”Suutarin lapsilla ei kenkiä” -tarinoita?

Vierailija kirjoitti:

Naapurin rouva on yliopistolla naistutkijana.

Naapurin lapset ovat kuitenkin ihan järkeviä, täyspäisiä ihmisiä!

Niin sinä luulet...

Vihreä puolue on paras esimerkki asiassa

Eräs anoppi oli ammatiltaan kätilö. Hän ilmoitti miniälle tämän raskausaikana, ettei aio osallistua tulevan lapsen hoitoon. Aika karua, aivan kuin lapsi olisi jokin tuotantoeläin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini koki elämäntehtäväkseen auttaa päihderiippuvaisia ihmisiä omalla ajallaan. Oli siis vuorokauden jokaisena hetkenä tavoitettavissa, koska "Ranella on nyt niin vaikeaa", mikä käytännössä tarkoitti, että minä joko käytännössä asuin pitkiä aikoja yksin 12 -vuotiaana tai pelkäsin narkkareiden ja känniläisten sekoilua meillä kotona. Äitini siis koki auttamisen vastuukseen, koska "Makella on niin yksinäistä, ei sillä ole ketään muuta".

Maket, Ranet ja Puukko-Antit siis kävivät meillä usein lainaamassa rahaa, syömässä, peseytymässä, nukkumassa päänsä selväksi jne. Pahinta oli, etteivät nämä ongelmatapaukset edes itse tahtoneet raitistua, ainakaan tarpeeksi. Aina katkolta suoraan pää sekaisin ja sitten äiti itki kotona pettymystään.  Silti ampaisi aina ylös ja ulos, kun joku avun"tarvitsija" soitti.

Monta kertaa joku päihtynyt mies kouri minua, usein heräsin siihen että äiti on poissa tai siihen että joku vieras ihminen mölyää oven takana tai olkkarissa, kerran meille murtauduttiin ja usein lääkekaappi oli tyhjennetty. Oksettavat pubisiat kommentoivat kehoani ja lipoivat huuliaan ja nauroivat kun "ei oo yhtään huumorintajua."

Varastin koulusta ruokaa ja vessapaperia, peseydyin parhaan ystäväni luona ja liotin vaatteita kuumassa vedessä keittiön tiskialtaassa, koska Make oli sekospäissään potkinut pesukoneen rikki ja Puukko-Antti "lainannut" kaikki rahat. Kun tulin vahingossa raskaaksi, menin aborttiin yksin ja tulin kotiin yksin. Kun poikaystäväni löi, ulkopuolinen aikuinen vei minut lääkärille ja pakotti tekemään rikosilmoituksen. Sovitteluun menin yksin ja sieltä tulin yksin. Koulunkäynnit, sydänsurut, arjen pyörittämisen, kriisit ja ongelmat, hoidin kaikki yksin - joka kerta. Vaihtelevalla menestyksellä tosin. 

Äidillä siis oli tietoja ja taitoa tukea, olla läsnä, kuunnella, lohduttaa, pestä, ruokkia, kuskata, kyysätä, hyysätä, huolehtia ja auttaa kaikkia muita, paitsi omaa lastaan. 

Upeasti kirjoitettu. Olisi sinulla aineksia omaan elämään perustuvalle romaanille, ja pystyisit sen itse kirjoittamaan. Ryhdy toimeen.

Väkivaltatapauksissa ei koskaan sovelleta sovittelua eikä uhrin pidä siihen edes suostua.

Vierailija kirjoitti:

www kirjoitti:

Oma äitini on sairaanhoitaja ja meillä lapsilla olleita tauteja/vaivoja vähäteltiin aina. Lääkäriin ei menty kuin pakon edessä eikä esim. särkylääkkeitä saanut koskaan.

Exäni äiti oli sairaanhoitaja. Satutin jalkani ollessani exän kotona toisella paikkakunnalla. hypin ympäri taloa yhdellä jalalla ja sain hikiseen pari särkylääkettä. Sairaanhoitajaäiti vaan tuumasi, että "Saattaa olla murtunut, pitää kuvata ja kipsata pian, muuten jää pysyvä vamma" mutta kukaan ei tehnyt elettäkään ajaakseen minut terveyskeskukseen. Lopulta 3 päivän kärvistelyn jälkeen pääsin lääkäriin, kun perheen isällä oli asiaa kotipaikkakunnalleni. 

Olin siis ajokortiton, ei varaa maksaa taksista 50 euroa + lääkärinkulut ja taksi lääkäristä kotiin. Asunnossa oli 4 ajokortillista henkilöä, 2 autoa ja sairaanhoitaja. 

