Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Ei koskaan ole perheillä ollut tukiverkostoja, että ne tulisi kuin Manulle illallinen, vaan ne on perustunut aina vasravuoroisuuteen tai palvelut on vaihdettu tavaralla, rahalla jne. Ja mikä tärkeintä, suhteet on luotava jo ennen, kuin apua tarvitsee.

Joo-o, joskus toivon että tukiverkolliset saisi maistaa tukiverkottoman elämää ja kokea sen hädän/pelon/huolen/stressin mitä tukiverkoton joutuu joka päivä kantamaan. Ärsyttää, vaikka ymmärrän sen että etuoikeutetussa kuplassa ei näe kuin oman totuutensa ja käsityksensä elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, joskus toivon että tukiverkolliset saisi maistaa tukiverkottoman elämää ja kokea sen hädän/pelon/huolen/stressin mitä tukiverkoton joutuu joka päivä kantamaan. Ärsyttää, vaikka ymmärrän sen että etuoikeutetussa kuplassa ei näe kuin oman totuutensa ja käsityksensä elämästä.

Jos sulla on oikeus tehdä niitä lapsia ilman tukiverkkoa niin mitä sitten valitat kun sitä ei ole? Oma valinta kestä se.

Itse olen kuvitellut, että tukiverkottomuus on nykyajan normi. Ei minun yhdelläkään perheellisillä kaverilla ole kunnollista tukiverkkoa. Meillä on ja olen välillä potenut jopa vähän huonoa omaatuntoa siitä kuinka helppoa meillä on yhden lapsen ja tukiverkoston kanssa. On kaveriperheitä, joiden vanhemmat eivät ole olleet kahdestaan missään vuosikausiin. Me olemme vähintään kerran kuussa kahdestaan yön yli. Yleensä enemmänkin.

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, joskus toivon että tukiverkolliset saisi maistaa tukiverkottoman elämää ja kokea sen hädän/pelon/huolen/stressin mitä tukiverkoton joutuu joka päivä kantamaan. Ärsyttää, vaikka ymmärrän sen että etuoikeutetussa kuplassa ei näe kuin oman totuutensa ja käsityksensä elämästä.

Kyllä mä ainakin tajuan miten helvetin etuoikeutettu olen. Mutta en silti tajua miksi mun pitäisi kokea se hätä, huoli ja stressi. Ihan vaan, että oppisin jotain? Kuten mitä?

Olen tällä hetkellä vatsataudissa ja mies lähti työmatkalle. En halua tartuttaa muita, joten en pyytänyt tukiverkkoja hätiin.

Sen takia on ihmisiä keillä on visio ja sellaisia keillä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, joskus toivon että tukiverkolliset saisi maistaa tukiverkottoman elämää ja kokea sen hädän/pelon/huolen/stressin mitä tukiverkoton joutuu joka päivä kantamaan. Ärsyttää, vaikka ymmärrän sen että etuoikeutetussa kuplassa ei näe kuin oman totuutensa ja käsityksensä elämästä.

Kyllä mä ainakin tajuan miten helvetin etuoikeutettu olen. Mutta en silti tajua miksi mun pitäisi kokea se hätä, huoli ja stressi. Ihan vaan, että oppisin jotain? Kuten mitä?

Olen tällä hetkellä vatsataudissa ja mies lähti työmatkalle. En halua tartuttaa muita, joten en pyytänyt tukiverkkoja hätiin.

Voisit kokea sen huolen ja stressin edes hetken jotta et olisi niin hemmetin ylimielinen. Pahinta tukiverkollisissa on se että te luulette jotenkin omaa erinomaisuuttanne olevan niiin hyviä että teille se apu kuuluu. Ja ne kellä verkkoa ei ole ovat vain huonommuuttaan siinä tilassa, siitäs saivat, ansionsa mukaan.

