi, jos tällainen mahdollisuus elämässä olisi. Ehkä olisi hyvä avata silmät siihen todellisuuteen, että tässä maassa on lukuisia ihmisiä, jotka kärsivät totaalisesta yksinäisyydestä eikä tukiverkostoja ole. Tässä voisi yhteiskunta tulla vastaan, ja tarjota tukiverkkoja ja tukihenkilöitä näille ihmisille. Saattaisi säästyä pitkä penni mielenterveys- ja muiden terveyspalvelujen kustannuksissa, kun yksinäisyydestä kärsivien hätä otettaisiin tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Esimerkiksi ahdistusta tai masennusta käsittelevissä artikkeleissa lähes aina eräs ensimmäisten joukossa olevista neuvoista on "keskustele asiasta läheistesi ja ystäviesi kanssa" tai "pyri viettämään aikaa hyvien ystäviesi kanssa". Noh, voipa olla, ettei niin ahdistaisi, jos tällainen mahdollisuus elämässä olisi. Ehkä olisi hyvä avata silmät siihen todellisuuteen, että tässä maassa on lukuisia ihmisiä, jotka kärsivät totaalisesta yksinäisyydestä eikä tukiverkostoja ole. Tässä voisi yhteiskunta tulla vastaan, ja tarjota tukiverkkoja ja tukihenkilöitä näille ihmisille. Saattaisi säästyä pitkä penni mielenterveys- ja muiden terveyspalvelujen kustannuksissa, kun yksinäisyydestä kärsivien hätä otettaisiin tosissaan.

Vapaaehtoisia tukihenkilöitä on, mutta ei välttämättä kaikilla paikkakunnilla eikä riittävästi. Ehkä sosiaali- ja terveydenhuolto ei osaa tarjota niitä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Minusta koko termi "tukiverkosto" on huono. Siitä saa kuvan, että kyseessä on joukko ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea toista silloin, kun tämä tarvitsee tukea tai apua. Jokin, jonka voi ottaa kaapista, kun tarvitsee, ja laittaa takaisin kaappiin, kun ei enää tarvitse. Mun elämässäni ei ole koskaan ollut tällaisia ihmisiä. Oikeammin pitäisikin ehkä puhua yhteisöllisyydestä. Joukosta ihmisiä, jotka välittävät toisistaan, kyselevät kuulumisia, viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisiaan ja tekevät yhdessä erilaisia asioita. Ja sitten, kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan ja vastaavasti hän auttaa yhteisönsä muita silloin, kun joku muu tarvitsee apua. Suomalaiset kuitenkin viihtyvät parhaiten ihan itsekseen, oman ydinperheensä kanssa, ja sen vuoksi yhteisöllisyyttä on niin vähän. Yhteisöllisyys nimittäin vaatii paljon enemmän kuin vain satunnaisen auttamisen. 

Kirjoitin tuon viestin ja tavallaan olet aivan oikessa. Apua tarvitessa vain tuen puute korostuu. Tämä on itseään ruokkiva ilmiö, kuten joku aiemmin jo sanoi, ne joilla ei ole oikein ketään keltä pyytää apua, eivät samalla tavalla ole edes kykeneviä vastavuoroisuuteen vaan pelkästään tarvitsemiseen. Ja ne joilla on läheisiä ja luoetettavia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita pystyvät itse helpommin myös auttamaan lähipiiriään vastavuoroisesti. Tälläisiä suhteita joko on tai ei ole, ei niitä enää kovin helposti rakenneta aikuisena, jos niitä ei jo valmiiksi ole jostakin syystä nuorempana ollut tai ne ovat elämän muutoksien vuoksi jääneet jonnekkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Minusta koko termi "tukiverkosto" on huono. Siitä saa kuvan, että kyseessä on joukko ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea toista silloin, kun tämä tarvitsee tukea tai apua. Jokin, jonka voi ottaa kaapista, kun tarvitsee, ja laittaa takaisin kaappiin, kun ei enää tarvitse. Mun elämässäni ei ole koskaan ollut tällaisia ihmisiä. Oikeammin pitäisikin ehkä puhua yhteisöllisyydestä. Joukosta ihmisiä, jotka välittävät toisistaan, kyselevät kuulumisia, viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisiaan ja tekevät yhdessä erilaisia asioita. Ja sitten, kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan ja vastaavasti hän auttaa yhteisönsä muita silloin, kun joku muu tarvitsee apua. Suomalaiset kuitenkin viihtyvät parhaiten ihan itsekseen, oman ydinperheensä kanssa, ja sen vuoksi yhteisöllisyyttä on niin vähän. Yhteisöllisyys nimittäin vaatii paljon enemmän kuin vain satunnaisen auttamisen. 

