Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kevät ja kesä oltu kotona lasten kanssa. Ei ole kukaan auttanut. Huolissaan ”ystävät” meidän jaksamisesta, mutta ei silti auteta edes pyydettäessä.

Auttamisen pitäisi olla vastavuoroista. Miten sinä olet auttanut ystäviäsi?

Kyllä! Auttamisen täytyy olla vastavuoroista. Parhaalla ystävällä oli kaksi lasta ennen minua ja autoin jokaviikko heidän hoidossa vaikka tein pitkää työpäivää. Nyt omat lapset pieniä ja ystävän jo teinejä. Ei auta koskaan. Harmittaa kun autoin itse aikanaan vaikka en olisi jaksanut. Olin liian kiltti!

Oletko pyytänyt apua? Jos tulee sun mielestä liian usein "en ehdi/voi silloin"-vastauksia, ota päättäväisempi asenne, mene kalenterin kanssa kaverin luo ja selitä, että tarvitsen sun apua, katsotaan kalenterista ja sovitaan ajankohta. 

Voi kuule! Olen pyytänyt apua selvällä suomella eikä sitä saa. Viimeisen kerran kysyin joulukuussa ja kun ei taaskaan käynyt en enää kysy vaikka mikä olisi.

Eli olet yhdeltä kysynyt ja siihen jättänyt. Tämä selvä.

Mistä niitä ihmisiä löytyy, joilta voisi kysyä? Ei lastaan ihan tuntemattomalle voi jättää.

Mari7676 kirjoitti:

Itse olen yh ja jäin kesälomalle. Olin niin väsynyt että nukuin 2 päivää melkein putkeen. Oma äiti laittoi viestin "Pärjäile". Se viesti ei hirveästi lohduta. Ruoanteko lohduttaisi ja se että joku vaikka kuuntelisi puhelimessa kun haluaisin puhua, mutta vanhemmilla on NIIN kiire (ryyppäämään). 

Mikset vie lapsia päiväkotiin? Tai harrastuksiin, nyt korona- aika tietty sotkee, mut kun ohi, itse vietin pitkiä aikoja lapsena urheiluseurojen matkoilla, ym. Hieman mielikuvitusta kehiin.

Vierailija kirjoitti:

Mari7676 kirjoitti:

Itse olen yh ja jäin kesälomalle. Olin niin väsynyt että nukuin 2 päivää melkein putkeen. Oma äiti laittoi viestin "Pärjäile". Se viesti ei hirveästi lohduta. Ruoanteko lohduttaisi ja se että joku vaikka kuuntelisi puhelimessa kun haluaisin puhua, mutta vanhemmilla on NIIN kiire (ryyppäämään). 

Mikset vie lapsia päiväkotiin? Tai harrastuksiin, nyt korona- aika tietty sotkee, mut kun ohi, itse vietin pitkiä aikoja lapsena urheiluseurojen matkoilla, ym. Hieman mielikuvitusta kehiin.

Ei ole todellista.... vaan on! 🤦

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tietää ettei ole tukiverkkoa niin miksi lisääntyä. Turha sitä on sitten marista että joutuu yksin tekemään

Ja liittyi aloitukseen miten?

Yleensä nämä tukiverkonpuutteesta valittajat ovat jotain työttömiä yh mammoja. Eivät tajua, että heillä on suuri tukiverkko. Elatusmaksut ja sossu maksaa kaiken elämisen.

Ollaan ihan pärjätty itsekseen ja ostamalla palveluita. Mutta huomaa että tosiaan ne joille äiti käväsee leipomassa pakkasen täyteen, siivoamassa, pesemässä ikkunat, iskä huoltamassa autot sun muut, niin eivät tätä jotenkin sulata. Oikein jaksavat morkata kun "joillakin se sit on varaa". No pakkohan palveluja on ostaa jos niihin ei omat taidot tai aika riitä. Enkä tosiaan vaikka sähkötöitä edes antaisi kenenkään muun kuin ammattilaisen tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen usein samaa. Suomi on tunnetusti "yksinäisten maa", täällä on vaikka kuinka paljon syrjäytyneitä ja hyljeksittyjä ja unohdettuja ja yksin eläviä yms. "Social outcasts". Se nyt on ollut selvää jo sata vuotta (Suomi Sata, jee!). Mutta silti, moni suomalainen ei millään ymmärrä sitä että jollakulla (esim minulla) ei ole yhtään ystävää, ei kaveria, ei minkäänlaisia välejä sukulaisiin, ei ketään joka auttaisi muuttokuorman kantamisessa, ei seuraa kävelylenkille, ei mitään muuta mahdollisuutta juttelemiseen kuin se että juttelee itsekseen...