Vanhempiaan ei voi valita. Sinäkin olisit saattanut sattua syntymään paskoille vanhemmille. Ja kas, olisit tukiverkoton!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, joskus toivon että tukiverkolliset saisi maistaa tukiverkottoman elämää ja kokea sen hädän/pelon/huolen/stressin mitä tukiverkoton joutuu joka päivä kantamaan. Ärsyttää, vaikka ymmärrän sen että etuoikeutetussa kuplassa ei näe kuin oman totuutensa ja käsityksensä elämästä.

Kyllä mä ainakin tajuan miten helvetin etuoikeutettu olen. Mutta en silti tajua miksi mun pitäisi kokea se hätä, huoli ja stressi. Ihan vaan, että oppisin jotain? Kuten mitä?

Olen tällä hetkellä vatsataudissa ja mies lähti työmatkalle. En halua tartuttaa muita, joten en pyytänyt tukiverkkoja hätiin.

Voisit kokea sen huolen ja stressin edes hetken jotta et olisi niin hemmetin ylimielinen. Pahinta tukiverkollisissa on se että te luulette jotenkin omaa erinomaisuuttanne olevan niiin hyviä että teille se apu kuuluu. Ja ne kellä verkkoa ei ole ovat vain huonommuuttaan siinä tilassa, siitäs saivat, ansionsa mukaan.

Vanhempiaan ei voi valita. Sinäkin olisit saattanut sattua syntymään paskoille vanhemmille. Ja kas, olisit tukiverkoton!

Tottakai tajuan, että tässä on kyse hyvästä tuurista. En ole sen parempi ihminen tai vanhempi kuin muutkaan. Mulla on vaan parempi tilanne kuin monella muulla. Se taas on ihan sattumien summaa. Mulla on ihanat vanhemmat, mutta en mä tähän tilanteeseen ole itse voinut vaikuttaa.

Jokainen, joka sanoo toiselle, että "hanki ystäviä, sukulaisia tai tuttavia tukiverkoksi", voisi miettiä miksi itse kieltäytyy olemasta tukiverkko toiselle. Tukiverkostoja ei synny jos jokainen ei tee omaa osaansa.

Meillä ei ole mummoja (enää), ei pappoja. Tukiverkko on rakennettava. Akuutissa vaiheessa oli 2-3 tyttöä (MLL tai opiskelija) ringissä. Yksi oli ykkönen, jolta kysyttiin ekaksi. 2-3 vuotta olivat, sitten aina lähtivät opiskelemaan. Ja aina uusi tyttö rinkiin valmiiksi. Että on vara kenelle soittaa, kun hätä iskee.

Lisäksi vaihtiksia lasten kavereiden kanssa. Aktiivista yhteydenpitoa muihin potentiaalisiin tukiverkkolaisiin. Ei ole helppoa, mutta ei mahdotontakaan.

Ja sokerina pohjalla. Kasvata lapsesi hyvin. Helpompi saada hoitaja. Muista kiittää ja huomioida auttajia!

Tämä hyvä keskustelu herätti minussa kysymyksen että miksi asia on tabu? Ei siis tabu täällä vaan mediassa, lehdissä ja neuvolassa. Joka paikka tuuttaa sitä tarinaa että on rakastavat isovanhemmat, mummot hoitaa, isovanhemmat ajaa ilomielin satojen kilsojen päästä viikoksi hoitamaan, vanhemmat ”ottavat” parisuhdeaikaa jne jne. Totuushan on aivan toinen!

Perheet rämpii yksin ongelmissaan, hirveä hätä ja huoli ja stressi, kukaan ei auta hädässä.

Olen jopa sitä mieltä ettäyhteiskunnan pitäisi auttaa! Luoda hoitajajärjestelmiä, mistä saisi turvallisia/luotettavia hoitajia, tai antaa palveluseteleitä tms. Mutta nyt kun harhaisesti uskotellaan että ihanat isovanhemmat auttaa niin koko ongelma pysyy piilossa! Se on väärin!

Elämä on juuri niin vaikeeta kuin sen antaa. Ei enempää eikä vähempää. Jos pitää verkostoja riittävän tärkeinä, niin ne rakentaa.

