”Suutarin lapsilla ei kenkiä” -tarinoita?

Mieheni ja mä olemme kokkeja.

Syömme kotona usein puolivalmisteita ja eineksiä. 3-4 kertaa viikosta ja loput tuodaan töistä tai käydään ulkona syömässä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tässä muutama.

Olen itse

-hoikka, urheillullinen, vedän jumppatunteja

-lapseni ovat pullukoita sohvaperunoita

-työskentelen mielenterveysalalla

-lapsellani on paniikkihäiriö ja myös muita mielenterveysongelmia

Tässä pari esimerkkiä, että kaikki ei mene aina niin kuin kuvittelee ja haaveilee. Jopa urheilullisen äidin lapsi saattaa kylmästi kieltäytyä liikkumasta ja napsii sipsejä. Mites otat yhteen 180cm pitkän murkkupojan kanssa ja raahaat sen väkisin lenkille.

Myöskään paniikkihäiriö ja muut mielenterveysongelmat eivät jääneet tulematta siksi, että työskentelen mielenterveyskuntoutujien parissa

Annatko sä lapsellesi rahaa jonka hän pistää menemään sipseihin ym? Eikö sulla ole muita ihmisiä innostamassa poikaasi liikkumaan, vaikka etsivän nuorisotyön puolelta. Mitä lapsiesi isä tekee?

Sinuna yrittäisin saada apua perheen ulkopuolelta tai kehittäisin jonkun tulospalkkausjärjestelmän. Keksisin harrastuksen johon voi pyöräillä tai kävellä. Luopuisin suorittamisen pakosta ja tekisin liikkumisesta luonnollista. Juttelisin lapsen kanssa kaikesta mikä häntä kiinnostaa ja mikä elämän piiriin kuuluu. Ja olisin jämäkkä.

Tämän sanon entisenä ohjatun liikunnan ja kuntoilun vihaajana sekä jääräpäisen( kehitys viivästymö diagnosoitu) 16-vuotiaan sipsihullun äitinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä sen näkee, että ammatti kannattaa valita enemmän tunteella kuin järjellä. Kaikki nämä leipäopettajat, psykologit ym ammatikseen ymmärtäjät ovat menneet ura ja raha edellä. Ei heillä ole todellista ymmärrystä tai kutsumustakaan. Arvostan enemmän vähän tienaavaa mutta itsensä tuntevaa ihmistä.

Ahaa, vähemmän tienaava siis tuntee itsensä ja saa arvostuksesi. Jos leipäopettajan palkka lasketaan, tuleeko tästä enemmän itseään tunteva? Entä putkimies, joka tienaa enemmän kuin opettaja, saako hän arvostuksesi, vaikkei viitsi kotona puhdistaa viemäriä hiuksista tai ei huomaa, että tiiviste vuotaa?

Pointtini on, että ihmiset valitsevat alansa väärin perustein. Moni osaa opiskella, mutta käytännössä ihmisten kanssa työskentely onkin jo eri asia. Uralta haetaan hyvää palkkaa ja asemaa, ei työn oikeanlaista hoitamista. Sen näkee näistä tarinoista, joissa ihmisyyden muodolliset ammattilaiset eivät käsitä ihmisistä mitään!

Usein myös sanotaan pieniä palkkojaan valittaville ihmisille, että heidän olisi pitänyt valita rahakkaampi työ tai opiskella enemmän. Nämä hoitajat, siivoojat ym ovat kuitenkin menneet alalle jota he osaavat ja johon heillä on kutsumus. Perustyötä, jota pitäisi arvostaa ja palkita.

Eno on sähkömies. Hänen vaimonsa on valittanut yli 10 vuotta pimeästä varaston ullakosta, jonne mies ei ole saanut vedettyä johtoa ja lamppua. Sinne täytyy mennä aina taskulampun kanssa. Vaimonsa ei viitsi tilata vierasta sähkömiestä hoitamaan hommaa, sillä oma mies kiukuttelisi siitä kauan .

Vierailija kirjoitti:

Mieheni ja mä olemme kokkeja.

Syömme kotona usein puolivalmisteita ja eineksiä. 3-4 kertaa viikosta ja loput tuodaan töistä tai käydään ulkona syömässä.

Meillä ihan sama homma. Kotona ei paljon viitsi laittaa... Lapsille tosin yritän laittaa kunnollista kotiruokaa mahdollisimman usein. Mä myös leivon töissä paljon ja teen mitä ihmeellisimpiä kakkuja, mutta viime vuonna taidettiin ostaa kaikkien lapsien synttäreille kakku ihan ruokakaupasta...