Kirjoitin tuon viestin ja tavallaan olet aivan oikessa. Apua tarvitessa vain tuen puute korostuu. Tämä on itseään ruokkiva ilmiö, kuten joku aiemmin jo sanoi, ne joilla ei ole oikein ketään keltä pyytää apua, eivät samalla tavalla ole edes kykeneviä vastavuoroisuuteen vaan pelkästään tarvitsemiseen. Ja ne joilla on läheisiä ja luoetettavia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita pystyvät itse helpommin myös auttamaan lähipiiriään vastavuoroisesti. Tälläisiä suhteita joko on tai ei ole, ei niitä enää kovin helposti rakenneta aikuisena, jos niitä ei jo valmiiksi ole jostakin syystä nuorempana ollut tai ne ovat elämän muutoksien vuoksi jääneet jonnekkin.

On niitä mahdollista rakentaa aikuisenakin. Mutta ei niin, että toiseen ihmiseen tutustumisen pääasiallinen tarkoitus on hyötyä tästä ihmisestä. Hyöty on mahdollista vuosien päästä, kun ensin ollaan ystävystytty, ja silloinkin hyöty on vain pieni osa koko ihmissuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Minusta koko termi "tukiverkosto" on huono. Siitä saa kuvan, että kyseessä on joukko ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea toista silloin, kun tämä tarvitsee tukea tai apua. Jokin, jonka voi ottaa kaapista, kun tarvitsee, ja laittaa takaisin kaappiin, kun ei enää tarvitse. Mun elämässäni ei ole koskaan ollut tällaisia ihmisiä. Oikeammin pitäisikin ehkä puhua yhteisöllisyydestä. Joukosta ihmisiä, jotka välittävät toisistaan, kyselevät kuulumisia, viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisiaan ja tekevät yhdessä erilaisia asioita. Ja sitten, kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan ja vastaavasti hän auttaa yhteisönsä muita silloin, kun joku muu tarvitsee apua. Suomalaiset kuitenkin viihtyvät parhaiten ihan itsekseen, oman ydinperheensä kanssa, ja sen vuoksi yhteisöllisyyttä on niin vähän. Yhteisöllisyys nimittäin vaatii paljon enemmän kuin vain satunnaisen auttamisen. 

Kirjoitin tuon viestin ja tavallaan olet aivan oikessa. Apua tarvitessa vain tuen puute korostuu. Tämä on itseään ruokkiva ilmiö, kuten joku aiemmin jo sanoi, ne joilla ei ole oikein ketään keltä pyytää apua, eivät samalla tavalla ole edes kykeneviä vastavuoroisuuteen vaan pelkästään tarvitsemiseen. Ja ne joilla on läheisiä ja luoetettavia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita pystyvät itse helpommin myös auttamaan lähipiiriään vastavuoroisesti. Tälläisiä suhteita joko on tai ei ole, ei niitä enää kovin helposti rakenneta aikuisena, jos niitä ei jo valmiiksi ole jostakin syystä nuorempana ollut tai ne ovat elämän muutoksien vuoksi jääneet jonnekkin.