Missään tapauksessa ei kannata soittaa häkeen tai pyytää kyytiä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli sijaislapsia kun olimme pieniä ja nuoria sisarteni kanssa.

Joka päivä joku meistä biologisista lapsista uhkasi muuttaa kotoa, kun meitä kohdeltiin kuin kuin oltaisiin oltu vain tiellä. Sijaislapsille oli aikaa ja hellyyttä.

Jokainen meistä muutti omilleen heti 18 täytettyään.

Eipä pahemmin lapsuudenkodissa käydä.

Sama juttu minulla, äiti hyysäsi "sijaisia".

En jaksa vieläkään ymmärtää...

Käyttäjä26724 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mursin käteni rullaluistellessa, äitini (lääkäri) oli sitä mieltä että se on vain kipeä. Seuraavana aamuna kun käsi oli vihreä verenpekaumista ja turvonnut kaksinkertaiseksi oli äitikin sitä mieltä että ehkä pitä käydä työpaikalla kuvauttamassa. Noh, poikki oli sekä kyynärluu että värttinäluu ja rannekin piti reponoida. Näitä tarinoita riittää, meillä esimerkiksi kuumeen raja oli 37,5 eikä mitään terveitä päiviä pidetty ennen takaisin kouluun menemistä.

Meillä molemmat vanhemmat sairaanhoitajia ja oikein hyviä vanhempia muutoin, mutta tuo sairaana olon vähättely ja jopa ivallinen suhtautuminen kun oltiin kipeinä. Meillä myös oli kuumerajana 37,5 vähintään ja hoitoon/kouluun heti kun suinkin kynnelle kykeni. Mm.vesirokkoa sairastaessani piti mennä kouluun, koska äidin ja isän mielestä jotain hormoninäppyjä vaan ja niin lievää lämpöä ettei tarvinnut edes mitata... opettaja laittoi minut sitten kesken päivän kotiin kun pyörryin kuumeen vuoksi tunnilla.

Nyt aikuisena vähättelen itse omia satunnaisia vaivojani, mm. synnytyksen jälkeisenä komplikaationa toiseen jalkaani kehittyi veritulppa ja huomasin kyllä että jokin tässä mättää kun suonikohju polvitaipeessa on kivenkova, kananmunan kokoinen ja kohta ilmaantui entisen kohjun viereen toinen joka myös kasvoi ja kovettui. Ajattelin kuitenkin että jospa se menisi itsestään ohi enkä mennyt lääkäriin ennenkuin neuvolan terkkari pakotti. Jalkaan oli tuolloin ehtinyt kehittää puolen metrin trombin. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja työssäni oikein hyvä. Lapsistani ja läheisistäni pidän tarkoin huolta mutta itsestäni en oikein osaa.

OT Mun vanhemmat eivät ole minkäänlaisia terveydenhoitoalan ammattilaisia, mutta aloin miettimään, että onkohan tämä joku sukupolvijuttu. Mua kohdeltiin nimittäin ihan samalla tavalla ja vaikutukset ovat olleet samat. Vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla ja minä 80-luvulla. OT

Aiheenmukainen tarinani liittyy kotiruokaan. Vanhempani ovat intohimoisia matkailijoita ja olleet kiinnostuneita eri ruokakulttuureista jo ainakin 70-luvulta saakka. Joskus meillä pidettiin aikuisten illanistujaisia, joihin kokattiin hienoja ruokia, joita saimme sentään maistaa (ja sitten ihmeteltiin, että miten me muka voitiin niistä tykätä, kun aina kuitenkin tykättiin). Meille lapsille tarjottiin kotona aina vain kahta-kolmea eri tarjousruokaa, saatettiin syödä viikko samoja kanan koipireisiä ja sitten viikko rasvaista jauhelihaa... Vihanneksia ei tarjottu, koska "sitten te ette muuta söisikään kuin (kalliita) vihanneksia". Leipä oli aina samaa merkkiä, sitä halvinta ruisleipää mitä ostettiin pakettikaupalla tarjouksesta ja syötiin vielä homeisenakin jos oli jäljellä. Kasvisruokailuun ei annettu mahdollisuutta, joten ryhdyttyäni kasvissyöjäksi söin viimeiset vuodet kotona vain juustoleipiä ja joskus salaattia, jos sitä sattui olemaan. Sen jälkeen kun olemme muuttaneet siskojeni kanssa pois kotoa, ovat vanhempamme aloittaneet oikein harrastuksenaan hifistelykokkailun. En tajua, miksei meille lapsille viitsitty tehdä kunnon ruokaa kun kuitenkin taito ja mielenkiinto asiaan oli olemassa. Emmekä me olleet edes köyhiä, ei sinne päinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä26724 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mursin käteni rullaluistellessa, äitini (lääkäri) oli sitä mieltä että se on vain kipeä. Seuraavana aamuna kun käsi oli vihreä verenpekaumista ja turvonnut kaksinkertaiseksi oli äitikin sitä mieltä että ehkä pitä käydä työpaikalla kuvauttamassa. Noh, poikki oli sekä kyynärluu että värttinäluu ja rannekin piti reponoida. Näitä tarinoita riittää, meillä esimerkiksi kuumeen raja oli 37,5 eikä mitään terveitä päiviä pidetty ennen takaisin kouluun menemistä.

