Lue keskustelun säännöt.
”Suutarin lapsilla ei kenkiä” -tarinoita?
Tuleeko mieleen omasta tai lähipiiristä tapauksia, joissa perheenjäsenet/puolisot/lapset eivät juurikaan pääse nauttimaan toisen perheenjäsenen ammattitaidosta tai osaamisesta? Tulee mieleen ex-mieheni, joka oli todella hyvä hieroja ja teki sitä ammatikseen. Kolmen vuoden suhteen aikana hän hieroi minua ehkä 5 kertaa ja sekin oli ihan suhteen alussa. Tavallaanhan sen ymmärtää kun on väsynyt aina työpäivän jälkeen, mutta jotenkin oli outoa joutua maksamaan jollekin toiselle hieronnasta...
Kommentit (457)
Teille ketkä ihmettelevät opettajien lapsien huonoa käytöstä, yleensä se johtuu nimenomaan siitä että toinen vanhemmista on opettaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini työskenteli erityislasten hoitajana, hänen "työlapsensa" olivat siis eri tavoilla kehitys- ja/tai liikuntavammaisia, tai sitten autismin kirjolla.
Minua hän ei kuitenkaan ikinä tahtonut käyttää lääkärissä, kun hän ei vain jostain syystä ole koskaan ymmärtänyt oikean diagnoosin tärkeyttä. Kiva siinä sitten oli yrittää kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi ihmiseksi, kun olin milloin tuhma, milloin laiska, milloin typerä ja milloin vain syntyjäni paha ihminen. Hyvinä hetkinä olin "ihanan yksilöllinen" ja "rohkeasti oma itseni", ja vaikka se minua itseäni häiritsikin, niin eihän minua kuitenkaan voinut siitä lääkäriin viedä, kun äiti niin tykkäsi pitää omistuksessaan tällaista uniikkia <del>keräilykappaletta</del> lasta.
Jouduin sitten itse aikuisena käymään lääkärissä selvittelemässä syitä ongelmilleni. Minulla diagnosoitiin lievä liikuntavamma/tukielinsairaus sekä syvä Asperger.
Rakkautta ja ymmärrystä siis riitti työlapsille, joilla oli oikea syy olla hankalia, mutta ei omalle lapselle, joka "olisi itse voinut ratkaista omat ongelmansa, jos vain olisi viitsinyt ottaa itseään niskasta ja yrittää kovemmin". Kiitti äiti.
Minun äitini taas oli opettaja, joka myös perehtynyt erityispedagogiikkaan.
Hänen opettamansa lapset (muutama oli samassa harrasteporukassa) kehui loustavaksi opettajaksi ja hyväksi tyypiksu.
Kotona hän harjoitti meitä lapsiaan kohtaan rajua perheväkivaltaa, ja esimerkiksi koulutehtävissä ei uskaltanut pyytää apua, koska tämä hermostui jos ei heti tajunnut tehtävää.
Ekalla luokalla kun opeteltiin plus- ja vähennyslaskuja, niin oli ottanut pieniä kiviä havainnoimaan asiaa. En silti heti tajunnut, ja mitä teki äiti? Paiskasi nuo kivet päin 7-seitsenvuotiaan tyttärensä naamaa, ja mäjäytti takaraivoon matikankirjalla.
Että sellainen opettaja oli kotona... en uskaltanut jatkossa enää pyytää apua, en edes opettajilta koulussa. Koulunkäyntini kärsi tästä, sekä siksi että oireilin kotioloista.
Kun sitten toin kotiin ekan hylätyn koepaperin, niin äiti hakkasi kunnolla, ja käski minua mennä vaikka jyrkänteeltä alas kun olen niin turha ihminen.Kaikki ei tosiaan aina ole sitä miltä näyttää.
Halaus! Sama kokemus! Vaiknei opettaja ollutkaan. Muuten koulutettu ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini työskenteli erityislasten hoitajana, hänen "työlapsensa" olivat siis eri tavoilla kehitys- ja/tai liikuntavammaisia, tai sitten autismin kirjolla.
Minua hän ei kuitenkaan ikinä tahtonut käyttää lääkärissä, kun hän ei vain jostain syystä ole koskaan ymmärtänyt oikean diagnoosin tärkeyttä. Kiva siinä sitten oli yrittää kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi ihmiseksi, kun olin milloin tuhma, milloin laiska, milloin typerä ja milloin vain syntyjäni paha ihminen. Hyvinä hetkinä olin "ihanan yksilöllinen" ja "rohkeasti oma itseni", ja vaikka se minua itseäni häiritsikin, niin eihän minua kuitenkaan voinut siitä lääkäriin viedä, kun äiti niin tykkäsi pitää omistuksessaan tällaista uniikkia <del>keräilykappaletta</del> lasta.
