Lue keskustelun säännöt.
Kun ei jaksa enää...
28.12.2017 |
Mitä tehdä, kun elämä tuntuu turhalta? Olen käyny psykoterapiassa kuusi vuotta ja ajoittain parempia jaksoja. En halua syödä lääkkeitäkään, kun hyötysuhde on pyöreä nolla.
Mitä tehdä? En jaksaisi vaivata läheisiäni, mutta en myöskään kestä tätä oloa.
Kommentit (99)
Vaativatko molemmat vanhemmat täydellisyyttä vai enemmänkin toinen heistä? Koeta lähentyä sen vähemmän vaativan kanssa ja etääntyä hieman siitä vaativasta. Onko tiedossa, mikä heillä on motiivina siihen vaatimiseen? Haluavatko jotenkin kiillottaa imagoaan/sädekehäänsä? Onko sinulla sisaruksia ja jos on, niin miten he suhtautuvat heihin? Ja rehellisesti ajatellen, ovatko he itse niin täydellisiä, ts. onko heillä edes "varaa" vaatia sellaista sinulta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolta henkisen kehityksen linkistä löydät eri kaupunkien spiritualistiset seurat. Sinne soittamalla tai maililla saat lisätietoa meedioistakin.
Tää viesti varmaan poistetaan jos alan "mainostaa" nimillä meedioita. Koita niitä seuroja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen raiskauksen vuoksi tarvitsisit traumaterapiaa. Kuulostat myös masentuneelta.
Koeta tehdä asioita pienin askelin, omaan tahtiin, niin koet onnistumisen elämyksiä.
Onko sinulla läheisiä ystäviä?
Onko vanhemmissasi mitään lämpöä ja myötätuntoa vai ovatko he edelleenkin vaativia? Sinänsä hekin ovat omien taustojensa "uhreja". Ovatko he edelleenkin päihde-, peli- tai työriippuvaisia?
Ei ole myötätuntoa tai lämpöä. Ja riippuvuudet kukoistavat olemassa olollaan. Käyvät kuitenkin töissä ongelmista huolimatta, joten minullakaan ei ole omien ongelmien kanssa syytä lamaantua ja pysähtyä, koska hekin kykenevät.
Pystyykö heille avoimesti puhumaan noista asioista? Ovatko vanhempasi edes toisiaan kohtaan avoimia vai onko heidänkin elämänsä keskenään jonkinlaista teatteria ja suorittamista vain?
Jos et saa kotoa tukea, koeta hieman päästää irti siitä ja tukeutua muihin läheisiisi.
Matkustaminen tai toisaalta lemmikkieläin voisi tuoda uutta sisältöä ja virettä elämääsi. Koeta lähentyä myös työkavereihisi enemmän.
Oletko koskaan etsinyt/löytänyt lohtua uskonnosta?
Kunpa voisin auttaa sinua enemmän. Kuulostat sympaattiselta ja suloiselta ihmiseltä.
Ei voi puhua mistään, koska heidän mielestään ei ole mitään ongelmaa edes olemassa. Kaikki on suorittamista eikä tekosyitä hyväksytä.
Olen nuoruudessani ollut 13-vuotiaasta asti kesätöissä ja millon missäkin. Sairaanakin näitä hommia tehnyt, koska vanhempieni mielestä en ollut tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin. Ja tässäkin takana se, että työnantajalle ei saanut tuottaa pettymystä.
Olen yrittänyt päästää irti vanhemmistani, mutta he myös osaltaan ohjailevat elämääni. Tiedän, että mieheni ei ole koskaan ollut tervetullut perheeseemme/sukuumme. Olemme olleet kuusi vuotta yhdessä ja saanut siitäkin kuulla milloin mitäkin. He yrittävät jatkuvasti puuttua asioihini ja pommittavat puheluinsa. Missä olen, kenen kanssa, miksi? Minkä takia en tee sitä, minkä takia en tätä? Tuntuu kuin omaa elämää ei olisi. Tai se mikä on niin elän sen mieheni kautta ja siten, että hän olisi tyyytyväinen.