Meillä molemmat vanhemmat sairaanhoitajia ja oikein hyviä vanhempia muutoin, mutta tuo sairaana olon vähättely ja jopa ivallinen suhtautuminen kun oltiin kipeinä. Meillä myös oli kuumerajana 37,5 vähintään ja hoitoon/kouluun heti kun suinkin kynnelle kykeni. Mm.vesirokkoa sairastaessani piti mennä kouluun, koska äidin ja isän mielestä jotain hormoninäppyjä vaan ja niin lievää lämpöä ettei tarvinnut edes mitata... opettaja laittoi minut sitten kesken päivän kotiin kun pyörryin kuumeen vuoksi tunnilla.

Nyt aikuisena vähättelen itse omia satunnaisia vaivojani, mm. synnytyksen jälkeisenä komplikaationa toiseen jalkaani kehittyi veritulppa ja huomasin kyllä että jokin tässä mättää kun suonikohju polvitaipeessa on kivenkova, kananmunan kokoinen ja kohta ilmaantui entisen kohjun viereen toinen joka myös kasvoi ja kovettui. Ajattelin kuitenkin että jospa se menisi itsestään ohi enkä mennyt lääkäriin ennenkuin neuvolan terkkari pakotti. Jalkaan oli tuolloin ehtinyt kehittää puolen metrin trombin. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja työssäni oikein hyvä. Lapsistani ja läheisistäni pidän tarkoin huolta mutta itsestäni en oikein osaa.

OT Mun vanhemmat eivät ole minkäänlaisia terveydenhoitoalan ammattilaisia, mutta aloin miettimään, että onkohan tämä joku sukupolvijuttu. Mua kohdeltiin nimittäin ihan samalla tavalla ja vaikutukset ovat olleet samat. Vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla ja minä 80-luvulla. OT

Aiheenmukainen tarinani liittyy kotiruokaan. Vanhempani ovat intohimoisia matkailijoita ja olleet kiinnostuneita eri ruokakulttuureista jo ainakin 70-luvulta saakka. Joskus meillä pidettiin aikuisten illanistujaisia, joihin kokattiin hienoja ruokia, joita saimme sentään maistaa (ja sitten ihmeteltiin, että miten me muka voitiin niistä tykätä, kun aina kuitenkin tykättiin). Meille lapsille tarjottiin kotona aina vain kahta-kolmea eri tarjousruokaa, saatettiin syödä viikko samoja kanan koipireisiä ja sitten viikko rasvaista jauhelihaa... Vihanneksia ei tarjottu, koska "sitten te ette muuta söisikään kuin (kalliita) vihanneksia". Leipä oli aina samaa merkkiä, sitä halvinta ruisleipää mitä ostettiin pakettikaupalla tarjouksesta ja syötiin vielä homeisenakin jos oli jäljellä. Kasvisruokailuun ei annettu mahdollisuutta, joten ryhdyttyäni kasvissyöjäksi söin viimeiset vuodet kotona vain juustoleipiä ja joskus salaattia, jos sitä sattui olemaan. Sen jälkeen kun olemme muuttaneet siskojeni kanssa pois kotoa, ovat vanhempamme aloittaneet oikein harrastuksenaan hifistelykokkailun. En tajua, miksei meille lapsille viitsitty tehdä kunnon ruokaa kun kuitenkin taito ja mielenkiinto asiaan oli olemassa. Emmekä me olleet edes köyhiä, ei sinne päinkään. 

