Lue keskustelun säännöt.
Mikä siinä on, että ihmisten päähän ei mahdu ettei kaikilla ole tukiverkostoa?
Minkäänlaista.
Sinällään ei ole pakko saati velvollisuus auttaa ketään ja kieltäytyminen on ihan ok. Mutta;
"Etkö voisi kysyä apua vanhemmiltasi/sukulaisiltasi tai ystäviltäsi?" No shit, sherlock! Enpä itse tullut ajatelleeksi! Aivan varmasti kysyn ensimmäisenä apua joltakin puolitutulta kun kerta muitakin vaihtoehtoja on! Ja jottei "kysymys" kuulostaisi jo itsessään tarpeeksi leimiltä voi perään vielä varmuudeksi tokaista " Etköhän sä jotain keksi".
Ärsyttää niin vietävästi.
Kommentit (472)
Vierailija kirjoitti:
Maksatteko MLL hoitajilta myös sivukulut ja teette työnantajan veroennakon maksatukset, vuosi-ilmoitukset ja hankitte valuutukset ja teette ennakonpidätykset ja palkkalaskelmat? Tämä vsikeus n syy miksen käytä MLLää. Jos käyttää kerta vuoteen niin näitä ei tarvi tehdä.
Vakuutuksen jättäminen pois ei ole vaihtoehto. Olen hr hommissa nähnyt mitä maksaa työnantajalle jos työntekijä tapaturmaisesti kaatuu ja halvaantuu. Työnantaja maksaa silloin sekä vammautumisesta että ansionmenetyksestä kymmeniä tai satoja tuhansia. Ja niin ei voi ajatella että ”mitään ei satu”. Jollekin aina sattuu, ja silloin ei kannata olla vakuutukseton työnantaja.
Älä viitsi levittää väärää tietoa. MLL:n hoitajista EI makseta vakuutusta, koska hoitaja ottaa sen työtapaturmavakuutuksen itse. Samoin veroista ei tarvitse huolehtia, ne ovat myös työntekijän itsensä vastuulla. Monet hoitajista ovat alle 18-vuotiaita, silloin ei myöskään tarvitse maksaa tyel-maksuja. Jos yli 18-vuotias hoitaja on alle 5 tuntia töissä kuukaudessa, maksuja ei tarvitse tilittää. Palkkalaskelman tekee hoitaja itse hoidon päätyttyä, ja molemmat allekirjoittavat sen.
Et ole tainnut todellisuudessa koskaan käyttää MLL:n hoitajaa.
t. MLL:n hoitaja usean vuoden ajalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä se on kun ap:n päähän ei mahdu mikään muu kuin idiotismi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No se vinkuminen kohdistuu siihen että MUUT olettaa että tukiverkko on. Neuvola olettaa, päikky olettaa, naapurit olettaa, tukiverkolliset olettaa.
Oikeasti pitäisi tunnustaa julkisessa keskustelussa että tukiverkottomuus alkaa olla yleisempää kuin verkollisuus, ja tämän jälkeen rakentaa yhteiskunnallisia palveluita lapsiperheelle tueksi. Itse kaipaan erityisesti yhteiskunnan valvomaa lastenhoitopalvelua, josta toki olen vslmis maksamaan mutta jossa hoitajat on huolella valittu, taustat tarkastettu ja joilla on velvoite tehdä työ hyvin (tai työsuhde yhteiskuntaan päättyy). Nyt MLL välittää huonoja huithapeleita joilla ei mitään vastuuta työn jäljestä eikä intressiä tehdä työtä hyvin (minulla valitettavasti huonoja MLL kokemuksia)Mitä väliä sillä on, jos muut olettaa? Jos ei tarvitse tukiverkostoa, voi sen ihan hyvin sanoa kysyjille.
Kyllä sillä on paljonkin väliä mitä muut olettaa. Työelämässä ei kannata kertoa tukiverkottomuudesta koska silloin työn voi saada joku toinen. Ei kannata kertoa naapureille koska joku voi alkaa kytätä ja tehdä lasun.
Ei kai työhaastattelussa edes saa kysyä perhetilanteesta? Ja miksi ihmeessä kukaan naapuri kysyisi, onko teillä tukiverkostoja?
Vierailija kirjoitti:
Mikä se on kun ap:n päähän ei mahdu mikään muu kuin idiotismi?
Kokemus varmaan.
Yllättävän monet ihmiset elävät samassa kylässä tai kaupunginosassa koko elämänsä. Kun naapuriin muuttaakin joku "vieras" ei tuohon osata edes ottaa kontaktia. Eikä ymmärretä, että monien pitää oikeasti muuttaa työn perästä toiseen kaupunkiin. Kun käy esim. puolison kotiseudulla ja kuuntelee naapurien keskustelua, ei voi kuin ihmetellä miten käpertynyttä juttua on koko ikänsä samalla kulmakunnalla eläneillä. Pohditaan naapurin ostoksia, sanomisia ja sukulaisuussuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ns. Tukiverkottomat ovat juuri niitä pienen paikkakunnan parhaiten menestyneitä. Ovat lähteneet opiskelemaan ja päätyneet työn vuoksi toiselle paikkakunnalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)
Niin. Minun vanhemmat ei enää ole elossa eikä miehen isä, miehen äiti on vanhainkodissa. Miehellä ei ole sisaruksia, minulla on veli mutta hän asuu ulkomailla ja hänellä on kaksi pientä lasta siellä, joissa on kiinni. Eipä ole tukiverkkoja meillä.