Suvussani uskonnostakin on tehty teatraalista, milloin kukakin on ollut kuin jokin " kaikkivoipa profeetta". Minua on lapsuudessa kiristetty ja uhkailtu uskonnon kautta. Nytemmin se on hieman laantunut. Tähän tukeutuminen tuntuukin ahdistavalta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tuolta henkisen kehityksen linkistä löydät eri kaupunkien spiritualistiset seurat. Sinne soittamalla tai maililla saat lisätietoa meedioistakin.
Tää viesti varmaan poistetaan jos alan "mainostaa" nimillä meedioita. Koita niitä seuroja.
Miten olisi ihan kristinusko? Jos ideana on se, että olemme kaikki syntisiä ja vajavaisia ja Jumala rakastaa silti, niin eikös se ole todella lohdullinen ajatus, jos sen todella syvällisesti sisäistää?
Suomen spiritualistisen seuran puheenjohtaja on hyvä meedio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen raiskauksen vuoksi tarvitsisit traumaterapiaa. Kuulostat myös masentuneelta.
Koeta tehdä asioita pienin askelin, omaan tahtiin, niin koet onnistumisen elämyksiä.
Onko sinulla läheisiä ystäviä?
Onko vanhemmissasi mitään lämpöä ja myötätuntoa vai ovatko he edelleenkin vaativia? Sinänsä hekin ovat omien taustojensa "uhreja". Ovatko he edelleenkin päihde-, peli- tai työriippuvaisia?
Ei ole myötätuntoa tai lämpöä. Ja riippuvuudet kukoistavat olemassa olollaan. Käyvät kuitenkin töissä ongelmista huolimatta, joten minullakaan ei ole omien ongelmien kanssa syytä lamaantua ja pysähtyä, koska hekin kykenevät.
Pystyykö heille avoimesti puhumaan noista asioista? Ovatko vanhempasi edes toisiaan kohtaan avoimia vai onko heidänkin elämänsä keskenään jonkinlaista teatteria ja suorittamista vain?
Jos et saa kotoa tukea, koeta hieman päästää irti siitä ja tukeutua muihin läheisiisi.
Matkustaminen tai toisaalta lemmikkieläin voisi tuoda uutta sisältöä ja virettä elämääsi. Koeta lähentyä myös työkavereihisi enemmän.
Oletko koskaan etsinyt/löytänyt lohtua uskonnosta?
Kunpa voisin auttaa sinua enemmän. Kuulostat sympaattiselta ja suloiselta ihmiseltä.
Ei voi puhua mistään, koska heidän mielestään ei ole mitään ongelmaa edes olemassa. Kaikki on suorittamista eikä tekosyitä hyväksytä.
Olen nuoruudessani ollut 13-vuotiaasta asti kesätöissä ja millon missäkin. Sairaanakin näitä hommia tehnyt, koska vanhempieni mielestä en ollut tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin. Ja tässäkin takana se, että työnantajalle ei saanut tuottaa pettymystä.
Olen yrittänyt päästää irti vanhemmistani, mutta he myös osaltaan ohjailevat elämääni. Tiedän, että mieheni ei ole koskaan ollut tervetullut perheeseemme/sukuumme. Olemme olleet kuusi vuotta yhdessä ja saanut siitäkin kuulla milloin mitäkin. He yrittävät jatkuvasti puuttua asioihini ja pommittavat puheluinsa. Missä olen, kenen kanssa, miksi? Minkä takia en tee sitä, minkä takia en tätä? Tuntuu kuin omaa elämää ei olisi. Tai se mikä on niin elän sen mieheni kautta ja siten, että hän olisi tyyytyväinen.
Suvussani uskonnostakin on tehty teatraalista, milloin kukakin on ollut kuin jokin " kaikkivoipa profeetta". Minua on lapsuudessa kiristetty ja uhkailtu uskonnon kautta. Nytemmin se on hieman laantunut. Tähän tukeutuminen tuntuukin ahdistavalta.
Ap
Kuulostaa surulliselta ja ahdistavalta. :/ Miten he reagoisivat, jos kerrankin suuttuisit heille ja sanoisit ns. "suorat sanat" ja laittaisit kovan kovaa vastaan? Voisiko auttaa irtiotto esim. ulkomaille muuton muodossa?
Rasittaako itse asiassa ongelmallinen suhde vanhempiisi myös omaa parisuhdettasi? Miksi he eivät hyväksy miestäsi? Kuuluvatko vanhempasi johonkin tiukkaan lahkoon ja ovat itsekin yhteisönsä "uhreja" ja sokeutuneita tilanteelle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämässä on sisältöä. On koulutus, työ sekä ystäviä.