Ei Suomi ole tässä mikään poikkeus. Ihan joka maassa on syrjäytyneitä, hyljeksittyjä, perheettömiä, erakoita, vieroksuttavia kylähulluja ja ties mitä.

Minulla on pieni suku, ei ketään kavereita, kärsin masennuksesta, mies kuollut ei ollut lapsia, Sisko on ja hänen perheeltä sain muuttoapua, kun muutin. Nyt kökötän suurimman osan ajasta täällä kotona, siskonb luona olen joskus ja soitellaan. kaikki muut puhelut on kaikkia makeaäänisiä  kauppiaita. Olisihan niitä kaikkia kerhoja ym mutta nyt on kesä ja sitä ennen korona. Ei ole koskaan ollut kavereita, minua pidettiin outona, Vituttaa tää elämä, mutta en uskalla itseäni tappaakaan. Olen jo eläkeikäinen, vaikka elämänhallinta on pielessä, ei pitäisi olla enää tässä iässä. Masennuslääkitys on. 

Tää on näitä asioita, mitkä tajuaa vasta jos ne menettää. Sitä pidetään niin itsestäänselvänä et "kyllä nyt aina joku auttaa..." ja tosiaan, voidaan lopettaa "kyllä sä jotain keksit!" Niin, onhan se helppo toiselle lässyttää kun ei ole hajuakaan mistä puhe.

Parasta kun ihmisillä on tukiverkko, jolla jaksavat ahkerasti kehuskella, ja näkevät ettei mulla ole. Mulla on ongelma x, esim. tiedon puute johonkin asiaan liittyen ja puhun siitä. Sit tää ystävä saa joltain apua siihen liittyen itsekin ja selvittää asian jne, sit vuosia myöhemmin selviää et "no etkö sää muka tienny, kyllähän mä mainitsin että sain apua tähän ja hyvin meni sekin!" Silleen aha, tosi kiva että jos sulle tuodaan se tieto tarjottimella niin et voinut mulle jakaa kun tiesit et sama ongelma mullakin. Lähinnä maininnut "hei mulla oli tää yks juttu joka ratkes nyt onneks".

Sit jos erehdyn sanomaan, että olispa itelläkin joku joka auttais nousee kauhea halloo että no minä olen tässä. Aha. Oishan se kiva, et mullekin kaverit järjestäis asunnon, setvis toimeentulotukiasiat Kelan kanssa, kävis siivoamassa, hoitais lemmikit... ja sit suututaan jos mun luona käydessä koitan pyytää apua esim. ruoanlaitossa, ettei tartte itte tehä kaikkea kun toinen istuu sohvalla puhelimella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen usein samaa. Suomi on tunnetusti "yksinäisten maa", täällä on vaikka kuinka paljon syrjäytyneitä ja hyljeksittyjä ja unohdettuja ja yksin eläviä yms. "Social outcasts". Se nyt on ollut selvää jo sata vuotta (Suomi Sata, jee!). Mutta silti, moni suomalainen ei millään ymmärrä sitä että jollakulla (esim minulla) ei ole yhtään ystävää, ei kaveria, ei minkäänlaisia välejä sukulaisiin, ei ketään joka auttaisi muuttokuorman kantamisessa, ei seuraa kävelylenkille, ei mitään muuta mahdollisuutta juttelemiseen kuin se että juttelee itsekseen...

Ei Suomi ole tässä mikään poikkeus. Ihan joka maassa on syrjäytyneitä, hyljeksittyjä, perheettömiä, erakoita, vieroksuttavia kylähulluja ja ties mitä.