Koska on heidän mielestään kivempi tehdä itselleen, "aikuisia varten". Näitä itsekkäitä aikuistelijoita olen nähnyt ja kokenut. Oikeasti toisen ilahduttaminen ja hoitaminen ei vain kiinnosta, kun se pitäisi tehdä pyyteettömästi ja palkatta.

Vierailija kirjoitti:

Teen ammatikseni viestintää ja puhumista. Esiinnyn mielelläni suurille saleille, vastailen kysymyksiin ja pidän työstäni. Viestintä on minulle rakasta ja olen työssäni hyvä.

Mutta en osaa kommunikoida ihmisten kanssa töiden ulkopuolella. En keksi mitään sanottavaa, kysyttävää tai kommentoitavaa sosiaalisissa tapahtumissa.

Vapaa-ajan vietän yksin kotonani. Puolisoakaan ei ole. 

Näyttelijä Riia Kataja kertoi eläneensä samoin, kunnes aika ja työ terapoi tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Naapurin rouva on yliopistolla naistutkijana.

Naapurin lapset ovat kuitenkin ihan järkeviä, täyspäisiä ihmisiä!

Otapa mallia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä26724 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mursin käteni rullaluistellessa, äitini (lääkäri) oli sitä mieltä että se on vain kipeä. Seuraavana aamuna kun käsi oli vihreä verenpekaumista ja turvonnut kaksinkertaiseksi oli äitikin sitä mieltä että ehkä pitä käydä työpaikalla kuvauttamassa. Noh, poikki oli sekä kyynärluu että värttinäluu ja rannekin piti reponoida. Näitä tarinoita riittää, meillä esimerkiksi kuumeen raja oli 37,5 eikä mitään terveitä päiviä pidetty ennen takaisin kouluun menemistä.

Meillä molemmat vanhemmat sairaanhoitajia ja oikein hyviä vanhempia muutoin, mutta tuo sairaana olon vähättely ja jopa ivallinen suhtautuminen kun oltiin kipeinä. Meillä myös oli kuumerajana 37,5 vähintään ja hoitoon/kouluun heti kun suinkin kynnelle kykeni. Mm.vesirokkoa sairastaessani piti mennä kouluun, koska äidin ja isän mielestä jotain hormoninäppyjä vaan ja niin lievää lämpöä ettei tarvinnut edes mitata... opettaja laittoi minut sitten kesken päivän kotiin kun pyörryin kuumeen vuoksi tunnilla.

Nyt aikuisena vähättelen itse omia satunnaisia vaivojani, mm. synnytyksen jälkeisenä komplikaationa toiseen jalkaani kehittyi veritulppa ja huomasin kyllä että jokin tässä mättää kun suonikohju polvitaipeessa on kivenkova, kananmunan kokoinen ja kohta ilmaantui entisen kohjun viereen toinen joka myös kasvoi ja kovettui. Ajattelin kuitenkin että jospa se menisi itsestään ohi enkä mennyt lääkäriin ennenkuin neuvolan terkkari pakotti. Jalkaan oli tuolloin ehtinyt kehittää puolen metrin trombin. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja työssäni oikein hyvä. Lapsistani ja läheisistäni pidän tarkoin huolta mutta itsestäni en oikein osaa.

OT Mun vanhemmat eivät ole minkäänlaisia terveydenhoitoalan ammattilaisia, mutta aloin miettimään, että onkohan tämä joku sukupolvijuttu. Mua kohdeltiin nimittäin ihan samalla tavalla ja vaikutukset ovat olleet samat. Vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla ja minä 80-luvulla. OT

Aiheenmukainen tarinani liittyy kotiruokaan. Vanhempani ovat intohimoisia matkailijoita ja olleet kiinnostuneita eri ruokakulttuureista jo ainakin 70-luvulta saakka. Joskus meillä pidettiin aikuisten illanistujaisia, joihin kokattiin hienoja ruokia, joita saimme sentään maistaa (ja sitten ihmeteltiin, että miten me muka voitiin niistä tykätä, kun aina kuitenkin tykättiin). Meille lapsille tarjottiin kotona aina vain kahta-kolmea eri tarjousruokaa, saatettiin syödä viikko samoja kanan koipireisiä ja sitten viikko rasvaista jauhelihaa... Vihanneksia ei tarjottu, koska "sitten te ette muuta söisikään kuin (kalliita) vihanneksia". Leipä oli aina samaa merkkiä, sitä halvinta ruisleipää mitä ostettiin pakettikaupalla tarjouksesta ja syötiin vielä homeisenakin jos oli jäljellä. Kasvisruokailuun ei annettu mahdollisuutta, joten ryhdyttyäni kasvissyöjäksi söin viimeiset vuodet kotona vain juustoleipiä ja joskus salaattia, jos sitä sattui olemaan. Sen jälkeen kun olemme muuttaneet siskojeni kanssa pois kotoa, ovat vanhempamme aloittaneet oikein harrastuksenaan hifistelykokkailun. En tajua, miksei meille lapsille viitsitty tehdä kunnon ruokaa kun kuitenkin taito ja mielenkiinto asiaan oli olemassa. Emmekä me olleet edes köyhiä, ei sinne päinkään. 