Ahdistuksen sekä masennuksen tunteet ovat niin voimakkaita ettei kykene sivuuttamaan niitä. Ne lamaannuttavat minut. Viikossa minulla on hyviä sekä huonoja hetkiä. Kuitenkin koko ajan sellainen olo etten ansaitse mitään, mitä minulla on. En ole tarpeeksi hyvä saadakseni mitään hyvää elämääni. Tiedän ja tunnistan, että olen liian ankara itselleni. Mutta, kun on aina vaadittu sitä täydellisyyttä ja täysillä eteenpäin menemistä, vaikka mikä olisi. Toisaalta tiedostan sen ettei ole hyvä jäädä tuleen makaamaan, enkä sitä haluakaan. Tuntuu vain etten ehkä ole kuitenkaan täysin hyväksynyt kaikkea, mitä on tapahtunut. Mutta toisaalta niistä on jankutettu jo niin kauan, että en usko, että niistäkään höpöttäminen vie tilannetta minnekään?
Olen ostanut monenlaisia oppaita liittyen käyttäytymispsykologiaan. Pyrkinyt ymmärtämään, miksi toimin niin kuin toimin. Miksi tunnen niin kuin tunne. Silti minulla on sellainen olo etten kuulu tänne. Mutta en tiedä minne muuallekaan?
Ja täysi tekemättömyys ei ole meillä edes hyväksyttyä. Joten periaatteessa täysi lamaantuminen on mahdotonta. Joka on aina passittamassa, vaikka ei oikeasti jaksaisi. En jaksaisi tätä ainaista suoriutumista. Haluisin vain romahtaa. Ja ne osastojaksotkin olen joutunut selittämään lähipiirilleni lääkärin virkaintouden piikkiin, vaikka todellisuudessa olen meinannut tappaa itseni. Perheeni ei kykene ymmärtämään, miksi sinne olen joutunut. Täytynyt siitäkin keksiä joku valhe aina.
Ap kirjoittanut
Sinulla on elämässäsi liikaa negatiivisia vaikutteita, jotta oma "ohjelmani" varmaan toimisikaan. Esim.tuo vahingollinen parisuhteesi etunenässä. Ymmärrän hyvin, miten vaikeaa luopuminen voi olla, mutta sinun on uskallettava "puhdistaa" elämääsi haitallisista elementeistä.
Itse olen myös käynyt terapiassa kaksi vuotta. Se auttoi, mutta ei "parantanut". Teen edelleen joka ikinen päivä töitä itseni kansss, joskus onnistuen ja joskus taas ei. Tein tietoisen päätöksen aikoinaan, että en halunnut enempää terapiaa. Uskon asioista puhumiseen, mutta en loputtomaan jauhamiseen. Ehkä se on osa hyväksymis-filosofiaani. Joitain asioita ei vaan voi muuttaa.
Olet vielä nuori. Uskon, että löydät oman tiesi ja tapasi selviytyä. Minun on muotoutunut käytännönläheiseksi. Oikeastaan en tavoittele edes onnea, minulle riittää tasapaino.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaativatko molemmat vanhemmat täydellisyyttä vai enemmänkin toinen heistä? Koeta lähentyä sen vähemmän vaativan kanssa ja etääntyä hieman siitä vaativasta. Onko tiedossa, mikä heillä on motiivina siihen vaatimiseen? Haluavatko jotenkin kiillottaa imagoaan/sädekehäänsä? Onko sinulla sisaruksia ja jos on, niin miten he suhtautuvat heihin? Ja rehellisesti ajatellen, ovatko he itse niin täydellisiä, ts. onko heillä edes "varaa" vaatia sellaista sinulta?
Molemmat vaativat. Koko ajan pitäisi jaksaa tehdä jotain ja usein on sellainen olo, että en jaksa. Kaikki asiat, mitä teen, teen ne koska muualta tulee painostus siihen. En todella tiedä, mitä itse haluan ja toivon. Mutta ei ole aikaa jäädä sitä pohtimaankaan.