Monissa muissa maissa kuitenkin ollaan avuliaampia tai pidetään enemmän velvollisuutena auttaa jotain kaukaistakin sukulaista koska suku. Suomessa on enemmän et pitää pärjätä koska SisuSuomiperkelletorillatavataanvaikkajäässä. Ja jos mikään menee vikaan, se on aina oma vika ja valinta, muuten ei voi olla asiat huonosti.

Tukiverkkoa voivat tarvita toisiinaan muutkin, kuin lapsia omistavat. Tämä tahtoo unohtua tässäkin keskusteluketjussa. Kun puolisoni kädestä murtui luu ja käsi on nyt pois pelistä, joudun tekemään kaiken. Entä ne, jotka asuvat yksin sen murtuneen kätensä kanssa. Jäin miettimään että eipä ole helppoa, jos ei mistään saa mihinkään apua.

Toisinaan pelkän auton huoltoon vieminen vaatii toisilta ihmisiltä apua, jos itse on kiinni työssä tai jos se auto pitää jättää johonkin kauas, jonne eivät edes bussit kulje. Ei kaikilla liikkeillä ole tarjota vara-autoa huollon tai korjauksen ajaksi.

Olin itse aikoinani totaali-yh ja oma suku asui toisessa kapungissa. Autottomana liikkuminen rattaiden ja lapsen tavaroiden kanssa käyttäen paria bussia ja paria junaakin oli oikeasti haastavaa. Mutta  ainakin kesällä vein lapsen äidilleni, joka tosin valitteli niskojensa kipeytyvän, kun seurasi 3-vuotiasta, ettei mitään sattuisi. Pääsin sitten ainakin pari kertaa tanssimaan, ja se oli ihanaa. Muulloin sain palkattua ehkä kerran kuussa jonkun tutun tai tutun teinin lapsenvahdiksi. Mutta useammin ei ollut rahaakaan. Lapsi oli aina mukana muissa menoissa: kampaajalla, hammaslääkärissä, joka ikisellä ostosreissulla. Mutta olihan hän jo ennen eroakin jopa kierukan asennusta seuraamassa, tosin sitteri-ikäisenä keinutteli siinä neuvolan lattialla.

Eräs tuttu, jolla oli liike, sanoikin ihaillen, että sinä kuljet aina lapsen kanssa yhdessä. Sitten kun viimein pääsin yksin kauppaan, olihan se outoakin.

Tuolloin ajattelin, että jos joskus myöhemmin tunnen jonkun, joka olisi samassa tilanteessa kuin minä silloin, haluaisin auttaa. Mutta tuttavissa ei ole kukaan ollut. Kyselin myös jostain  varamummo-verkostosta, mutta sielläkin olisi mieluummin pitänyt olla kokemusta lastenhoidosta tai yleensä hoitotyöstä. Ymmärretttävästi.

Näin me emme ikinä kohdanneet. Nyt en enää ole sellaisessa kunnossa, että voisin juurikaan leikkiä lasten kanssa. Ainoastaan vahtia, mieluummin sisätiloissa.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkkoa voivat tarvita toisiinaan muutkin, kuin lapsia omistavat. Tämä tahtoo unohtua tässäkin keskusteluketjussa. Kun puolisoni kädestä murtui luu ja käsi on nyt pois pelistä, joudun tekemään kaiken. Entä ne, jotka asuvat yksin sen murtuneen kätensä kanssa. Jäin miettimään että eipä ole helppoa, jos ei mistään saa mihinkään apua.

Toisinaan pelkän auton huoltoon vieminen vaatii toisilta ihmisiltä apua, jos itse on kiinni työssä tai jos se auto pitää jättää johonkin kauas, jonne eivät edes bussit kulje. Ei kaikilla liikkeillä ole tarjota vara-autoa huollon tai korjauksen ajaksi.

Asuin yksin kun selkärangassa murtuma. Jos pudotin avaimet ulkona, oli kiva miettiä miten saan ne nostettua kun ei apua saanut vaikka huikkasi pihalla jollekulle.