Asutte siis korvessa ilman naapureita, eikä teillä ole sukulaisia, ei ystäviä, ei työkavereita, eikä näillä perheitä, eikä aikomustakaan hankkia niitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On mykistävää miten jotkut ihmiset voivat olla noin ylenkatseisia ”paremmuuskuplassaan”, tässäkin ketjussa jo pari tyyppiä kommentoi tukiverkottomien olevan laiskoja, tyhmiä ja yhteiskunnan rupusakkia.
Tukiverkottomuutta on paljon myös ”paremmissa piireissä”. Niissä on usen itsekäs ja materialistinen meno, ja ihmissuhteet eivät ole vahvoja tai rakkaudellisia, koska energia menee rahan haalimiseen ja omaisuuden hoitamiseen.Itse olemme puolisoni kanssa molemmat akateemisia, ahkeria, vaativissa asiantuntijahommissa ja minä ”jopa” varakkaasta lapsuudenkodista. Silti meillä ei ole tukiverkostoa kummankaan suvun puolelta emmekä ole koskaan saaneet mitään apua tai tukea. Varakkaat vanhempani eivät olleet minusta kiinnostuneita edes lapsena, ja täysi-ikäistyttyäni minut suunnilleen heitettiin kotoa ja jätettiin täysin yksin selviytymään, ilman henkistä tai muutakaan tukea. Mikään ”ostakaa apua rahalla” ei myöskään tuo sitä tukiverkostoa tai välittäviä ihmisiä perheellemme.
Se, että ajatellaan että tukiverkottomuus on köyhien ja tyhmien ongelma - tai sitten muuten itseaiheutettua - on aivan käsittämättömän törkeä ajatuspäätelmä ja sellaisen päätelmän tekijä on kyllä ylimielisyydessään ja omahyväisyydessään omaa luokkaansa. On aivan uskomatonta, että joku edes onnistuu laskemaan synnyinolosuhteensa (millaiset vanhemmat, millainen suku) omaksi ansiokseen. Jokainen teistä etuoikeutetuista olisi saattanut aivan yhtä hyvin syntyä huonoihin olosuhteisiin. Vauva ei voi päättää vanhempiaan vaan kohtalon kortit arpovat elämän olosuhteet.
Hyvä ja rakastava suku ei ole omaa ansiota vaan TUURIA! Ja kaikille ei vaan riitä rakastavia vanhempia. Moni syntyvä vauva saa nytkin osakseen paskat vanhemmat ja elinikäisen taakan ja olemattomat tukiverkot :(. Itkettää niiden vauvojen puolesta :(
Niin, no lisäisin tuohon että voi olla myös niin että vaikka ne perhesuhteet olisivat ihan hyvät ja isovanhemmilla olisi myös ainakin jonkin verran halua auttaa tai olla mukana elämässä niin voi olla myöskin tilanteita että se ei ole mahdollista sen takia että suurin osa tukiverkostosta (yleensä varmaan ne isovanhemmat) ovat muuttaneet eläkepäiville ulkomaille ja osa taas voi asua monensadan kilometrin päässä. Ei siinä paljon voi tukiverkosta apua saada pelkän puhelimen välillä ja tukiverkkoon se nyt ei vaikuta erityisemmin jos tavataan vaikka kerran vuodessa. Näin voi olla siis, vaikka välit olisivat ihan hyvät ja lämpimät. Elämä heittelee sinne tänne. Eihän sitä kukaan voi olettaa että esim. isovanhempi ei saisi muuttaa eläkepäiville ulkomaille kun siinä sitten menee lastenlasten tukiverkko. Tuuristahan tuo on aika paljon kiinni. On ihan eri tilanne jos ne isovanhemmat sattuu asumaan lähellä tai ainakin osa niistä kun se että kukaan ei asu fyysisesti lähellä.
Kyllä monesti näistä ihmettelijöistä paistaa sellainen että heillä on se luonnollinen lähiverkko lähellä esim. juuri isovanhemmat ja sitten toisille ihmetellään että eikö teillä ole ketään ja kehoitetaan värväämään tukiverkkoa joistain vieraista tutuista. Monesti myös tilanne on se että nämä arvostelijat eivät itse ikinä värväisi ketään lastenhoitajaksi tuttavista tai naapureista, eikä ole tarvinnutkaan kun on ne sukulaiset saatavilla.