Varmasti motiivi on siihen se, että ovat itse joutuneet aina jaksamaan, vaikka ei jaksaisi. Ehkä haluavat myös todistella itselleen, että ovat kaikesta huolimatta saaneet "kelpo kansalaisen" tehtyä kaikesta huolimatta.
On sisaruksia, jotka voivat huonosti myös, mutta silti yrittävät pyristellä eteenpäin. Kukaan ei uskalla sanoa vastaan tai edes kyseenalaistamaan tätä, mikä meidän perheessä vallitsee. Vain ja ainoastaan minä, jonka vuoksi olenkin hieman leimautunut.
Älä mene meediolle, rahan haaskausta.
Siinä tapauksessa kirkko on parempi, se on ainakin ilmainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan äkkiseltään vähän typerältä, mut jos vain lähiseudultasi löytyisi tämän tyyppistä toimintaa, niin kannattaa käydä tutustumassa. Eli siis tarkoitan nyt sosiaalibedagogista hevostoimintaa.(Muitakin eläimiä voidaan käyttää).
Tämä terapiamuoto on auttanut monia,monissa eri tilanteissa. Sinun menneisyys ja taustat kuulostaa siltä että tästä voisi olla apua. Suosittelen tutustumaan! :)
Voin lämpimästi suositella tätä kokemuksesta. Yksi asia minkä koin tuovan apua minun tilanteessa,oli koko talliympäristö ja yhteisö siellä. Nykyään kuulun tallin "vakiojengiin" ja koen itseni tärkeäksi tässä seurassa. Minun lähtökohdassani oli paljon samaa sinun kanssasi, ongelmia oli itseni ymmärtämisessä, itseni arvostamisessa, masennuksessa, elämän merkitsemättömyydessä jne...
Itsekin koen olevani lapsuudessani laiminlyöty, etenkin henkisellä puolella. Tähän vielä nuorena syrjäytyminen ja koulukiusaaminen.
Ei elämäni edelleenkään ole ruusuilla tanssimista, mutta paaaljon valoisampaa kuin 10 vuotta sitten. Minulla auttoi hyvä ja luotettava psykiatri, ja kuin sattuman kaupalla elämääni tullut ehjä parisuhde, jonka koen voimaannutavana ja parantavana. Ja viimeisimpänä,muttei vähäisimpänä, tämä sosiaalipedagoginen hevostoiminta ja sen mukana tullut kokonaan uusi ja erilainen ympäristö
Vanhempasi ovat oikeita orjapiiskureita ja saavat ilmeisesti energiaa itsensä sekä toisten rääkkäämisestä. Samalla he ovat opettaneet sinulle sen, ettei laiskottelusta ja muusta vähemmän suorittavasta toiminnasta voi saada hyvänolon tunnetta. Suorittaminen saa unohtamaan itsensä ja yhteyden tunteisiinsa. Oikea elämä jää elämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Off topiccina, mutta nuo meediojutut joltain kommentoijalta kuulostavat huonoilta ideoilta. Kyse on hömpästä ja rahastuksesta vain. Tarvitset niitä inhimillisiä, täyspäisiä läheisiäsi ja lähimmäisiä ja samalla irtiottoa niistä kontrolloivista vanhemmistasi ja ehkä sentyyppisestä uskonnon harjoittamisestakin, jota suvussanne on tehty.
Spiritualismi on kristinuskoa. Siihen kuuluu oppi jälleensyntymisestä.
Olihan se jo Raamatussa aikoinaan mutta poistettiin aikoja sitten. Eihän tässä koko olemisessa olisi mitään järkeä jos me vaan kerran täällä hetki ollaan ja siinä se.
Sielun kuolemattomuus, henkimaailma ja jälleensyntyminen on totta. Silloin kun elämä alkaa tuntua onton tyhjältä, on hyvä laajentaa näkökulmaa.
Meediolla käyntiä minä suosin. Olen saanut suuren avun. Oon myös kristitty eikä tämä spiritualistinen maailmankuva sodi mitään vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen raiskauksen vuoksi tarvitsisit traumaterapiaa. Kuulostat myös masentuneelta.
Koeta tehdä asioita pienin askelin, omaan tahtiin, niin koet onnistumisen elämyksiä.
Onko sinulla läheisiä ystäviä?