On niitä mahdollista rakentaa aikuisenakin. Mutta ei niin, että toiseen ihmiseen tutustumisen pääasiallinen tarkoitus on hyötyä tästä ihmisestä. Hyöty on mahdollista vuosien päästä, kun ensin ollaan ystävystytty, ja silloinkin hyöty on vain pieni osa koko ihmissuhdetta.

Ei tietenkään tutustumisen ja ystävyyden ideana ole hyöty. Ja on olemassa aivan ymmärrettäviä syitä miksi kaikki eivät voi toimia konkreettisena tukiverkostona vaikka olisivat tästä huolimatta hyviä ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Minusta koko termi "tukiverkosto" on huono. Siitä saa kuvan, että kyseessä on joukko ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea toista silloin, kun tämä tarvitsee tukea tai apua. Jokin, jonka voi ottaa kaapista, kun tarvitsee, ja laittaa takaisin kaappiin, kun ei enää tarvitse. Mun elämässäni ei ole koskaan ollut tällaisia ihmisiä. Oikeammin pitäisikin ehkä puhua yhteisöllisyydestä. Joukosta ihmisiä, jotka välittävät toisistaan, kyselevät kuulumisia, viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisiaan ja tekevät yhdessä erilaisia asioita. Ja sitten, kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan ja vastaavasti hän auttaa yhteisönsä muita silloin, kun joku muu tarvitsee apua. Suomalaiset kuitenkin viihtyvät parhaiten ihan itsekseen, oman ydinperheensä kanssa, ja sen vuoksi yhteisöllisyyttä on niin vähän. Yhteisöllisyys nimittäin vaatii paljon enemmän kuin vain satunnaisen auttamisen. 

Kirjoitin tuon viestin ja tavallaan olet aivan oikessa. Apua tarvitessa vain tuen puute korostuu. Tämä on itseään ruokkiva ilmiö, kuten joku aiemmin jo sanoi, ne joilla ei ole oikein ketään keltä pyytää apua, eivät samalla tavalla ole edes kykeneviä vastavuoroisuuteen vaan pelkästään tarvitsemiseen. Ja ne joilla on läheisiä ja luoetettavia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita pystyvät itse helpommin myös auttamaan lähipiiriään vastavuoroisesti. Tälläisiä suhteita joko on tai ei ole, ei niitä enää kovin helposti rakenneta aikuisena, jos niitä ei jo valmiiksi ole jostakin syystä nuorempana ollut tai ne ovat elämän muutoksien vuoksi jääneet jonnekkin.

On niitä mahdollista rakentaa aikuisenakin. Mutta ei niin, että toiseen ihmiseen tutustumisen pääasiallinen tarkoitus on hyötyä tästä ihmisestä. Hyöty on mahdollista vuosien päästä, kun ensin ollaan ystävystytty, ja silloinkin hyöty on vain pieni osa koko ihmissuhdetta.

Ei tietenkään tutustumisen ja ystävyyden ideana ole hyöty. Ja on olemassa aivan ymmärrettäviä syitä miksi kaikki eivät voi toimia konkreettisena tukiverkostona vaikka olisivat tästä huolimatta hyviä ystäviä.

Pointtini olikin, että tukiverkostoja ei voi rakentaa siinä vaiheessa, kun niitä jo tarvitsisi. Tukiverkostojen luomiseen menee vuosia ja jos tarvitsee apua nyt tai edes tämän vuoden aikana, on paras palkata tarvitsemaansa apua.

Itse olen tavallaan molemmilla puolilla. Asumme 250km päässä molempien vanhemmista. Akuuttia tukiverkostoa ei ole, koska kaikilla tällä paikkakunnalla asuvilla kavereilla on saman ikäsiä lapsia. Meillä on vain yksi lapsi. Kavereilla monta ja usealla vielä vauva. Ainoa tukiverkko täällä on päiväkoti. Se on välillä rankkaa ja stressaavaa. Varsinkin, kun miehellä on reissutyö ja minulla opinnot kesken. Välillä jää lukematta tenttiin, kun lapsi sairastuu väärällä hetkellä. Joskus tulee ihan naurettavan paljon korvaavia tehtäviä poissaolojen vuoksi. Se ahdistaa ja joskus tuntuu, ettei pakka pysy kasassa. 