Tukiverkoston rakentaminen ei ole ihan helppoa. Ihmiset ovat kyllästyneitä toisten vaatimuksiin, pyyntöihin ja ilmaiseen työhön. Ja jos on oikeasti tukiverkoton, niin aika harvoin pystyy tekemään vastapalveluksia.

Meillä on periaatteessa tukiverkko mutta käytännössä ei. Isovanhemmilla on oma elämä eikä esim. lasten sairastuessa vanhuksia voi pyytää apuun etteivät sairastu itse. Kummallakin on sisarus, toinen uraihminen ja toinen ison perheen omaava ja kauempana. Ei tule heti ensimmäisenä mieleen ilmoittaa tälle että ajelepas tätä meidän vatsatautista hoitamaan ja tartuta se koko perheeseesi, niin voitte viettää seuraavan kuun vessaa kuuraamassa. Nopeaa arjen apua ei voi pyytää kauempana olevalta, jolla on arki kiireistä ja lapsia omasta takaa joka nurkassa.

Sitten on naapurit. Meillä on vain yksi pariskunta (lapseton), jonka kanssa tunnemme mitenkuten (kaikki työelämässä ja kiireisiä, ei aikaa viettää aikaa yhdessä) ja olen hätätilanteessa (mies joutui sairaalaan) saanut heidät katsomaan lasten perään hetken, mutta emme ole sellaisissa väleissä, että tämä voisi toistua tai olla säännöllistä. Matkustavat paljon esim. ovat joka talvi kuukauden etelässä ja viettävät muutenkin hyvin erilaista elämää kuin me. Ei tuntuisi reilulta mankua heitä vahtimaan lapsia, kun käyn hammaslääkärissä, kun toisilla on oikeasti kiireinen ja vaativa työ ja elämässä päätetty olla lapsettomia juuri siksi, että saa omistautua sille työlle.

Isomman lapsen harrastusryhmästä tunnen vanhempia, mutta ovat ns. hyvänpäivän tuttuja. Kerran sain yhden perheen kyytiavuksi, mutta oli nihkeää eli en pyydä toiste. Lapsen kavereiden vanhempia tiedän lähinnä kaverisynttäreiltä, ei tulisi mieleenkään vaatia heitä avuksi. Kaikilla on omat tukiverkostonsa, omat kaverinsa, omat työkuviot jne. Vaikea siihen on tunkea väliin. Meillä on ollut muutamia läheisempiä kaveriperheitä mutta nämä ovat muuttaneet tai muuten vain on etäännytty, kun lapset eivät ole enää tekemisissä.

Minun omat ystäväni ovat töistä, ja vietämme kyllä aikaa yhdessä mutta me aikuiset, ei lapset. Heillä on omat lapset jo aikuisia tai teinejä, joten kauheasti ei ole hinkua vahtia meidän lapsia enkä voi sitä oikein olettaakaan sellaisilta, joille ei voi vastavuoroa tarjota. Lapsuudenystäväni ovat kauempana ja etäisiä nykyään.

Miehen ystävistä vain yksi on perheellinen ja asuu kaukana. Emme näe edes joka vuosi.

Tukiverkoston rakentaminen on yllättävän työlästä ja haastavaa, sellaista, johon kiireisessä arjessa ei ole aikaa. Olen kyydinnyt lapsen kavereita harrastuksiin mutta aika kohtuuton olisin, jos vaatisin vastapalvelukseksi, että hoitavat myös pikkusisaruksen sinä aikana, kun käyn lääkärissä. Kyytien tarjoaminen on hiukan eri asia kuin lastenhoito. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tukiverkottomalla pitää olla paksu lompakko. Kun ostaa palveluja (siivousta, hoitoapua), löytää vähitellen niitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka saa nopeasti apuun. En tiedä, voiko näitä maksettuja palveluja kutsua tukiverkoksi mutta hyvin ne asiansa hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkoston rakentaminen ei ole ihan helppoa. Ihmiset ovat kyllästyneitä toisten vaatimuksiin, pyyntöihin ja ilmaiseen työhön. Ja jos on oikeasti tukiverkoton, niin aika harvoin pystyy tekemään vastapalveluksia.