Onko vanhemmissasi mitään lämpöä ja myötätuntoa vai ovatko he edelleenkin vaativia? Sinänsä hekin ovat omien taustojensa "uhreja". Ovatko he edelleenkin päihde-, peli- tai työriippuvaisia?
Ei ole myötätuntoa tai lämpöä. Ja riippuvuudet kukoistavat olemassa olollaan. Käyvät kuitenkin töissä ongelmista huolimatta, joten minullakaan ei ole omien ongelmien kanssa syytä lamaantua ja pysähtyä, koska hekin kykenevät.
Pystyykö heille avoimesti puhumaan noista asioista? Ovatko vanhempasi edes toisiaan kohtaan avoimia vai onko heidänkin elämänsä keskenään jonkinlaista teatteria ja suorittamista vain?
Jos et saa kotoa tukea, koeta hieman päästää irti siitä ja tukeutua muihin läheisiisi.
Matkustaminen tai toisaalta lemmikkieläin voisi tuoda uutta sisältöä ja virettä elämääsi. Koeta lähentyä myös työkavereihisi enemmän.
Oletko koskaan etsinyt/löytänyt lohtua uskonnosta?
Kunpa voisin auttaa sinua enemmän. Kuulostat sympaattiselta ja suloiselta ihmiseltä.
Ei voi puhua mistään, koska heidän mielestään ei ole mitään ongelmaa edes olemassa. Kaikki on suorittamista eikä tekosyitä hyväksytä.
Olen nuoruudessani ollut 13-vuotiaasta asti kesätöissä ja millon missäkin. Sairaanakin näitä hommia tehnyt, koska vanhempieni mielestä en ollut tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin. Ja tässäkin takana se, että työnantajalle ei saanut tuottaa pettymystä.
Olen yrittänyt päästää irti vanhemmistani, mutta he myös osaltaan ohjailevat elämääni. Tiedän, että mieheni ei ole koskaan ollut tervetullut perheeseemme/sukuumme. Olemme olleet kuusi vuotta yhdessä ja saanut siitäkin kuulla milloin mitäkin. He yrittävät jatkuvasti puuttua asioihini ja pommittavat puheluinsa. Missä olen, kenen kanssa, miksi? Minkä takia en tee sitä, minkä takia en tätä? Tuntuu kuin omaa elämää ei olisi. Tai se mikä on niin elän sen mieheni kautta ja siten, että hän olisi tyyytyväinen.
Suvussani uskonnostakin on tehty teatraalista, milloin kukakin on ollut kuin jokin " kaikkivoipa profeetta". Minua on lapsuudessa kiristetty ja uhkailtu uskonnon kautta. Nytemmin se on hieman laantunut. Tähän tukeutuminen tuntuukin ahdistavalta.
Ap
Kuulostaa surulliselta ja ahdistavalta. :/ Miten he reagoisivat, jos kerrankin suuttuisit heille ja sanoisit ns. "suorat sanat" ja laittaisit kovan kovaa vastaan? Voisiko auttaa irtiotto esim. ulkomaille muuton muodossa?
Rasittaako itse asiassa ongelmallinen suhde vanhempiisi myös omaa parisuhdettasi? Miksi he eivät hyväksy miestäsi? Kuuluvatko vanhempasi johonkin tiukkaan lahkoon ja ovat itsekin yhteisönsä "uhreja" ja sokeutuneita tilanteelle?
Olen yrittänyt laittaa kovaa kovaa vasten sekä kyseenalaistanut asioita, jonka vuoksi olen leimautunut kiittämättömäksi valittajaksi. Sen takia en uskalla vaatiakaan oikein parempaa.
Rasittaa todella paljon. Ja miehessäni on myös vikaa, mutta en halua nähdä niitä vikoja. Pyrin vain hyväksymään ne, että elämä on tällaista. Meillä ei ole totuttu valittamaan mistään, vaan pitää tyytyä siihen mitä on. He eivät hyväksy häntä, koska ei täyty niitä kriteereitä, mitä ovat asettaneet.
Ja eivät kuulu mihinkään lahkoon tms. Suvussamme on ollut uskonnosta sekaisin menneitä, joilla minua kiristetty. Vanhemmistani en tiedä.