Toisaalta sitten ennalta suunniteltu oma aika onnistuu hyvin. Minulla on vanhemmat, jotka hoitavat lastamme mielellään. He myös matkustavat lapsen kanssa pari viikkoa vuodessa. Lämpimään aikaan lapsi viettää viikonloppuja vanhempieni mökillä, joka on vain tunnin ajomatkan päässä meiltä. 

Tuntuu järjettömän pahalta niiden perheiden puolesta, joilla ei ole ketään. Jos joutuu kestämään arjessa ilman mitään tukiverkkoa vuodesta toiseen, miten oikeasti jaksaa? Ja miten parisuhde voi? Viikonloput yksin tai miehen kanssa kahdestaan ovat minulle henkireikä, jota ilman olisin varmasti lataamossa. 

No eihän se parisuhde jaksakaan hyvin. Kahdenkeskistä aikaa (siis sellaista ettei olisi lastenhoitovastuussa) ei ole ollut yhtä ainoaa kertaa yli 10 vuoteen. Tämän seurauksena toinen puolisoista ajautui ulkopuoliseen suheeseen. Kiinni jäätyään oli toki pahoillaan mutta selitys oli ymmärrettävä: oman puolson kanssa ei ollut koskaan romanttista yhdessäoloa, arki suorittamista, ei enää nähnyt kumpaskaan puolisona vaan ”lastenhoitokollegana”.

Tukiverkottomuus voi maksaa avioliiton. Arvatkaapas mitä tekivät ne piittaamattomat neljä isovanhempaa jotka eivät kertaakaan kymmeneen vuoteen viitsineet lapsenlapsiaan tavata tai hoitaa? No vittuiluvat, ilkkuivat ja ivasivat, eivätkä todellakaan auttaneet mitenkään jatkossakaan vaikka yksinhuoltajan tukiverkoton olotila on vielä enemmän stressiä ja huolta sisältävää kuin pariskunnan.

Sivuhuomautus; omat vanhemmat käyttivät isovanhempien hoitoapua satoja kertoja vuodessa, omat isovanhempani hoitivat minua monta kertaa viikossa ja kaikki koulujen lomat monta viikkoa kerrallaan. Vanhempani saivat valtavasti lastenhoitoapua. Omia lapsiasn eivät ole koskaan auttaneet missään, ei muutoissa, opinnoiss, lastenhoidossa. Vittuilua ja nälvintää on sanut kyllä senkin edestä joten eräänlaista anteliaisuutta kai sekin:)

Tukiverkostottomuuteen liittyy sekin, että suomalaisista on tullut epäluotettavia tai suorastaan vaarallisia. Muistan pari vuosikymmentä sitten, kun olin parikymppinen yksin asuva opiskelija. Samassa rapussa asuvan naisen lapselle sattui tapaturma ja tämä nainen tuli vain soittamaan ovikelloani, kertoi tilanteen ja kysyi, voisinko ottaa hänen isomman lapsensa siksi aikaa, kun käyttää pienemmän lääkärissä. Minä otin. Eikä me oltu sen tutumpia kuin että pihassa tai porraskäytävässä tervehdittiin, jos osuttiin samaan aikaan. Nykyisin tuollainen ei tulisi kuuloonkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkostottomuuteen liittyy sekin, että suomalaisista on tullut epäluotettavia tai suorastaan vaarallisia. Muistan pari vuosikymmentä sitten, kun olin parikymppinen yksin asuva opiskelija. Samassa rapussa asuvan naisen lapselle sattui tapaturma ja tämä nainen tuli vain soittamaan ovikelloani, kertoi tilanteen ja kysyi, voisinko ottaa hänen isomman lapsensa siksi aikaa, kun käyttää pienemmän lääkärissä. Minä otin. Eikä me oltu sen tutumpia kuin että pihassa tai porraskäytävässä tervehdittiin, jos osuttiin samaan aikaan. Nykyisin tuollainen ei tulisi kuuloonkaan.