Meillä on periaatteessa tukiverkko mutta käytännössä ei. Isovanhemmilla on oma elämä eikä esim. lasten sairastuessa vanhuksia voi pyytää apuun etteivät sairastu itse. Kummallakin on sisarus, toinen uraihminen ja toinen ison perheen omaava ja kauempana. Ei tule heti ensimmäisenä mieleen ilmoittaa tälle että ajelepas tätä meidän vatsatautista hoitamaan ja tartuta se koko perheeseesi, niin voitte viettää seuraavan kuun vessaa kuuraamassa. Nopeaa arjen apua ei voi pyytää kauempana olevalta, jolla on arki kiireistä ja lapsia omasta takaa joka nurkassa.

Sitten on naapurit. Meillä on vain yksi pariskunta (lapseton), jonka kanssa tunnemme mitenkuten (kaikki työelämässä ja kiireisiä, ei aikaa viettää aikaa yhdessä) ja olen hätätilanteessa (mies joutui sairaalaan) saanut heidät katsomaan lasten perään hetken, mutta emme ole sellaisissa väleissä, että tämä voisi toistua tai olla säännöllistä. Matkustavat paljon esim. ovat joka talvi kuukauden etelässä ja viettävät muutenkin hyvin erilaista elämää kuin me. Ei tuntuisi reilulta mankua heitä vahtimaan lapsia, kun käyn hammaslääkärissä, kun toisilla on oikeasti kiireinen ja vaativa työ ja elämässä päätetty olla lapsettomia juuri siksi, että saa omistautua sille työlle.

Isomman lapsen harrastusryhmästä tunnen vanhempia, mutta ovat ns. hyvänpäivän tuttuja. Kerran sain yhden perheen kyytiavuksi, mutta oli nihkeää eli en pyydä toiste. Lapsen kavereiden vanhempia tiedän lähinnä kaverisynttäreiltä, ei tulisi mieleenkään vaatia heitä avuksi. Kaikilla on omat tukiverkostonsa, omat kaverinsa, omat työkuviot jne. Vaikea siihen on tunkea väliin. Meillä on ollut muutamia läheisempiä kaveriperheitä mutta nämä ovat muuttaneet tai muuten vain on etäännytty, kun lapset eivät ole enää tekemisissä.

Minun omat ystäväni ovat töistä, ja vietämme kyllä aikaa yhdessä mutta me aikuiset, ei lapset. Heillä on omat lapset jo aikuisia tai teinejä, joten kauheasti ei ole hinkua vahtia meidän lapsia enkä voi sitä oikein olettaakaan sellaisilta, joille ei voi vastavuoroa tarjota. Lapsuudenystäväni ovat kauempana ja etäisiä nykyään.

Miehen ystävistä vain yksi on perheellinen ja asuu kaukana. Emme näe edes joka vuosi.

Tukiverkoston rakentaminen on yllättävän työlästä ja haastavaa, sellaista, johon kiireisessä arjessa ei ole aikaa. Olen kyydinnyt lapsen kavereita harrastuksiin mutta aika kohtuuton olisin, jos vaatisin vastapalvelukseksi, että hoitavat myös pikkusisaruksen sinä aikana, kun käyn lääkärissä. Kyytien tarjoaminen on hiukan eri asia kuin lastenhoito. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tukiverkottomalla pitää olla paksu lompakko. Kun ostaa palveluja (siivousta, hoitoapua), löytää vähitellen niitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka saa nopeasti apuun. En tiedä, voiko näitä maksettuja palveluja kutsua tukiverkoksi mutta hyvin ne asiansa hoitaa.

Juuri näin! Itsekin tässä viimeiset 10v olen yrittänyt rakentaa tukiverkostoa, en onnistunut.