Yksinasuville nämä tukiverkot olisi tärkeitä, mutta ei ne itestään synny ja harvoin löytää sellaisia vastavuoroisia.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan ihan pärjätty itsekseen ja ostamalla palveluita. Mutta huomaa että tosiaan ne joille äiti käväsee leipomassa pakkasen täyteen, siivoamassa, pesemässä ikkunat, iskä huoltamassa autot sun muut, niin eivät tätä jotenkin sulata. Oikein jaksavat morkata kun "joillakin se sit on varaa". No pakkohan palveluja on ostaa jos niihin ei omat taidot tai aika riitä. Enkä tosiaan vaikka sähkötöitä edes antaisi kenenkään muun kuin ammattilaisen tehdä.

Joo, kyllä ihmisten tilanteet ovat erilaisia. Vanhempani muuttivat monien muiden tavoin satojen kilometrien päähän kotiseudultaan töihin, meitä oli kaksi lasta. Sittemmin muutimme kaikki pois sieltä paikkakunnalta. Isäni on kuollut, samoin veljeni, äitini on kahdeksankymppinen ja asuu kaukana. En kaipaa apua lastenhoitoon tms., mutta olen jotenkin järkyttynyt, että tämä meni näin. Ei mitään sukuyhteisöä ei mitään. Jahka äidistäni aika jättää, en edes tiedä miten asiat hoidan, siis perunkirjoituksen, hautajaiset ym. täältä pitkän matkan takaa. Sitten on ikätovereita, joilla on puoli sukua auttamassa joka ikisessä kasvimaan teossa. Omassa perheessäni yritän ehdottomasti vaalia lämpimiä suhteita, vaikka tuntuu, että Suomessa ollaan yleensä lähinnä huolissaan siitä, ovatko lapset itsenäistyneet riittävän varhain ja muuttaneet pois vanhempiaan häiritsemästä. Jos minulla on kunnia olla joskus mummo, autan mielelläni, samaten lapsipuoliani, jos vaan haluavat. 

Inhottava sana toi tukiverkko

Vierailija kirjoitti:

Ollaan ihan pärjätty itsekseen ja ostamalla palveluita. Mutta huomaa että tosiaan ne joille äiti käväsee leipomassa pakkasen täyteen, siivoamassa, pesemässä ikkunat, iskä huoltamassa autot sun muut, niin eivät tätä jotenkin sulata. Oikein jaksavat morkata kun "joillakin se sit on varaa". No pakkohan palveluja on ostaa jos niihin ei omat taidot tai aika riitä. Enkä tosiaan vaikka sähkötöitä edes antaisi kenenkään muun kuin ammattilaisen tehdä.

Ongelma tulee siinä vaiheessa, jos ei ole vara edes ostaa palveluita. Mutta en kyllä käsitä tuota "meillä ei ole kyllä varaa tuollaiseen", sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa yleensä. Olen kuullut tuon ettei meillä kyllä ainakaan ole varaa käydä leipomosta ostamassa vappumunkkeja, aha no ne ei katsos itsestään pöytään ilmesty, jos joku ei tee ne pitää ostaa.

Kun lapset olivat neuvolaikäisiä, ketään ei kiinnostanut tukiverkottomuutemme. Pyysin joskus ihan suoraankin apua, mutta ei, koska ei ole päihde- tai mt-ongelmia perheessä, mitään ei anneta. Onneksi laki muuttui pian tuon jälkeen.

Nyt kouluiässä terveydenhoitaja tenttaa, missä tukiverkot. :D Olin vitosluokkalaisen kanssa tarkastuksessa, kun jouduin täysin odottamatta tulilinjalle, luulin tämän asian tulleen käsitellyksi jo kymmenen vuotta sitten. Th kyseli ja toisteli, että mitäs jos molemmat sairastutte, kuka vie lapsia harrastuksiin kiireisenä päivänä, miten saatte omaa aikaa. Totesin, että olemme oppineet selviämään omillamme, se oli selvästi väärä vastaus. Koska en halua millekään huolilistalle, valehtelin lopulta, että on meillä ystäviä, jotka hoitavat lapsiamme. Se kelpasi.