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän monet ihmiset elävät samassa kylässä tai kaupunginosassa koko elämänsä. Kun naapuriin muuttaakin joku "vieras" ei tuohon osata edes ottaa kontaktia. Eikä ymmärretä, että monien pitää oikeasti muuttaa työn perästä toiseen kaupunkiin. Kun käy esim. puolison kotiseudulla ja kuuntelee naapurien keskustelua, ei voi kuin ihmetellä miten käpertynyttä juttua on koko ikänsä samalla kulmakunnalla eläneillä. Pohditaan naapurin ostoksia, sanomisia ja sukulaisuussuhteita.
Olet niin oikeassa! Olen työn perässä muuttanut kolme kertaa lapsiperheenä, ja on kyllä joka kerta ollut todella rajua torjuntaa paikaslisilta mammapuireiltä uusia kohtaan. Torjunta kohdistui siis kaikkiin uusiin ja tehtiin heti selväksi että ”meillä on tämä mammarinki ollut vuodesta 2005 ja tarkoitus ei sitten ole laajentaa tätä piiriä”.
Kaikki naapuruston mammat hengasi leikkipuistossa, minua ei aina edes tervehditty, ja mammakööri joskus supatteli minusta jotain (kuiskuttelivat ja katsoivat merkityksellisesti) koska olinhan ulkopuolinen, naapurustoon muuttanut häiriötekijä.
Mammat tunsivat toisensa lapsuusajoilta, kaikilla suku ja verkostot lähellä, ei mitään tarvetta tai halua tutustua uusiin.
Onneksi ajan kanssa tuli muutama muu uusi mamma joista sai itselle seura. Kunnes TAAS piti muuttaa kaupunkia.
Ja sama homm täällä taas, mammajengi ei halua uusia jäseniä, taas olen yksin...
Joten se ei vaan mene miinkuin moni naiivisti luulee, ”tutustu muihin äiteihin ja rakenna se tukiverkko”. NOT.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naapureilta ei kannata pyytää mitään apua, täällä se apu on juoruilua ja lasu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisi perheitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoa tms. Mutta aika paljon näitä kait on. Mulla on äiti :)
Niin. Minun vanhemmat ei enää ole elossa eikä miehen isä, miehen äiti on vanhainkodissa. Miehellä ei ole sisaruksia, minulla on veli mutta hän asuu ulkomailla ja hänellä on kaksi pientä lasta siellä, joissa on kiinni. Eipä ole tukiverkkoja meillä.
Asutte siis korvessa ilman naapureita, eikä teillä ole sukulaisia, ei ystäviä, ei työkavereita, eikä näillä perheitä, eikä aikomustakaan hankkia niitä
Miksi naapurit auttaisi, harvassa on ne naapurit.
Naapurit ei tarkoita sitä että ne auttaa.
En itsekkään hoitaisi kenenkään lapsia tai ottaisi mitään vastuuta niistä.
Jossain voi löytyä naapurista apua, ehkä maaseudulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin se on että jos joku saa tuttavilta apua niin vastavuoroisuutta ei löydy.
Kaveri käytti tuttavia sumeilematta hyväksi ja saikin paljon apua.
Jossakin vaiheessa sai palautetta vastavuoroisuudesta.
Ei itse auta koskaan ketään mutta jaksaa ruikuttaa kun kukaan ei auta.
Oman lapseni lapsia tulen joskus hoitamaan jos jaksan, muita en.
En jaksa enkä halua.
Tukiverkko kannattaa valehdella. Näin ei joudu syyniin.
Näin tehnyt aina itse.
Ollaan ydinperhe niin hyvin tässä pärjätty, kun 2 vanhempaa.
Voi luoja että tää hömpötys loppuu pian. Enää kasi luokan syyni edessä ja kyllä siinäkin kait kysytään tukiverkot.
On mulla pari läheistä sukulaista mutta ei ota vastuuta mun teineistä eikä ole ottaneet vastuuta koskaan.
Ne on mulle läheisiä ja sukulaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika harvoin sitä tukiverkkoa kuitenkaan tarvii. Ehkä juuri muutto, auto-ongelmat tai vuorotyö aiheuttaa tilanteita joissa tarvisi lähimpiä mutta niitä onneksi on harvoin ja itsellä vain 2-vuorotyö. Sen lisäksi 3 pientä lasta, yksinhuoltaja ja isä ottaa joka toinen viikonloppu. Päiväkoti hoitaa, koululaiset pärjää aamuisin ja iltapäivisin keskenään.
Treeneihin kuljetaan omalla autolla/kimppakyydeillä.
Arki pyörii vaikkei olekaan lastenhoitajia erikseen.
Ei ole tarve baari-illoille tms. Liikun kun voin ja kavereita näen lasten kanssa tai ilman jos ovat isällään.
Vierailija kirjoitti:
On mykistävää miten jotkut ihmiset voivat olla noin ylenkatseisia ”paremmuuskuplassaan”, tässäkin ketjussa jo pari tyyppiä kommentoi tukiverkottomien olevan laiskoja, tyhmiä ja yhteiskunnan rupusakkia.