Joku sanoi jo tuossa että jokaisen, joka huutelee puskista että ”hanki se verkosto” pitäisi itse ottaa ensimmäinen askel ja alkaa verkostoksi. Mutta valitettavasti oma kokemukseni on se että tukiverkolliset eivät ikinä auta ketään, mutta ovat itse vaatimassa apua. Ei nyt koske kaikkia mutta useita.

Syy on se että he ovat tottuneet saaman apua ja ongelmatilanteessa eivät osaa edes pohtia vaihtoehtoja koska ratkaisu on aina ”soitan apua”. Tästä syystä minä, totaalitukiverkoton, hoidan kahden tukiverkollisen lapsia, kuskaan yhden tukiverkollisen lasta harrastukseen omani kanssa, ja otan tukiverkollisten lapsia usein yökylään. Vastineeksi en saa mitään vastavuoroista apua.

Minä en auta sillä mielellä että kaikesta pitää saada palkkio, vaan auttamisen ilosta. Mutta tässä juuri huomasn sen että valmiiksi tukiverkollinen ja paljon jo apua saava kokee ikäänkuin oikeutena vaatia sitä apua koska se apu kuuluu ihan itsestäänselvänä hänelle eikä sellaista mahdollisuutta ole että sitä ei saisi.

Minä en liikoja kuormita muita, mutta pari kertaa todellisessa hädässä olen näiltä säännöllisesti auttamiltani perheiltä pyytänyt spua. Kerran 30min lastenvahtimista ja kerran lähikaupassakäyntiä kun kaikki sairaana oksutaudissa. Avunpyyntö torjuttiin. Tukiverkollisen itsensä kun ei tarvitse auttaa niin se avun anto edes harvoin tuntuu liisn vaikealta ja kuormittavalta.

On ihan helvetin epäreilua tämä elämä kun tukiverkolliset pääsee kaikessa noin sats kertaa helpommalla kuin tukiverkottomat. Minäkin olen ollut 12 vuotta ilman yhtäkään kertaa yönyli reissua muehen kanssa. Ei ole ketään joka hoitaisi lapsia tuolloin.

Ongelma ei koske pelkästään lastenvahtimisapua, vaan ulottuu kaikkialle elämään. Esimerkiksi pienituloisen/työttömän muutto on ilman tukiverkostoa on lähes mahdotonta. Jos joudut lähtemään muualle opiskelemaan/töihin tai vaikka muuttamaan remontin alta pois, se ei olekaan enää ihan yksinkertaista. Kelalta saatava muuttokorvaus kattaa ehkä muuttoauton, josta ei paljoa ole iloa ajokortittomalle. Siinä sitten mietit miten ja mihin saat omaisuutesi siirtettyä. Vaikka lähtisit ilman huonekaluja niin jonnekkin ne olisi raahattava, aina huonekalut yms ei ole edes sellaisia, että sen joku huolisi ilmaisiksi, saati maksusta.

Vierailija kirjoitti:

Työn perässä muuttaessa tukiverkkojen hankkiminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Me muutettiin työn perässä uudelle paikkakunnalle 3 viikkoa ennen kaksosten syntymää. Eipä siinä ehtinyt tukiverkkoa hankkia. Siinä oltiin muutama vuosi, kunnes taas muutettiin työn perässä.

Noin meilläkin, meillä muuttoja oli vielä useampi miehen työpaikan vaihtumisen takia. Ollaan molemmat sosiaalisia ja saatiin kyllä tuttavia, mutta esim lastenhoidossa se ei ole auttanut, kun ystäväperheissä saman ikäisiä lapsia. Esim sairastumistapauksissa samanlainen pikkulapsiperhe ei pysty juuri auttamaan. Omat sukulaisemme asuivat 500-600 km päässä, tukiverkko on kaukana.