Meilläkin oli joskus tukiverkosto. Sitten tuli sairauksia ja kuolemia lyhyen ajan sisään useampia. Mm. mummot kuolivat muutaman kuukauden välein, minun siskot sairastuivat vakaviin tauteihin ja lopuksi minä kuolemaan johtavaan sairauteen. Miestä kyllä käy sääliksi, sen on vaan pakko jaksaa. Onneksi on päiväkoti. Toivottavasti tilanne helpottaa kun lapset kasvaa kouluikään.

Mikä siinä on ,ettei kysyjä itse osaa elää,tilanteensa mukaan.Jokaisella on rajansa ja elää sen mukaan.Mitä olet vailla?Kateutesi paistaa jutussasi ja ahneus korostaa yksinkertaisuuttasi.Mieti sitä!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on lapsi jo maailmalla, ja voisin hyvinkin olla turvaverkon asemassa jollekin. Ymmärtäähän porukka nyt tässä sen mitä turvaverkko tarkoittaa? Se ei tarkkoita sitä että on aina joku paikka johon lapsen voi tuupata ilmaiseksi hoitoon, vaan vastavuoroisuus toimii siinä missä muuaallakin kanssakäymisessä.

Eli hoidan mielelläni lapsia, jos heillä on ruokarahat mukana. Vähän kuin ompelen mielelläni naapurille verhot, kunhan hän ostaa kankaat ja langat. En halua siis työstä palkkaa, mutta en myöskään joutua maksamaan toisen lapsista tai sisustuksesta. Ja kun itse tarvitsen koiralle hoitajaa, niin olet myös varmaan valmis ottamaan sen hoitoon? sen hoitoon menevät rahat maksan tietenkin.

:)

Oikein hyvä. 👍

Olisipa tuollaisia tarjokkaita enemmän.

Miten sinuunkin saisi yhteyden?

Omalla kohdallani olin totaali-yh, ilman ketään. Osin siitä syystä sairastuin masennukseen. En olisi pystynyt vastavuoroisuuteen, kun ei ollut itsellä resursseja.

Näinhän se menee, että kun olet täysin pohjalla, kukaan ei auta.

Ei olisi tuo tarjokas sopinut sinulle, kun juuri sanot että vastavuoroisuuteen et kuitenkaan olisi kyennyt. Vaan ainoastaan sinua hyödyttävä tukiverkko olisi ollut se oikea. 

Täällä palstalla näyttää olevan paljon niitä, jotka ei oikeasti ole koskaan kärsineet tukiverkon puutteesta vaan aina on ollut sukulaisia, kavereita tai naapureita joiden puoleen tarvittaessa voi kääntyä. Vaikka täällä on myös lukuisia esimerkkejä tilanteista, joissa sairauden, eron, muuton tai vastaavan jälkeen ei ole ollut ketään toista aikuista, niin eivät silti tajua kun ei ole omakohtaista kokemusta. Kun esimerkiksi äkillisen vakavan sairauden tai tapaturman jälkeen ei ole ketään, joka ottaisi vastuun hetkeksi asioiden hoidosta. Silloin ei yleensä ole edes itsellä voimia ryhtyä selvttelemään tai järjestelemään. Kun kyseessä ei ole mikään perhetyön "tulen keskustelemaan ja opetan sinua laittamaan ruokaa" -asia vaan tarvitsisi jonkun ihan konkreettisesti laittamaan ruokaa. Ongelma siinä että juuri sillä hetkellä ei kykene sitä itse tekemään.

Ei sitä kamalasti edes ajatellut, että olisi tarve jollekin tukiverkostolle, koska ajattelin aina hoitavani lapset itse. Mutta joskus voi tulla äkillisiä muutoksia ja turvaverkot kadota pienessä hujauksessa - sairauskohtaus ja kuolema esimerkiksi - ja niiden tarve tulla yllättävistä syistä. Rahalla sai hoitajan, lapset tykkäsivät, ulkopuoliset arvostelivat.