Tukiverkottomuutta on paljon myös ”paremmissa piireissä”. Niissä on usen itsekäs ja materialistinen meno, ja ihmissuhteet eivät ole vahvoja tai rakkaudellisia, koska energia menee rahan haalimiseen ja omaisuuden hoitamiseen.Itse olemme puolisoni kanssa molemmat akateemisia, ahkeria, vaativissa asiantuntijahommissa ja minä ”jopa” varakkaasta lapsuudenkodista. Silti meillä ei ole tukiverkostoa kummankaan suvun puolelta emmekä ole koskaan saaneet mitään apua tai tukea. Varakkaat vanhempani eivät olleet minusta kiinnostuneita edes lapsena, ja täysi-ikäistyttyäni minut suunnilleen heitettiin kotoa ja jätettiin täysin yksin selviytymään, ilman henkistä tai muutakaan tukea. Mikään ”ostakaa apua rahalla” ei myöskään tuo sitä tukiverkostoa tai välittäviä ihmisiä perheellemme.
Se, että ajatellaan että tukiverkottomuus on köyhien ja tyhmien ongelma - tai sitten muuten itseaiheutettua - on aivan käsittämättömän törkeä ajatuspäätelmä ja sellaisen päätelmän tekijä on kyllä ylimielisyydessään ja omahyväisyydessään omaa luokkaansa. On aivan uskomatonta, että joku edes onnistuu laskemaan synnyinolosuhteensa (millaiset vanhemmat, millainen suku) omaksi ansiokseen. Jokainen teistä etuoikeutetuista olisi saattanut aivan yhtä hyvin syntyä huonoihin olosuhteisiin. Vauva ei voi päättää vanhempiaan vaan kohtalon kortit arpovat elämän olosuhteet.
Hyvä ja rakastava suku ei ole omaa ansiota vaan TUURIA! Ja kaikille ei vaan riitä rakastavia vanhempia. Moni syntyvä vauva saa nytkin osakseen paskat vanhemmat ja elinikäisen taakan ja olemattomat tukiverkot :(. Itkettää niiden vauvojen puolesta :(
Olet aivan oikeassa. Kuten aiemmin kirjoitin, perheeseen synnytään tai avioidutaan. Nimenomaan se ei ole omaa ansiota, kuten taas perheen ulkopuolisen tukiverkoston rakentaminen on. On todellakin tuuria, millaiseen perheeseen syntyy. Tai avioituu, joskin siihen voi jonkin verran itsekin vaikuttaa puolisoa valitessaan. On kuitenkin normaalia, että puoliso valitaan puolison eikä hänen sukunsa perusteella.
Nykyisin on hyvin tavallista, että suomalaiset pitävät perheenä vain saman katon alla asuvia ihmisiä. Kun nuori muuttaa omilleen, hän lakkaa kuulumasta perheeseen. Hän avioituu ja hankkii lapsia, jolloin hänellä taas on oma perhe. Kun hänen lapsensa ovat aikuisia ja puoliso kuollut tai kenties on tullut ero, hän on jälleen ilman perhettä. On uusperheellisiä, jotka eivät katso puolisonsa aiemmasta parisuhteesta olevien lasten kuuluvan perheeseen, jos puoliso ei ole näiden lasten lähihuoltaja ts lapset eivät asu hänen kanssaan.
Olen kuullut useammankin kerran, että meidän perhe, jossa on perheenjäseniä jo neljässä sukupolvessa eivätkä kaikki asu saman katon alla, on suomalaisittain outo. Emmekä ole edes suomenruotsalaisia. Lasten serkkuja otetaan yökylään, vaikka serkkujen vanhemmat eivät tarvitsekaan mitään apua eivätkä ole pyytäneet lastensa päästä hoitoon. Serkut tulevat tätinsä tai setänsä luokse siksi, että serkukset haluavat leikkiä yhdessä. Tai jos sedällä tai tädillä ei ole vielä itsellään lapsia, niin ihan vaan siksi, että näiden pienten perheenjäsenten kanssa vietetystä ajasta nauttii. Ei sitä koeta työnä, vaivalloisena eikä tukemisena tai auttamisena vaan ihan omaksi iloksi tehdään niin.