Kadehdin ja ihmettelen aina niitä, jotka kertovat joutuvansa hätistelemään liian innokkaita sukulaisia lasten ympäriltä. Olisin iki onnellinen, jos olisi edes yksi innokas 100 km säteellä.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkoston rakentaminen ei ole ihan helppoa. Ihmiset ovat kyllästyneitä toisten vaatimuksiin, pyyntöihin ja ilmaiseen työhön. Ja jos on oikeasti tukiverkoton, niin aika harvoin pystyy tekemään vastapalveluksia.

Meillä on periaatteessa tukiverkko mutta käytännössä ei. Isovanhemmilla on oma elämä eikä esim. lasten sairastuessa vanhuksia voi pyytää apuun etteivät sairastu itse. Kummallakin on sisarus, toinen uraihminen ja toinen ison perheen omaava ja kauempana. Ei tule heti ensimmäisenä mieleen ilmoittaa tälle että ajelepas tätä meidän vatsatautista hoitamaan ja tartuta se koko perheeseesi, niin voitte viettää seuraavan kuun vessaa kuuraamassa. Nopeaa arjen apua ei voi pyytää kauempana olevalta, jolla on arki kiireistä ja lapsia omasta takaa joka nurkassa.

Sitten on naapurit. Meillä on vain yksi pariskunta (lapseton), jonka kanssa tunnemme mitenkuten (kaikki työelämässä ja kiireisiä, ei aikaa viettää aikaa yhdessä) ja olen hätätilanteessa (mies joutui sairaalaan) saanut heidät katsomaan lasten perään hetken, mutta emme ole sellaisissa väleissä, että tämä voisi toistua tai olla säännöllistä. Matkustavat paljon esim. ovat joka talvi kuukauden etelässä ja viettävät muutenkin hyvin erilaista elämää kuin me. Ei tuntuisi reilulta mankua heitä vahtimaan lapsia, kun käyn hammaslääkärissä, kun toisilla on oikeasti kiireinen ja vaativa työ ja elämässä päätetty olla lapsettomia juuri siksi, että saa omistautua sille työlle.

Isomman lapsen harrastusryhmästä tunnen vanhempia, mutta ovat ns. hyvänpäivän tuttuja. Kerran sain yhden perheen kyytiavuksi, mutta oli nihkeää eli en pyydä toiste. Lapsen kavereiden vanhempia tiedän lähinnä kaverisynttäreiltä, ei tulisi mieleenkään vaatia heitä avuksi. Kaikilla on omat tukiverkostonsa, omat kaverinsa, omat työkuviot jne. Vaikea siihen on tunkea väliin. Meillä on ollut muutamia läheisempiä kaveriperheitä mutta nämä ovat muuttaneet tai muuten vain on etäännytty, kun lapset eivät ole enää tekemisissä.

Minun omat ystäväni ovat töistä, ja vietämme kyllä aikaa yhdessä mutta me aikuiset, ei lapset. Heillä on omat lapset jo aikuisia tai teinejä, joten kauheasti ei ole hinkua vahtia meidän lapsia enkä voi sitä oikein olettaakaan sellaisilta, joille ei voi vastavuoroa tarjota. Lapsuudenystäväni ovat kauempana ja etäisiä nykyään.

Miehen ystävistä vain yksi on perheellinen ja asuu kaukana. Emme näe edes joka vuosi.

Tukiverkoston rakentaminen on yllättävän työlästä ja haastavaa, sellaista, johon kiireisessä arjessa ei ole aikaa. Olen kyydinnyt lapsen kavereita harrastuksiin mutta aika kohtuuton olisin, jos vaatisin vastapalvelukseksi, että hoitavat myös pikkusisaruksen sinä aikana, kun käyn lääkärissä. Kyytien tarjoaminen on hiukan eri asia kuin lastenhoito. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tukiverkottomalla pitää olla paksu lompakko. Kun ostaa palveluja (siivousta, hoitoapua), löytää vähitellen niitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka saa nopeasti apuun. En tiedä, voiko näitä maksettuja palveluja kutsua tukiverkoksi mutta hyvin ne asiansa hoitaa.