Totta! Ennen uskalsi luottaa,

Nyt kun asiaa ajattelen kokonaisvaltaisesti niin aivan järkyttävä muutos tapahtunut ihmisissä, siis kiko kansakunnassa. Ihmisistä on tullut järkyttävän itsekkäitä, tylyjä, piittaamattomia ja pahinta kaikista, aggressiivisia.

Oma sukuni oli - silloin kun olin vauva - yhteisöllinen, sisarukset (siis vanhempieni) auttoi toisiaan lastenhoidossa, talkoissa, muutoissa, ja kyläiltiin.

Nyt kaikki sukulaiset ilmiriidoissa keskenään, ei yhteydenpitoa, omat vanhemmat eivät välitä tippaakaan aikuisista lapsistasn tai lastenlspsistaan ja varsinkaan kukaan ei auta ketään. Ei auta ihan periaatteestakaan, avunpyytäjälle korkeintaan vittuillaan päin naamaa ja naureskellaan ylimielisesti.

Tätä samas mikä suvussani tapahtui mikrotasolla, tapahtui suomessa makrotasolla. Joku on tehnyt ihmisistä ilkeitä ja käytös muuttunut rajusti.

Mikä se muutoksen juurisyy on? Työelämä? Muuttoliike? Some? Liika hedonismi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Kun "aloimme lisääntymään" meillä oli 4 isovanhempaa ja 1 isoisovanhempi. Kaksi vuotta kolmannen lapsen syntymän jälkeen jäljellä oli 1 isovanhempi. Kaikki muut kuolivat kolmen vuoden sisään, osa alle 60-kymppisinä. Että mites me, annetaanko nuo lapset huostaan tai jotain?  

Tämäkin on yksi nykyajan ilmiö: tukiverkostot=isovanhemmat. Kun omat lapseni olivat pieniä, tukiverkostot muodostuivat omista sisaruksista, ystävistä ja naapureista. Isovanhempia pyydettiin apuun vain silloin, jos kenellekään heitä nuoremmalle ei sopinut. 

Mulla on yksi sisar, korkeakouluopiskelija ja tekee täyden päivän töitä samaan aikaan, miehellä on yksi veli, hänellä 5 lasta ja päivätyö. Kumman soitan hoitamaan lapsiamme? Ystävät hoitaa minkä pystyy (esim silloin kun noita isovanhempia haudattiin ja oli vähän muutakin mielessä kuin omat lapset), mutta ovat myös perheellisiä ja työelämässä, naapurit tosiaan ovat tulleet avuksi kun hätä on ollut ihan suurin, samoin naapureiden teini-ikäiset lapset. Mutta silloin on puhuttu tilanteesta, että päiväkoti on menossa kiinni 5 min päästä, ja itse istuu jonkun kolariruuhkan takana jumissa. Elämä on, kaikilla ei ole samaa kuin muilla, ja ap:n viesti olikin juuri se "miten helvetin vaikeaa sitä on ymmärtää, että kaikilla ei ole asiat samalla tavalla?" Jonka ihmettelyn sinä juuri todistit oikeaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Pointtini olikin, että tukiverkostoja ei voi rakentaa siinä vaiheessa, kun niitä jo tarvitsisi. Tukiverkostojen luomiseen menee vuosia ja jos tarvitsee apua nyt tai edes tämän vuoden aikana, on paras palkata tarvitsemaansa apua.

Ja mieti se tunne kun olette 25 v. olleet ystäviä ja itse olet vuosia tukenut toista kriiseistä ja ensimmäisen kerran pyydät itse apua ja tulet torjutuksi.. Sinne meni 25 vuoden ystävyys. On ihan hyvä idea luoda ystävyyssuhteita vain sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat valmiita auttamaan ensimmäisestä päivästä lähtien..