Koska on heidän mielestään kivempi tehdä itselleen, "aikuisia varten". Näitä itsekkäitä aikuistelijoita olen nähnyt ja kokenut. Oikeasti toisen ilahduttaminen ja hoitaminen ei vain kiinnosta, kun se pitäisi tehdä pyyteettömästi ja palkatta.

Varmaan myös pihistelystä kyse, koska jotainhan vanhempienkin oli pakko syödä. Söivät kaiketi sitten kodin ulkopuolella pääosin. Meille lapsille on aikuisena tullut tästä sellainen fiilis, että emme kai olleet kovin toivottuja lapsia. Ei meitä noille matkoillekaan otettu mukaan enää pikkulapsi-iän jälkeen, vaan vanhemmat matkustivat vuorotellen kavereiden kanssa ja toinen jäi lasten kanssa kotiin. Kun olimme tarpeeksi vanhoja jäämään keskenämme kotiin, he matkustivat taas yhdessä ja me odottelimme kotona ja söimme makaronia.

Oma äiti on opettaja, mutta ei välittänyt meidän lasten koulunumeroista tai läksyjen tekemisestä (tai tekemättä jättämisestä). Ei siis patistettu eikä kannustettu opiskelemaan, eikä ollut mitään väliä, mitä numeroita kokeista sai. Minua äiti myös yritti puhua pois niinkin hullusta ideasta kuin yliopistoon meneminen, kun amis oli "enemmän minun juttu", vaikka en amiksen jälkeen saanut töitä.

Numerot minulla ovat kuitenkin aina olleet ihan hyviä suurimmassa osassa aineista, mutta harmittaa, ettei koulutuksen tärkeyttä kotona painotettu enemmän.

Kaverini äiti on siivooja, enkä ole koskaan nähnyt niin sotkuista kotia kuin heillä. Toisaalta varmaan ihan ymmärrettävää, että jos siivoaa töissä koko päivän niin ei enää kotona jaksa. Toisaalta myös tätini ja tuttavani ovat siivoojia ja heillä koko huusholli kiiltelee.

Itse olen valokuvaaja (koulutukseltani, nyt toisella alalla), enkä koskaan ole kuvannut missään sukujuhlissa, mistä ihmiset ovat jopa minulle suuttuneet. En rupea ilmaiseksi niin suureen urakkaan, vaan haluan syödä kakkua ja pitää hauskaa niin kuin kaikki muutkin. Moni varmaan luulee, että valokuvat voi räpsiä kymmenessä minuutissa, mutta juhlat ovat oikeasti haastavia kuvata ja kuvat pitää sen jälkeen vielä käsitellä.

Nämä on ihan tavallisia tapauksia että ei jakseta enää työpäivän jälkeen jatkaa samaa työtä ilman palkkaa. Aina kun se työpaikka tai ammatti ei ole kutsumus tai oma valinta vaan niihin on päädytty pakosta tai ajauduttu muuten. Jokainen tarvitsee ja haluaa tauon jatkuvasta työnteosta.

Vierailija kirjoitti:

www kirjoitti:

Oma äitini on sairaanhoitaja ja meillä lapsilla olleita tauteja/vaivoja vähäteltiin aina. Lääkäriin ei menty kuin pakon edessä eikä esim. särkylääkkeitä saanut koskaan.

Exäni äiti oli sairaanhoitaja. Satutin jalkani ollessani exän kotona toisella paikkakunnalla. hypin ympäri taloa yhdellä jalalla ja sain hikiseen pari särkylääkettä. Sairaanhoitajaäiti vaan tuumasi, että "Saattaa olla murtunut, pitää kuvata ja kipsata pian, muuten jää pysyvä vamma" mutta kukaan ei tehnyt elettäkään ajaakseen minut terveyskeskukseen. Lopulta 3 päivän kärvistelyn jälkeen pääsin lääkäriin, kun perheen isällä oli asiaa kotipaikkakunnalleni. 