Jouduin sitten itse aikuisena käymään lääkärissä selvittelemässä syitä ongelmilleni. Minulla diagnosoitiin lievä liikuntavamma/tukielinsairaus sekä syvä Asperger.
Rakkautta ja ymmärrystä siis riitti työlapsille, joilla oli oikea syy olla hankalia, mutta ei omalle lapselle, joka "olisi itse voinut ratkaista omat ongelmansa, jos vain olisi viitsinyt ottaa itseään niskasta ja yrittää kovemmin". Kiitti äiti.
Minun äitini taas oli opettaja, joka myös perehtynyt erityispedagogiikkaan.
Hänen opettamansa lapset (muutama oli samassa harrasteporukassa) kehui loustavaksi opettajaksi ja hyväksi tyypiksu.
Kotona hän harjoitti meitä lapsiaan kohtaan rajua perheväkivaltaa, ja esimerkiksi koulutehtävissä ei uskaltanut pyytää apua, koska tämä hermostui jos ei heti tajunnut tehtävää.
Ekalla luokalla kun opeteltiin plus- ja vähennyslaskuja, niin oli ottanut pieniä kiviä havainnoimaan asiaa. En silti heti tajunnut, ja mitä teki äiti? Paiskasi nuo kivet päin 7-seitsenvuotiaan tyttärensä naamaa, ja mäjäytti takaraivoon matikankirjalla.
Että sellainen opettaja oli kotona... en uskaltanut jatkossa enää pyytää apua, en edes opettajilta koulussa. Koulunkäyntini kärsi tästä, sekä siksi että oireilin kotioloista.
Kun sitten toin kotiin ekan hylätyn koepaperin, niin äiti hakkasi kunnolla, ja käski minua mennä vaikka jyrkänteeltä alas kun olen niin turha ihminen.Kaikki ei tosiaan aina ole sitä miltä näyttää.
Halaus! Sama kokemus! Vaiknei opettaja ollutkaan. Muuten koulutettu ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Teille ketkä ihmettelevät opettajien lapsien huonoa käytöstä, yleensä se johtuu nimenomaan siitä että toinen vanhemmista on opettaja
Tarkenna, en tajua pointtia
äitini on mielisairaanhoitaja, isä nuoriso-ohjaaja. minä päihderiippuvainen ja kroonisesti syömishäiriöinen 20v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen laskutusosastolla töissä, aina tunnollinen ja tarkka töiden suhteen, mutta omat laskut saattaa joskus olla myöhässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todellakin hierojaa joka ei hiero puolisoaan/lapsiaan. Sama jos kokki ilmoittaisi, ettei laita ruokaa ilmaiseksi tai siivooja ei siivoa tai rakentaja ei ilmaiseksi remontoi omaa kotiaan.
Itse olen sairaanhoitaja ja todellakin huolehdin, että lääkekaappi on kunnossa ja minun vastuulla on lapsen lääkärikäynnit sekä kroonisen sairauden hoito. Tietysti jos vihaa työtään niin silloin kaikki ylimääräinen voi olla ylivoimaista.
Tuo on vähän eri asia, kun siivoaja siivoaa tai kokki kokkaa kotonaan, hyötyy hän siitä myös itse. Jos hieroja taas hieroo kumppaniaan, ainoastaan kumppani hyötyy siitä, hieroja ei saa siitä itselleen mitään muuta kuin lisärasitusta. Itse asiassa kukaan tuntemani kokki ei kotonaan tee mitään "kunnollista" ruokaa. Puoliso hoitaa pääasiassa ruuanlaiton ja jos kokki joutuu itse kokkaamaan, hän tekee jotain nopeaa puolivalmisteista. Ymmärrän hyvin, että kotona vapaa-ajalla ei enää huvita tehdä sitä mitä muuten tekee työkseen kaiket päivät.
No tuntuu jotenkin aika törkeältä että elää parisuhteessa mutta puolisolleen ei voi tehdä mitään, ellei saa palkkaa tai hyödy siitä itse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
äitini on mielisairaanhoitaja, isä nuoriso-ohjaaja. minä päihderiippuvainen ja kroonisesti syömishäiriöinen 20v
Miksi ja mistä lähtien?
Kurja juttu. Toivottavasti vointisi kohenee ja pääset voitolle päihteistä.
En antaisi anteeksi itselleni, jos olisin saanut tuollaista aikaan lapsilleni tai jättäisin heidän ongelmansa huomaamatta ja hoitamatta.
Itse olen kieliteiteilijä ja oikein kaksikielisyyden puolesta puhuja, mutta lapset osaavat vain yhtä kieltä vaikka mahdollisuus olisi helposti ollut kaksikielisyyteen. Nyt on jo liian myöhäistä kun lapset ovat jo isoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puutarhuri joka hoiti vain muiden puutarhoja. Ei enää. Kyllä puutarhurilla pitäisi olla puutarha itseäänkin varten.