Suomessa on muutamassa vuosikymmenessä tapahtunut muutos, jossa kaikenlaista apua, tukea yms kuuluu hakea yhteiskunnalta. On jokin virasto, josta saa tarvitsemansa palvelut. Tästä on ollut se etu, että ei tarvitse sunnuntaipäivällisellä taas kerran kuunnella vaarin sataan kertaan kerrottuja sotajuttuja, mummon kihtivaivoja, siskon mieshuolia jne. Eikä äitikään ärähtele vaihdevuosioireissaan kantaessaan päivällistä pöytään tai teini-ikäinen pikkuveli lippalakki päässä tuolissa löhöten räplää älypuhelintaan. Sunnuntait ovat paljon rentouttavampia ja leppoisampia, jos makaa pieruverkkareissa kotisohvalla, tilaa pizzataxin ja katselee Netflixistä jotain itselleen mieluista ohjelmaa. Varsinkin, jos on ollut edellisenä iltana juhlimassa ja päällä on kauhea kankkunen. On aivan tavallista, että kun aikuistuu, haluaa elää omaa mukavaa elämäänsä. Niissäkin perheissä, joissa on vielä aiemmin ollut yhteisiä sunnuntaipäivällisiä tai muita tapaamisia, tapa häviää, jos yhä useampi ei syystä tai toisesta voi osallistua. Siskoni kanssa olemme aina nauraneet - ja lapsillemmekin opettaneet - että vuosikymmeniä jatkuneelta perinteiseltä vappulounaalta voi jäädä pois vain siinä tapauksessa, että toimittaa oman kuolintodistuksensa. Tottakai on ollut tilanteita, että ollaan oltu sairaana tai vuorotyötä tekevällä on ollut työvuoro ja sen vuoksi ei ole joku voinut osallistua, mutta aika monelle vappulounaalle tuli nuorena osallistuttua ihan hirveässä krapulassakin. Buranaa naamaan, suihkuun, vaatteet päälle, lätsä päähän ja menoksi. Ja vain siksi, että vappulounaalle osallistuvien ihmisten kanssa ihan aidosti viihtyi.
Hyvin monelle suomalaiselle meidän perheeseen kuuluminen olisi kauhistus. Noin paljon yhdessä? Onks pakko? Miksi? Emmä jaksa! Ei nimittäin voi vain napsia rusinoita pullasta eli itselleen mieluista konkreettista hyötyä. Joko haluaa koko paketin tai ei halua siitä mitään.
- Nro 217 -
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On mykistävää miten jotkut ihmiset voivat olla noin ylenkatseisia ”paremmuuskuplassaan”, tässäkin ketjussa jo pari tyyppiä kommentoi tukiverkottomien olevan laiskoja, tyhmiä ja yhteiskunnan rupusakkia.
Tukiverkottomuutta on paljon myös ”paremmissa piireissä”. Niissä on usen itsekäs ja materialistinen meno, ja ihmissuhteet eivät ole vahvoja tai rakkaudellisia, koska energia menee rahan haalimiseen ja omaisuuden hoitamiseen.Itse olemme puolisoni kanssa molemmat akateemisia, ahkeria, vaativissa asiantuntijahommissa ja minä ”jopa” varakkaasta lapsuudenkodista. Silti meillä ei ole tukiverkostoa kummankaan suvun puolelta emmekä ole koskaan saaneet mitään apua tai tukea. Varakkaat vanhempani eivät olleet minusta kiinnostuneita edes lapsena, ja täysi-ikäistyttyäni minut suunnilleen heitettiin kotoa ja jätettiin täysin yksin selviytymään, ilman henkistä tai muutakaan tukea. Mikään ”ostakaa apua rahalla” ei myöskään tuo sitä tukiverkostoa tai välittäviä ihmisiä perheellemme.
Se, että ajatellaan että tukiverkottomuus on köyhien ja tyhmien ongelma - tai sitten muuten itseaiheutettua - on aivan käsittämättömän törkeä ajatuspäätelmä ja sellaisen päätelmän tekijä on kyllä ylimielisyydessään ja omahyväisyydessään omaa luokkaansa. On aivan uskomatonta, että joku edes onnistuu laskemaan synnyinolosuhteensa (millaiset vanhemmat, millainen suku) omaksi ansiokseen. Jokainen teistä etuoikeutetuista olisi saattanut aivan yhtä hyvin syntyä huonoihin olosuhteisiin. Vauva ei voi päättää vanhempiaan vaan kohtalon kortit arpovat elämän olosuhteet.
Hyvä ja rakastava suku ei ole omaa ansiota vaan TUURIA! Ja kaikille ei vaan riitä rakastavia vanhempia. Moni syntyvä vauva saa nytkin osakseen paskat vanhemmat ja elinikäisen taakan ja olemattomat tukiverkot :(. Itkettää niiden vauvojen puolesta :(
Olet aivan oikeassa. Kuten aiemmin kirjoitin, perheeseen synnytään tai avioidutaan. Nimenomaan se ei ole omaa ansiota, kuten taas perheen ulkopuolisen tukiverkoston rakentaminen on. On todellakin tuuria, millaiseen perheeseen syntyy. Tai avioituu, joskin siihen voi jonkin verran itsekin vaikuttaa puolisoa valitessaan. On kuitenkin normaalia, että puoliso valitaan puolison eikä hänen sukunsa perusteella.
Nykyisin on hyvin tavallista, että suomalaiset pitävät perheenä vain saman katon alla asuvia ihmisiä. Kun nuori muuttaa omilleen, hän lakkaa kuulumasta perheeseen. Hän avioituu ja hankkii lapsia, jolloin hänellä taas on oma perhe. Kun hänen lapsensa ovat aikuisia ja puoliso kuollut tai kenties on tullut ero, hän on jälleen ilman perhettä. On uusperheellisiä, jotka eivät katso puolisonsa aiemmasta parisuhteesta olevien lasten kuuluvan perheeseen, jos puoliso ei ole näiden lasten lähihuoltaja ts lapset eivät asu hänen kanssaan.