Täydellinen esimerkki siitä, miten tukiverkkojen rakentaminen ei käy, koska se ei käy. Ei viitsi, ei kehtaa, ei kelpaa, eikä mielikuvitustakaan ole.  

Tukiverkostojen puute on ihan todellinen ongelma. Osittain se on tämän ajan ilmiö, kun perheet ovat muutenkin yksinäisempiä. Erityisesti äidit, jotka ovat pienten lasten kanssa kotona. Sain esikoiseni 80-luvun puolivälissä. Siihen aikaan ei vielä ollut subjektiivista päivähoito-oikeutta, joten kun perheeseen syntyi vauva, myös isommat alle kouluikäiset lapset jäivät kotihoitoon. Kauniina kesäpäivänä lähiön leikkipuistossa saattoi olla parikymmentäkin äitiä lastensa kanssa. Nykyisin niissä ei ole juuri ketään. Sama juttu taloyhtiöiden pihoilla. Aiemmin pihat hiljenivät vain lounas- ja päiväuniajaksi sekä päivällisajaksi, muuten oltiin lasten kanssa ulkona. Nykyisin pihoillakaan ei ole ketään eikä ainakaan iltaisin. Lapset saavat ulkoilunsa päiväkodessa ja iltaisin perheillä on muuta tekemistä. Ennen oli siis helpompi tutustua toisiin äiteihin ja heidän lapsiinsa, joten oli ihan luontevaakin pyytää lastenhoitoapua toisiltaan. Ja kun lapset kasvoivat, alkoi kavereiden kanssa yökyläilyt. Ei tarvinnut viedä lasta hoitoon "vieraalle", koska naapuruston äidit eivät olleet vieraita vaan tuttuja. Kun jollain laskettu aika läheni, oli ihan luontevaa sopia toisen kanssa, että jos synnytys käynnistyy illalla tai yöllä, isommat lapset voi tuoda naapuriin hoitoon. Ja naapuri sitten oli varautunut siihen, että tässä muutaman viikon sisällä hoitokeikka saattaa tulla. Ei oltu niin kiireisiä, etteikö paria viikkoa olisi voinut olla varalla.

Mitä tulee sukulaisiin tukiverkostona, niin nykyisin ihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän huonoissa väleissä sukulaistensa kanssa. Tai sitten sukulaiset asuvat kaukana, ovat omassa elämässään niin kiireisiä, että eivät ehdi, tms. Vapaa-aikakin on niin aikataulutettua, ettei ystävien tapaamiseenkaan oikein riitä aikaa.

Toisaalta ennen myös ymmärrettiin, että kyläpaikassa säännöt voivat olla erilaiset kuin kotona. Kun lapsi meni jollekin hoitoon, ei ollut kilometrin pituista listaa, jossa oli lueteltu kellonaikoineen, mitä lapsen kanssa pitää milloinkin tehdä ja miten. Yksikään lapsi ei traumatisoitunut, jos iltapala oli tuntia myöhemmin tai tuntia aikaisemmin kuin kotona. Talossa talon tavalla. Olen hoitanut paljonkin läheisteni lapsia, mutta en hoitaisi, jos lasten mukana tulisi ohjeet, joiden mukaan pitää hoitaa (allergiat ja sairaudet on eri juttu). Olen hoitanut omat lapseni ja näiden läheisteni lasten vanhempia aikoinaan, joten jos heidän mielestään en osaa hoitaa lapsia, voisivat toki pyytää jotain osaavampaa. Ilmeisesti olen hoitanut heitä aikoinaan hyvin, koska lastenhoitoapuni kelpaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkoston rakentaminen ei ole ihan helppoa. Ihmiset ovat kyllästyneitä toisten vaatimuksiin, pyyntöihin ja ilmaiseen työhön. Ja jos on oikeasti tukiverkoton, niin aika harvoin pystyy tekemään vastapalveluksia.