Vähän niinkuin autonkorjaaja ilman omaa autoa.
Olen henkilöstöjohtaja isossa konsernissa enkä osaa tehdä omaa CV:tä. Ahdistaa ajatuskin siitä, että pitäisi listata kaikki tekemiset siihen. Tähän saakka konsultti on tehnyt sen puolestani. Haastattelutilanne vasta olisikin tuskallinen jos joutuisin olemaan pöydän toisella puolella. Kaikki sympatiani rohkeille työttömille työnhakijoille - I feel your pain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eräs parturibloggaaja; paasaa kuinka hiustyylin tulee sopia piirteisiin. Ja itsellä hällä on pilvenpiirtäjän korkuinen otsa eikä tajua otsatukka siihen leikkauttaa.
Kuka?
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi ei millään opi englantia. Ei vaan jotenkin kykene sisäistämään vaikka kuinka käytetään aikaa ja väännän ratakiskosta. Jos mun oppilaat ei sais hyviä numeroita ja oppis pitäisin itseäni huonona opettajana, mutta kun ne tuntuu lähes kaikki oppivan aivan hyvin niin en käsitä. Mies opettaa ruotsia, saa nähdä tuleeko samoja ongelmia. Hän opettaa pojan tulevassa yläkoulussa ja tulee lasta opettamaan myös luokassa.
Tietenkin tiedät, että lukihäiriö voi näkyä myös kielten oppimisen vaikeutena. Tai ymmärrät että lapsi voi jännittää opettajavanhempaa.
Jollet ole ihan Huhtis, jonka mielestä kouluikäiset lapset eivät ymmärrä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puutarhuri joka hoiti vain muiden puutarhoja. Ei enää. Kyllä puutarhurilla pitäisi olla puutarha itseäänkin varten.
Ehdottomasti. Ei pidä pistäytyä vieraissa puutarhoissa.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen kieliteiteilijä ja oikein kaksikielisyyden puolesta puhuja, mutta lapset osaavat vain yhtä kieltä vaikka mahdollisuus olisi helposti ollut kaksikielisyyteen. Nyt on jo liian myöhäistä kun lapset ovat jo isoja.
Mikä sen estää? Aikuisena oppii yhtä hyvin ellei paremmin.
Alkuopettajatuttuni, joka työkseen opettaa lapsia kirjoittamaan oikealla kynäotteella, lapsi kirjoittaa väärällä otteella. Ei koskaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Kävin treffeillä päihdeklinikalla työskentelevän "alan ammattilaisen" kanssa. Veti viinaa kaksin käsin muutaman tunnin ajan ja oli tillin tallin haastamassa riitaa muiden kanssa tärskyjen päätteeksi.
Psykiatrin ja psykologin teini ajeli kännipäissään vanhempansa autolla ojaan. Vanhemmat ovat perehtyneitä murrosikään, nuoriin jne. pitkä litania. Kuitenkin se oma kullannuppu on vaihtanut koulua ja paikkakuntaa, kun meni häiriköinniksi eikä koulu sujunut. Nyt viistoistavuotiaana ryyppää ja käyttää nuuskaa. Helppo varmaan toisia neuvoa, mutta ei sitten itsekään osaa.
no tuota. olen mieleltäni sairas nuori aikuinen, jonka vanhemmat on psykiatrisia hoitajia. eivät ymmärtäneet lapsena hakea mulle apua ”etten leimaannu”. eivätkä ymmärtäneet oireideni vakavuutta.
nyt olen tällainen kodin ja sairaalan väliä seilaava ihmisraunio.
mitähän olisi toisin jos alalla olevat vanhempani olisivat vähän kiinnittäneet huomiota ja kehdanneet hakea apua silloin, kun aloin oirehtia.
Tuttavaperheen äiti on leipuri, mutta ei koskaan leivo kotona mitään. Lasten synttäreilläkin on jotain Prisman tai Cittarin ällömakeita kakkuja/pullia.
Tiedän, että osaisi leipoa todella ihania ja hyviä kakkuja, mutta ei vain leivo. Eikö voisi edes lapsen SYNTTÄREIHIN panostaa. Kumminkin kerran vuodessa. Ymmärrän kyllä, että arkena ei jaksa leipoa.
Oma äitini oli myös leipuri, mutta hän leipoi viikonloppuisin meidän lasten kanssa pullia, muffinseja jne. Myös synttäreille leipoi todella hienoja kakkuja. (Yksille synttäreille aina 3 kakkua, leivoksia, jotain pientä suolaista jne) Olen todella kiitollinen äidilleni :) se oli aina ihana tulla kotiin kun keittiössä odotti sämpylöitä tai leivoksia. Muutenkin opin ihan pienenä leipomisen ”perus” asiat.