Olen kuullut useammankin kerran, että meidän perhe, jossa on perheenjäseniä jo neljässä sukupolvessa eivätkä kaikki asu saman katon alla, on suomalaisittain outo. Emmekä ole edes suomenruotsalaisia. Lasten serkkuja otetaan yökylään, vaikka serkkujen vanhemmat eivät tarvitsekaan mitään apua eivätkä ole pyytäneet lastensa päästä hoitoon. Serkut tulevat tätinsä tai setänsä luokse siksi, että serkukset haluavat leikkiä yhdessä. Tai jos sedällä tai tädillä ei ole vielä itsellään lapsia, niin ihan vaan siksi, että näiden pienten perheenjäsenten kanssa vietetystä ajasta nauttii. Ei sitä koeta työnä, vaivalloisena eikä tukemisena tai auttamisena vaan ihan omaksi iloksi tehdään niin.
Suomessa on muutamassa vuosikymmenessä tapahtunut muutos, jossa kaikenlaista apua, tukea yms kuuluu hakea yhteiskunnalta. On jokin virasto, josta saa tarvitsemansa palvelut. Tästä on ollut se etu, että ei tarvitse sunnuntaipäivällisellä taas kerran kuunnella vaarin sataan kertaan kerrottuja sotajuttuja, mummon kihtivaivoja, siskon mieshuolia jne. Eikä äitikään ärähtele vaihdevuosioireissaan kantaessaan päivällistä pöytään tai teini-ikäinen pikkuveli lippalakki päässä tuolissa löhöten räplää älypuhelintaan. Sunnuntait ovat paljon rentouttavampia ja leppoisampia, jos makaa pieruverkkareissa kotisohvalla, tilaa pizzataxin ja katselee Netflixistä jotain itselleen mieluista ohjelmaa. Varsinkin, jos on ollut edellisenä iltana juhlimassa ja päällä on kauhea kankkunen. On aivan tavallista, että kun aikuistuu, haluaa elää omaa mukavaa elämäänsä. Niissäkin perheissä, joissa on vielä aiemmin ollut yhteisiä sunnuntaipäivällisiä tai muita tapaamisia, tapa häviää, jos yhä useampi ei syystä tai toisesta voi osallistua. Siskoni kanssa olemme aina nauraneet - ja lapsillemmekin opettaneet - että vuosikymmeniä jatkuneelta perinteiseltä vappulounaalta voi jäädä pois vain siinä tapauksessa, että toimittaa oman kuolintodistuksensa. Tottakai on ollut tilanteita, että ollaan oltu sairaana tai vuorotyötä tekevällä on ollut työvuoro ja sen vuoksi ei ole joku voinut osallistua, mutta aika monelle vappulounaalle tuli nuorena osallistuttua ihan hirveässä krapulassakin. Buranaa naamaan, suihkuun, vaatteet päälle, lätsä päähän ja menoksi. Ja vain siksi, että vappulounaalle osallistuvien ihmisten kanssa ihan aidosti viihtyi.
Hyvin monelle suomalaiselle meidän perheeseen kuuluminen olisi kauhistus. Noin paljon yhdessä? Onks pakko? Miksi? Emmä jaksa! Ei nimittäin voi vain napsia rusinoita pullasta eli itselleen mieluista konkreettista hyötyä. Joko haluaa koko paketin tai ei halua siitä mitään.
- Nro 217 -
No minä tukiverkoton haluaisin juuri tuollaisen perheen/suvun, sillä tukiverkon kaipaaminen on koppupeleissä sukuyhteyden ja välittämisen kaipuuta. Enemmän sitä yhteistä eloa ja asioiden jakamista kaipaan kuin esim konkreettista lastenhoitoapua.
Mulla ja miehellä on molemmilla todella kylmät tylyt junttisuvut. Kummsnkasn vanhemmat ei halua tavata, pitää yhteyttä, kyläillä tai soitella. Js varsinkasn missään ei auteta ja jos lapsella on joku hätä, niin sille vittuillaan ja nauretaan ivallisesti.
Rakastavaan perheeseen ja sukuun syntyminen on lottovoitto!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On mykistävää miten jotkut ihmiset voivat olla noin ylenkatseisia ”paremmuuskuplassaan”, tässäkin ketjussa jo pari tyyppiä kommentoi tukiverkottomien olevan laiskoja, tyhmiä ja yhteiskunnan rupusakkia.
Tukiverkottomuutta on paljon myös ”paremmissa piireissä”. Niissä on usen itsekäs ja materialistinen meno, ja ihmissuhteet eivät ole vahvoja tai rakkaudellisia, koska energia menee rahan haalimiseen ja omaisuuden hoitamiseen.Itse olemme puolisoni kanssa molemmat akateemisia, ahkeria, vaativissa asiantuntijahommissa ja minä ”jopa” varakkaasta lapsuudenkodista. Silti meillä ei ole tukiverkostoa kummankaan suvun puolelta emmekä ole koskaan saaneet mitään apua tai tukea. Varakkaat vanhempani eivät olleet minusta kiinnostuneita edes lapsena, ja täysi-ikäistyttyäni minut suunnilleen heitettiin kotoa ja jätettiin täysin yksin selviytymään, ilman henkistä tai muutakaan tukea. Mikään ”ostakaa apua rahalla” ei myöskään tuo sitä tukiverkostoa tai välittäviä ihmisiä perheellemme.