Meillä on periaatteessa tukiverkko mutta käytännössä ei. Isovanhemmilla on oma elämä eikä esim. lasten sairastuessa vanhuksia voi pyytää apuun etteivät sairastu itse. Kummallakin on sisarus, toinen uraihminen ja toinen ison perheen omaava ja kauempana. Ei tule heti ensimmäisenä mieleen ilmoittaa tälle että ajelepas tätä meidän vatsatautista hoitamaan ja tartuta se koko perheeseesi, niin voitte viettää seuraavan kuun vessaa kuuraamassa. Nopeaa arjen apua ei voi pyytää kauempana olevalta, jolla on arki kiireistä ja lapsia omasta takaa joka nurkassa.

Sitten on naapurit. Meillä on vain yksi pariskunta (lapseton), jonka kanssa tunnemme mitenkuten (kaikki työelämässä ja kiireisiä, ei aikaa viettää aikaa yhdessä) ja olen hätätilanteessa (mies joutui sairaalaan) saanut heidät katsomaan lasten perään hetken, mutta emme ole sellaisissa väleissä, että tämä voisi toistua tai olla säännöllistä. Matkustavat paljon esim. ovat joka talvi kuukauden etelässä ja viettävät muutenkin hyvin erilaista elämää kuin me. Ei tuntuisi reilulta mankua heitä vahtimaan lapsia, kun käyn hammaslääkärissä, kun toisilla on oikeasti kiireinen ja vaativa työ ja elämässä päätetty olla lapsettomia juuri siksi, että saa omistautua sille työlle.

Isomman lapsen harrastusryhmästä tunnen vanhempia, mutta ovat ns. hyvänpäivän tuttuja. Kerran sain yhden perheen kyytiavuksi, mutta oli nihkeää eli en pyydä toiste. Lapsen kavereiden vanhempia tiedän lähinnä kaverisynttäreiltä, ei tulisi mieleenkään vaatia heitä avuksi. Kaikilla on omat tukiverkostonsa, omat kaverinsa, omat työkuviot jne. Vaikea siihen on tunkea väliin. Meillä on ollut muutamia läheisempiä kaveriperheitä mutta nämä ovat muuttaneet tai muuten vain on etäännytty, kun lapset eivät ole enää tekemisissä.

Minun omat ystäväni ovat töistä, ja vietämme kyllä aikaa yhdessä mutta me aikuiset, ei lapset. Heillä on omat lapset jo aikuisia tai teinejä, joten kauheasti ei ole hinkua vahtia meidän lapsia enkä voi sitä oikein olettaakaan sellaisilta, joille ei voi vastavuoroa tarjota. Lapsuudenystäväni ovat kauempana ja etäisiä nykyään.

Miehen ystävistä vain yksi on perheellinen ja asuu kaukana. Emme näe edes joka vuosi.

Tukiverkoston rakentaminen on yllättävän työlästä ja haastavaa, sellaista, johon kiireisessä arjessa ei ole aikaa. Olen kyydinnyt lapsen kavereita harrastuksiin mutta aika kohtuuton olisin, jos vaatisin vastapalvelukseksi, että hoitavat myös pikkusisaruksen sinä aikana, kun käyn lääkärissä. Kyytien tarjoaminen on hiukan eri asia kuin lastenhoito. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tukiverkottomalla pitää olla paksu lompakko. Kun ostaa palveluja (siivousta, hoitoapua), löytää vähitellen niitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka saa nopeasti apuun. En tiedä, voiko näitä maksettuja palveluja kutsua tukiverkoksi mutta hyvin ne asiansa hoitaa.

Ei tukiverkostoja ennenkään käytetty vatsatautisten lasten hoitamiseen. Suomessa on jo kauan ollut mahdollisuus jäädä töistä kotiin hoitamaan sairastunutta lasta. Mulla on ollut aina hyvät tukiverkostot ja toimin itsekin apuna omille läheisilleni, mutta en ole koskaan pyytänyt eikä  kukaan pyytänyt minua hoitamaan vatsatautista vaan vanhemmat hoitavat ihan itse. Jos olisi pyytänyt tai olisin itse pyytänyt, varmasti olisi kieltäydytty.