Olin siis ajokortiton, ei varaa maksaa taksista 50 euroa + lääkärinkulut ja taksi lääkäristä kotiin. Asunnossa oli 4 ajokortillista henkilöä, 2 autoa ja sairaanhoitaja. 

Kummallista,odottivatko että jonkun sinun sukulaisen olisi pitänyt sut tulla hakemaan?Entäpä poikakaverisi, miksi ei kehdannut pyytää vanhempiian heittämään sinua aijempaan?

Vierailija kirjoitti:

Isäni on timpuri/rakennusmies ja rakennusinsinööri. On insinöörinä vastannut suurista hankkeista etelä-Suomessa. Rakensi meille lapsuudessa äidin ja ukin kanssa hienon omakotitalon. Mutta siihen se jäikin. Lattialistoja ei koskaan asennettu, ei asentanut edes palovaroitinta kattoon (vaan minä teini-iässä). Ei tehnyt mitään taloon liittyviä kunnostustöitä. Eikä myöskään pihatöitä.

Sama täällä,listat vielä puuttuu paikoin, nyt alkaa lahoamaan muutenkin.

Kokoomuksen äänestäjällä ei ole rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli sijaislapsia kun olimme pieniä ja nuoria sisarteni kanssa.

Joka päivä joku meistä biologisista lapsista uhkasi muuttaa kotoa, kun meitä kohdeltiin kuin kuin oltaisiin oltu vain tiellä. Sijaislapsille oli aikaa ja hellyyttä.

Jokainen meistä muutti omilleen heti 18 täytettyään.

Eipä pahemmin lapsuudenkodissa käydä.

Tämä on näköjään aika yleistä.

Meillä ihan sama.

"Menetin" veljeni kanssa vanhempamme samana päivänä kun kotiimme saapuivat kaksi sijoituslasta.

" no mutta tarvitseehan nämä raasut nyt rakkautta ja huolenpitoa, kun ovat niin kovia

joutuneet kokemaan" oli aina vanhempiemme selitys, kun ihmettelimme miksi ei meille ole enää aikaa ollenkaan. Muutuimme näkymättömiksi.

Harmittaa pienen veljeni puolesta, sillä hän olisi vielä tarvinnut äitiä ja isää.

Ikää oli silloin viisi vuotta.

Tottakai me ymmärrettiin, että kovia ne lapset oli kokeneet ja tarvitsivat aikaa ym.

mutta miksi piti unohtaa omat lapset kokonaan.

Nyt on veli kymmenen ja mä olen viistoista.

Sama peli jatkuu. No mulla ja veljellä on tosi läheiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli sijaislapsia kun olimme pieniä ja nuoria sisarteni kanssa.

Joka päivä joku meistä biologisista lapsista uhkasi muuttaa kotoa, kun meitä kohdeltiin kuin kuin oltaisiin oltu vain tiellä. Sijaislapsille oli aikaa ja hellyyttä.

Jokainen meistä muutti omilleen heti 18 täytettyään.

Eipä pahemmin lapsuudenkodissa käydä.

Tämä on näköjään aika yleistä.

Meillä ihan sama.

"Menetin" veljeni kanssa vanhempamme samana päivänä kun kotiimme saapuivat kaksi sijoituslasta.

" no mutta tarvitseehan nämä raasut nyt rakkautta ja huolenpitoa, kun ovat niin kovia

joutuneet kokemaan" oli aina vanhempiemme selitys, kun ihmettelimme miksi ei meille ole enää aikaa ollenkaan. Muutuimme näkymättömiksi.

Harmittaa pienen veljeni puolesta, sillä hän olisi vielä tarvinnut äitiä ja isää.

Ikää oli silloin viisi vuotta.

Tottakai me ymmärrettiin, että kovia ne lapset oli kokeneet ja tarvitsivat aikaa ym.

mutta miksi piti unohtaa omat lapset kokonaan.

Nyt on veli kymmenen ja mä olen viistoista.

Sama peli jatkuu. No mulla ja veljellä on tosi läheiset välit.

Tsemppiä teille. <3 Toivottavasti voit ottaa aiheen puheeksi jonkun aikuisen kanssa, jotta veli vielä ainakin saisi vanhemmat takaisin... 

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni äiti on ammatiltaan kodinhoitaja, mutta kotona ei tee yhtikäs mitään, lepää vaan laakereillaa ja puoliso/lapset tekevät kotityöt siivouksineen

Kotihoidossa työ on todella raskasta, en ihmettele yhtään että vapaalla haluaa levätä!