Mies on it-alalla, tekee vaikka mitä ja kasaa kaikille koneita yms.

Mulla oli mulle ylitsepääsemätön ongelma koneeni kanssa.. kaksi viikkoa pyytelin apua, en saannut. Vein liikkeeseen.

Sitten se tietty suuttu, kun tulee niin pirun kalliiksi, olishan hän sen tehnyt.. Ööö? Teitkö kun pyysin ja kaksi viikkoa odotin. "Miksi sulla on aina niin kiire?".

Tsiisus!! Olisitko itse tämmöisen takia ilman toimivaa konetta viikkoja?

Kaverit ja sukulaiset kun tarvii apua, niin tuo lähtee täyttä laukkaa samantien apuun.

Kaveri valitti miehestään samaa ja silloin päätettiin kätyttää niitä ristiin avuksi. On toiminut! ;D

Tuttava on eläinlääkäri. Hänen omilla koirillaan on usein ollut rokotukset vanhentuneet..

Vierailija kirjoitti:

Äitiäni kehuttiin usein koulun parhaaksi opettajaksi, oli rento ja huumorintajuinen jne. Kotona sitten oli niin väsynyt ja kiukkuinen ettei ole tosikaan, jumalaton huuto meille lapsille kun ollaan laiskoja, ahneita ja typeriä. Kaiken energiansa kulutti siis muitten muksuihin.

Mun ystävän isä oli myös oikein pidetty opettaja. Kehuttiin humoristiseksi mutta jämäkäksi, joka osaa pitää kuria jo läsnäolollaan. Kotona sitten huusi lapsilleen ja meille kavereille kuin syötävä, en ole kellään nähnyt niin lyhyttä pinnaa. Johtuu varmaan tuosta huutamisesta kun ainakin yhdellä perheen tyttäristä on päihdeongelmia ja masennusta. 

Äitini on kampaaja ja mulla on dreadlocks?

Putkimiehen kotona ei tullut hanasta ollenkaan lämmintä vettä. Ei siis koskaan nähnyt tarpeelliseksi vetää taloon lämminvesiputkia. Ja tässä talossa asuttiin vielä 2000-luvun puolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini työskenteli erityislasten hoitajana, hänen "työlapsensa" olivat siis eri tavoilla kehitys- ja/tai liikuntavammaisia, tai sitten autismin kirjolla.

Minua hän ei kuitenkaan ikinä tahtonut käyttää lääkärissä, kun hän ei vain jostain syystä ole koskaan ymmärtänyt oikean diagnoosin tärkeyttä. Kiva siinä sitten oli yrittää kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi ihmiseksi, kun olin milloin tuhma, milloin laiska, milloin typerä ja milloin vain syntyjäni paha ihminen. Hyvinä hetkinä olin "ihanan yksilöllinen" ja "rohkeasti oma itseni", ja vaikka se minua itseäni häiritsikin, niin eihän minua kuitenkaan voinut siitä lääkäriin viedä, kun äiti niin tykkäsi pitää omistuksessaan tällaista uniikkia <del>keräilykappaletta</del> lasta.

Jouduin sitten itse aikuisena käymään lääkärissä selvittelemässä syitä ongelmilleni. Minulla diagnosoitiin lievä liikuntavamma/tukielinsairaus sekä syvä Asperger.

Rakkautta ja ymmärrystä siis riitti työlapsille, joilla oli oikea syy olla hankalia, mutta ei omalle lapselle, joka "olisi itse voinut ratkaista omat ongelmansa, jos vain olisi viitsinyt ottaa itseään niskasta ja yrittää kovemmin". Kiitti äiti.

Minun äitini taas oli opettaja, joka myös perehtynyt erityispedagogiikkaan.

Hänen opettamansa lapset (muutama oli samassa harrasteporukassa) kehui loustavaksi opettajaksi ja hyväksi tyypiksu.

Kotona hän harjoitti meitä lapsiaan kohtaan rajua perheväkivaltaa, ja esimerkiksi koulutehtävissä ei uskaltanut pyytää apua, koska tämä hermostui jos ei heti tajunnut tehtävää.