Ap
Joo tuota. Jos turvaudut uskoon niin kannatan ihan Jumalaa rukoilemaan ja meediohommat kiertäisin erittäin kaukaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan äkkiseltään vähän typerältä, mut jos vain lähiseudultasi löytyisi tämän tyyppistä toimintaa, niin kannattaa käydä tutustumassa. Eli siis tarkoitan nyt sosiaalibedagogista hevostoimintaa.(Muitakin eläimiä voidaan käyttää).
Tämä terapiamuoto on auttanut monia,monissa eri tilanteissa. Sinun menneisyys ja taustat kuulostaa siltä että tästä voisi olla apua. Suosittelen tutustumaan! :)Voin lämpimästi suositella tätä kokemuksesta. Yksi asia minkä koin tuovan apua minun tilanteessa,oli koko talliympäristö ja yhteisö siellä. Nykyään kuulun tallin "vakiojengiin" ja koen itseni tärkeäksi tässä seurassa. Minun lähtökohdassani oli paljon samaa sinun kanssasi, ongelmia oli itseni ymmärtämisessä, itseni arvostamisessa, masennuksessa, elämän merkitsemättömyydessä jne...
Itsekin koen olevani lapsuudessani laiminlyöty, etenkin henkisellä puolella. Tähän vielä nuorena syrjäytyminen ja koulukiusaaminen.
Ei elämäni edelleenkään ole ruusuilla tanssimista, mutta paaaljon valoisampaa kuin 10 vuotta sitten. Minulla auttoi hyvä ja luotettava psykiatri, ja kuin sattuman kaupalla elämääni tullut ehjä parisuhde, jonka koen voimaannutavana ja parantavana. Ja viimeisimpänä,muttei vähäisimpänä, tämä sosiaalipedagoginen hevostoiminta ja sen mukana tullut kokonaan uusi ja erilainen ympäristö
Hienoa, että olet saanut apua tästä! Valitettavasti minun tapauksessani ei tule vaihtoehdoksi, koska pelkään hevosia. :-(
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaativatko molemmat vanhemmat täydellisyyttä vai enemmänkin toinen heistä? Koeta lähentyä sen vähemmän vaativan kanssa ja etääntyä hieman siitä vaativasta. Onko tiedossa, mikä heillä on motiivina siihen vaatimiseen? Haluavatko jotenkin kiillottaa imagoaan/sädekehäänsä? Onko sinulla sisaruksia ja jos on, niin miten he suhtautuvat heihin? Ja rehellisesti ajatellen, ovatko he itse niin täydellisiä, ts. onko heillä edes "varaa" vaatia sellaista sinulta?
Molemmat vaativat. Koko ajan pitäisi jaksaa tehdä jotain ja usein on sellainen olo, että en jaksa. Kaikki asiat, mitä teen, teen ne koska muualta tulee painostus siihen. En todella tiedä, mitä itse haluan ja toivon. Mutta ei ole aikaa jäädä sitä pohtimaankaan.
Varmasti motiivi on siihen se, että ovat itse joutuneet aina jaksamaan, vaikka ei jaksaisi. Ehkä haluavat myös todistella itselleen, että ovat kaikesta huolimatta saaneet "kelpo kansalaisen" tehtyä kaikesta huolimatta.
On sisaruksia, jotka voivat huonosti myös, mutta silti yrittävät pyristellä eteenpäin. Kukaan ei uskalla sanoa vastaan tai edes kyseenalaistamaan tätä, mikä meidän perheessä vallitsee. Vain ja ainoastaan minä, jonka vuoksi olenkin hieman leimautunut.
Olet hyvä, arvokas ja kelvollinen omana itsenäsi, vaikket tekisi yhtään mitään. Ehkä vanhempasi tarkoittavat hyvää, mutta se heidän toimintatapansa on julma. Jos perheessänne on ollut myös surua, voiko olla niin, että vanhempasi peittelevät surua siihen suorittamiseen?
Ajatteluusi ja minäkuvaasi liittyy selkeästi oman itsesi aliarvostaminen. Vaikka tiedostat tämän itsekin, ja varmasti järjellä ajatellen tiedät olevasi aivan yhtä tärkeä ihminen kuin kuka tahansa muukin, on tällainen käsitys ilmeisesti jotenkin juurtunut mieleesi harvinaisen syvälle. Koska olet jo työstänyt asiaa pitkään, saanut psykiatrista hoitoa ja kokeillut erilaisia lääkkeitä niistä kuitenkaan hyötymättä, kehottaisin harkitsemaan sähköhoitoa tai jopa psykedeelejä. Tuo ensimmäinen on hoitona loppujen lopuksi vaaraton, ja sivuvaikutuksetkin rajoittuvat lähinnä lyhytaikaiseen muistinmenetykseen, joka sinun pitkään jatkuneen masennuksesi ja pahan olosi rinnalla tuntuu pieneltä murheelta.