Se, että ajatellaan että tukiverkottomuus on köyhien ja tyhmien ongelma - tai sitten muuten itseaiheutettua - on aivan käsittämättömän törkeä ajatuspäätelmä ja sellaisen päätelmän tekijä on kyllä ylimielisyydessään ja omahyväisyydessään omaa luokkaansa. On aivan uskomatonta, että joku edes onnistuu laskemaan synnyinolosuhteensa (millaiset vanhemmat, millainen suku) omaksi ansiokseen. Jokainen teistä etuoikeutetuista olisi saattanut aivan yhtä hyvin syntyä huonoihin olosuhteisiin. Vauva ei voi päättää vanhempiaan vaan kohtalon kortit arpovat elämän olosuhteet.
Hyvä ja rakastava suku ei ole omaa ansiota vaan TUURIA! Ja kaikille ei vaan riitä rakastavia vanhempia. Moni syntyvä vauva saa nytkin osakseen paskat vanhemmat ja elinikäisen taakan ja olemattomat tukiverkot :(. Itkettää niiden vauvojen puolesta :(
Olet aivan oikeassa. Kuten aiemmin kirjoitin, perheeseen synnytään tai avioidutaan. Nimenomaan se ei ole omaa ansiota, kuten taas perheen ulkopuolisen tukiverkoston rakentaminen on. On todellakin tuuria, millaiseen perheeseen syntyy. Tai avioituu, joskin siihen voi jonkin verran itsekin vaikuttaa puolisoa valitessaan. On kuitenkin normaalia, että puoliso valitaan puolison eikä hänen sukunsa perusteella.
Nykyisin on hyvin tavallista, että suomalaiset pitävät perheenä vain saman katon alla asuvia ihmisiä. Kun nuori muuttaa omilleen, hän lakkaa kuulumasta perheeseen. Hän avioituu ja hankkii lapsia, jolloin hänellä taas on oma perhe. Kun hänen lapsensa ovat aikuisia ja puoliso kuollut tai kenties on tullut ero, hän on jälleen ilman perhettä. On uusperheellisiä, jotka eivät katso puolisonsa aiemmasta parisuhteesta olevien lasten kuuluvan perheeseen, jos puoliso ei ole näiden lasten lähihuoltaja ts lapset eivät asu hänen kanssaan.
Olen kuullut useammankin kerran, että meidän perhe, jossa on perheenjäseniä jo neljässä sukupolvessa eivätkä kaikki asu saman katon alla, on suomalaisittain outo. Emmekä ole edes suomenruotsalaisia. Lasten serkkuja otetaan yökylään, vaikka serkkujen vanhemmat eivät tarvitsekaan mitään apua eivätkä ole pyytäneet lastensa päästä hoitoon. Serkut tulevat tätinsä tai setänsä luokse siksi, että serkukset haluavat leikkiä yhdessä. Tai jos sedällä tai tädillä ei ole vielä itsellään lapsia, niin ihan vaan siksi, että näiden pienten perheenjäsenten kanssa vietetystä ajasta nauttii. Ei sitä koeta työnä, vaivalloisena eikä tukemisena tai auttamisena vaan ihan omaksi iloksi tehdään niin.
Suomessa on muutamassa vuosikymmenessä tapahtunut muutos, jossa kaikenlaista apua, tukea yms kuuluu hakea yhteiskunnalta. On jokin virasto, josta saa tarvitsemansa palvelut. Tästä on ollut se etu, että ei tarvitse sunnuntaipäivällisellä taas kerran kuunnella vaarin sataan kertaan kerrottuja sotajuttuja, mummon kihtivaivoja, siskon mieshuolia jne. Eikä äitikään ärähtele vaihdevuosioireissaan kantaessaan päivällistä pöytään tai teini-ikäinen pikkuveli lippalakki päässä tuolissa löhöten räplää älypuhelintaan. Sunnuntait ovat paljon rentouttavampia ja leppoisampia, jos makaa pieruverkkareissa kotisohvalla, tilaa pizzataxin ja katselee Netflixistä jotain itselleen mieluista ohjelmaa. Varsinkin, jos on ollut edellisenä iltana juhlimassa ja päällä on kauhea kankkunen. On aivan tavallista, että kun aikuistuu, haluaa elää omaa mukavaa elämäänsä. Niissäkin perheissä, joissa on vielä aiemmin ollut yhteisiä sunnuntaipäivällisiä tai muita tapaamisia, tapa häviää, jos yhä useampi ei syystä tai toisesta voi osallistua. Siskoni kanssa olemme aina nauraneet - ja lapsillemmekin opettaneet - että vuosikymmeniä jatkuneelta perinteiseltä vappulounaalta voi jäädä pois vain siinä tapauksessa, että toimittaa oman kuolintodistuksensa. Tottakai on ollut tilanteita, että ollaan oltu sairaana tai vuorotyötä tekevällä on ollut työvuoro ja sen vuoksi ei ole joku voinut osallistua, mutta aika monelle vappulounaalle tuli nuorena osallistuttua ihan hirveässä krapulassakin. Buranaa naamaan, suihkuun, vaatteet päälle, lätsä päähän ja menoksi. Ja vain siksi, että vappulounaalle osallistuvien ihmisten kanssa ihan aidosti viihtyi.