Ekalla luokalla kun opeteltiin plus- ja vähennyslaskuja, niin oli ottanut pieniä kiviä havainnoimaan asiaa. En silti heti tajunnut, ja mitä teki äiti? Paiskasi nuo kivet päin 7-seitsenvuotiaan tyttärensä naamaa, ja mäjäytti takaraivoon matikankirjalla.

Että sellainen opettaja oli kotona... en uskaltanut jatkossa enää pyytää apua, en edes opettajilta koulussa. Koulunkäyntini kärsi tästä, sekä siksi että oireilin kotioloista.

Kun sitten toin kotiin ekan hylätyn koepaperin, niin äiti hakkasi kunnolla, ja käski minua mennä vaikka jyrkänteeltä alas kun olen niin turha ihminen.

Kaikki ei tosiaan aina ole sitä miltä näyttää.

Apua :O!

Tämä on niin totta. Armoa voi antaa siksi, että työ monesti oikeasti vie kaiken tarmon.

Ei sitä voi välttämättä edes valita täysin sitä työtään.

Olen huomannut saman ilmiön muussakin. Itsellä on jotain erityistaitoja joita luulisi hyödyntävän jotta lapsilla sitten edes ne taidot. Mutta ei, en ole opettanut.

Monella varmaan syy ihan se, että se työ on vain pakko eikä intohimo jota vapaalla jaksaisi.

Tuttuni on terveydenhoitaja neuvolassa ja hänen lapsensa syö vain muutamaa ruokaa, esim. pinaattilättyjä. Lähtivät matkallekin pinaattilätyt kylmäkassissa kun tämä lapsi ei voinut syödä muuta. Ja ei siis ollut mistään allergiasta kyse. En olisi kyllä kehdannut itse kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Äitiäni kehuttiin usein koulun parhaaksi opettajaksi, oli rento ja huumorintajuinen jne. Kotona sitten oli niin väsynyt ja kiukkuinen ettei ole tosikaan, jumalaton huuto meille lapsille kun ollaan laiskoja, ahneita ja typeriä. Kaiken energiansa kulutti siis muitten muksuihin.

Minun isäni oli hyvin samanlainen. Koulun suosikkiopettaja, jolla ei omien lastensa kanssa ollut pinnaa nimeksikään. Olen joskus miettinyt, että vaikka isäni pitää lapsista ja nuorista ja tulee heidän kanssaan hyvin juttuun, niin perheen perustaminen ei yksinkertaisesti sopinut hänen luonteelleen. Tunnistan tismalleen samat taipumukset itsessänikin ja olen päättänyt, että en laita vahinkoa kiertämään. Nuorten kanssa on ihana tehdä töitä mutta vapaa-ajallani haluan olla omissa oloissani ilman kasvatusvelvollisuuksia.

Vanhemmat ovat nuoriso-ohjaajia ongelmanuorten parissa. Ovat pidettyjä, ja töissä menee hyvin.

Nyt jo aikuisilla lapsilla on ollut monenlaista mielenterveysoirehdintaa (masennusta, riippuvuutta, syömishäiriötä), mutta vanhemmat eivät piitanneet ilmiselvistä ongelmista pätkääkään.

Isä mm. haukkui syömishäiriöistä läskiksi, äiti taas useamman kerran oli lapsia nyrkillä päähän.

Lapset saivat vasta aikuisina apua ongelmiinsa kärsittyään vuosia päivän turhaan. Vanhemmat eväsivät kaiken avun vähättelemällä ja haukkumalla lapsia, etteivät kehtaisi hakea apua, kun mitään ongelmia ei kuulemma oikeasti ollut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden perheen jossa molemmat vanhemmat opettajia eli ammattikasvattajia ja heidän omat lapset on huostaanotettuna.

En usko! Miksi huostaanotettiin?

Mä uskon. Yksi lastensuojelussa työskentelevä ihminen kertoi että myös opettajien ja lastentarhanopejen lapsia on sijoitettuna tai huostassa. Traagisia juttuja voi tapahtua monenlaisissa perheissä. Tiedän jopa lastenkodissa keikkailevan naisen jonka oma lapsi on huostaanotettu.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että lastensuojelussa työskentelevät ovat itse olleet saman lafkan asiakkaina! Eräs hyvä tuttavani tekee nykyään perhetyötä ja mm. Lastensuojelun avun arviointia, siis menee lasun jälkeen perheeseen katsoon millaista apua siellä tarvittaisiin, mutta on itse teininä karannut kotoa, saanut parikymppisenä lapsen ja erotessaan jätti kylmästi noin 7 vuotiaan lapsensa alkoholisoituneelle exälle, perusti uuden perheen, eikä ole missään tekemisissä tämän ensimmäisen lapsensa kanssa.

Minkähän takia niin monet opettajat, etenkin luokanopettajat, ovat niin kamalia omille lapsilleen? Omassa lähipiirissäkin on useampia ilmeisesti työssään ihan tykättyjä luokanopettajaa, joiden aikuisilla lapsilla on ties mitä syömishäiriötä, pakkoneuroosia, itsemurhayrityksiä, vakavaa masennusta, välit poikki vanhempiinsa ja mitä vielä. Ja mitä heidän kanssaan olen jutellut, niin lapsuus tällaisessa päälle päin ns. Hyvässä opettajaperheessä on ollut kaikkea muuta kuin hyvä: vanhemmat ovat olleet kontrolloivia, hirveän kovia ja ankaria ja vaativia pilkunviilaajia tai milloin minkäkin dramaattisen ideologian tai uskonnon riivaamia. Ei ole ammattikasvattajien lapsilla helppoa.

Mun naapuri on lastentarhanopettaja ja olen ymmärtänyt, että tosi tykätty työssään. Hän myös itse puhuu paljon työstään ja esim. lasten ja perheiden erilaisista ongelmista, ja kertoo kuinka niitä ratkoo. Mukavan ja fiksun oloinen tyyppi.

Oma poikansa käy koulupsykologilla ja terapiassa, ja hänellä on selviä masennusoireita (alakoululainen). En ihmettele yhtään, kun olen nähnyt kuinka kurjasti äiti esikoistaan kohtelee: jatkuvaa huutamista ja riitelyä pukemisesta, syömisestä yms pikkuasioista, ei mitään positiivista sanottavaa lapsesta tai lapselle, ei kehu, ei halaa, suureen ääneen kertoo pikkuveljen olevan niin paljon ihanampi ja helpompi kuin "ärsyttävän" esikoisen. Ei ihme, että lasta masentaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiäni kehuttiin usein koulun parhaaksi opettajaksi, oli rento ja huumorintajuinen jne. Kotona sitten oli niin väsynyt ja kiukkuinen ettei ole tosikaan, jumalaton huuto meille lapsille kun ollaan laiskoja, ahneita ja typeriä. Kaiken energiansa kulutti siis muitten muksuihin.

Minun isäni oli hyvin samanlainen. Koulun suosikkiopettaja, jolla ei omien lastensa kanssa ollut pinnaa nimeksikään. Olen joskus miettinyt, että vaikka isäni pitää lapsista ja nuorista ja tulee heidän kanssaan hyvin juttuun, niin perheen perustaminen ei yksinkertaisesti sopinut hänen luonteelleen. Tunnistan tismalleen samat taipumukset itsessänikin ja olen päättänyt, että en laita vahinkoa kiertämään. Nuorten kanssa on ihana tehdä töitä mutta vapaa-ajallani haluan olla omissa oloissani ilman kasvatusvelvollisuuksia.

Ihan kuin omasta kynästäni. Äitini oli myös ylistetty ja palkittu opettaja koulussaan. Yläasteikäiset oppilaat kutsuivat syntymäpäivilleen ja yhä tänäkin päivänä vanhoja oppilaita tulee halaamaan minua, koska äitini oli heidän "pelastuksensa". Nykyään hän on eri ammatissa, mutta sos. alalla kuitenkin. 

Kotona vallitsi aivan mielipuolinen meininki. Me lapset teimme kaikki kotityöt. Jos olin tiskivuorollani unohtanut pyyhkiä tiskialtaan reunat vesipisaroista, äitini heitti väkivalloin likaisen riskirätin kasvoilleni. Väkivaltaa ilmeni niin fyysistä, kuin psyykkistä. Perustarpeista ei huolehdittu - muistan, että koko lapsuuden aikana äitini teki ehkä n. 10 kertaa ruokaa. Vaatteita oli turha pyytää - edes talvikenkiä tai ehjiä käsineitä. Niitä sai jos äiti sattui hyvälle tuulelle.  Elin jatkuvassa pelossa, äitini kannusti myös isoveljeäni olemaan väkivaltainen minua kohtaan. Elin koko lapsuuteni pelossa. Koskaan ei tiennyt, koska äiti pimahtaa ja käy päälle.  Kaikki sisarukseni minä mukaan lukien käymme terapiassa.