Hyvin monelle suomalaiselle meidän perheeseen kuuluminen olisi kauhistus. Noin paljon yhdessä? Onks pakko? Miksi? Emmä jaksa! Ei nimittäin voi vain napsia rusinoita pullasta eli itselleen mieluista konkreettista hyötyä. Joko haluaa koko paketin tai ei halua siitä mitään.
- Nro 217 -
No minä tukiverkoton haluaisin juuri tuollaisen perheen/suvun, sillä tukiverkon kaipaaminen on koppupeleissä sukuyhteyden ja välittämisen kaipuuta. Enemmän sitä yhteistä eloa ja asioiden jakamista kaipaan kuin esim konkreettista lastenhoitoapua.
Mulla ja miehellä on molemmilla todella kylmät tylyt junttisuvut. Kummsnkasn vanhemmat ei halua tavata, pitää yhteyttä, kyläillä tai soitella. Js varsinkasn missään ei auteta ja jos lapsella on joku hätä, niin sille vittuillaan ja nauretaan ivallisesti.Rakastavaan perheeseen ja sukuun syntyminen on lottovoitto!
Olen samaa mieltä, mutta vain siinä tapauksessa, että yksilö on luonteeltaan ja persoonaltaan sellainen, joka tällaista elämäntapaa halua. Kyseessä kun nimenomaan elämäntapa. Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka viihtyvät paremmin pienessä porukassa tai ihan yksinkin. Ihmisiä, jotka haluavat valita. "Ai tonne ravintolaan vappulounaalle? Mä olen ollut siellä ennenkin, joten en mä nyt tule." Tai "meidän lapsilla on sellainen harrastus, että ei me voida sunnuntaipäivällisille osallistua, kun sunnuntaisin on aina treenit tai kilpailut". Tai "me nyt halutaan viettää joulu ihan vaan oman perheen kesken kotona". Mä ymmärrän oikein hyvin ihmisiä, jotka mieluummin kulkevat omia polkujaan.
Mun lasten aikana ei ollut voimavara kyselyitä.
Neuvola käynnit hoitu ilman kyyläystä.
Taitaa olla nykypäivän suuntaus tää tukiverkko asia, kun siitä vielä koulussakin jauhetaan.
Th meni ihan vaikeaksi, kun sanoin että ei meidän lapsia voi enää hoitaa että ovat niin vanhoja etteivät suostu enää hoidettaviksi.
Mä en jaksa enää teinejen kohdalla puhua mistään tukiverkoista.
Mutta onko sulla ihminen jonka kanssa puhua?
Sanoin että on mutta kuopus juuri 14v. sanoi että ei halua että puhun mitään hänen asioistaan, että silleen.
Nyt se neuvolan voimavarakysely on vähän muuttunut. Mekin jäätiin isovanhempien totaalisen poissaolon takia ”tarkkailuun” edellisen lapsen kanssa v.2013 mutta viimeisin lapsi syntyi viime syksynä, ja nyt se pisteytysjuttu oli onneksi muuttunut. Suututti silloin aiemmin kovasti, kun tämän isovanhemmattomuuden/tukiverkottomuuden takia neuvolalääkäri kirjasi perheemme ”seurantaan” ja lapsen tietoihin merkittiin ”kohonnut riski ongelmiin jatkossa”.
Olemme ihan hyvätuloisia, akateemisia ja hyviä vanhempia, mutta paska tuuri käynyt sen suhteen että kummankaan vanhempia ei lastenlapset kiinnostaa... edes sen vertaa että ristiäisissä olisivat käyneet tai joskus edes nähneet vilaukselta lapsiamme.
Olin niin helpottunut kun tuo ongelmien ennustus-seula oli jotenkin muuttunut! Suututti, kun ilmankin jo kärsin siitä ettei isovanhempia kiinnosta, ja sitten ne mokomat vielä neuvolassa aiheuttivat ”rupusakiksi” leimautumisen!
Niinkuin joku sanoikin, olisi varmaan kannattanut valehdella :)
Tätä ei kaikki kunnat noudata! Omassa 10000 asukkaan kunnassa lapsiperheille ei ole tätä apua. Se on paperilla olemassa (vanhuspuolen kotihoito voi resurssien salliessa auttaa lapsiperheitä) mutta oikeasti resurssia ei ole ja neuvolakin sen sanoo suoraan.