Mietin myös, miksi perheenjäsentesi mielipiteet ovat sinulle edelleen niin tärkeitä, vaikket saa heiltä tarvitsemaasi tukea? Entäpä jos keräisit rohkeutesi ja kertoisit heille suoraan ja mitään salailematta, kuinka huonosti voit henkisesti? Mitä menetettävää sinulla olisi - ethän nytkään saa heiltä lämpöä tai välittämistä, joita tarvitsisit ja ansaitsisit. Pääsisit ainakin asian salailun aiheuttamasta taakasta. Tsemppiä ja isoja, lämpimiä halauksia sinulle! <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen raiskauksen vuoksi tarvitsisit traumaterapiaa. Kuulostat myös masentuneelta.
Koeta tehdä asioita pienin askelin, omaan tahtiin, niin koet onnistumisen elämyksiä.
Onko sinulla läheisiä ystäviä?
Onko vanhemmissasi mitään lämpöä ja myötätuntoa vai ovatko he edelleenkin vaativia? Sinänsä hekin ovat omien taustojensa "uhreja". Ovatko he edelleenkin päihde-, peli- tai työriippuvaisia?
Ei ole myötätuntoa tai lämpöä. Ja riippuvuudet kukoistavat olemassa olollaan. Käyvät kuitenkin töissä ongelmista huolimatta, joten minullakaan ei ole omien ongelmien kanssa syytä lamaantua ja pysähtyä, koska hekin kykenevät.
Pystyykö heille avoimesti puhumaan noista asioista? Ovatko vanhempasi edes toisiaan kohtaan avoimia vai onko heidänkin elämänsä keskenään jonkinlaista teatteria ja suorittamista vain?
Jos et saa kotoa tukea, koeta hieman päästää irti siitä ja tukeutua muihin läheisiisi.
Matkustaminen tai toisaalta lemmikkieläin voisi tuoda uutta sisältöä ja virettä elämääsi. Koeta lähentyä myös työkavereihisi enemmän.
Oletko koskaan etsinyt/löytänyt lohtua uskonnosta?
Kunpa voisin auttaa sinua enemmän. Kuulostat sympaattiselta ja suloiselta ihmiseltä.
Ei voi puhua mistään, koska heidän mielestään ei ole mitään ongelmaa edes olemassa. Kaikki on suorittamista eikä tekosyitä hyväksytä.
Olen nuoruudessani ollut 13-vuotiaasta asti kesätöissä ja millon missäkin. Sairaanakin näitä hommia tehnyt, koska vanhempieni mielestä en ollut tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin. Ja tässäkin takana se, että työnantajalle ei saanut tuottaa pettymystä.
Olen yrittänyt päästää irti vanhemmistani, mutta he myös osaltaan ohjailevat elämääni. Tiedän, että mieheni ei ole koskaan ollut tervetullut perheeseemme/sukuumme. Olemme olleet kuusi vuotta yhdessä ja saanut siitäkin kuulla milloin mitäkin. He yrittävät jatkuvasti puuttua asioihini ja pommittavat puheluinsa. Missä olen, kenen kanssa, miksi? Minkä takia en tee sitä, minkä takia en tätä? Tuntuu kuin omaa elämää ei olisi. Tai se mikä on niin elän sen mieheni kautta ja siten, että hän olisi tyyytyväinen.
Suvussani uskonnostakin on tehty teatraalista, milloin kukakin on ollut kuin jokin " kaikkivoipa profeetta". Minua on lapsuudessa kiristetty ja uhkailtu uskonnon kautta. Nytemmin se on hieman laantunut. Tähän tukeutuminen tuntuukin ahdistavalta.
Ap
Kuulostaa surulliselta ja ahdistavalta. :/ Miten he reagoisivat, jos kerrankin suuttuisit heille ja sanoisit ns. "suorat sanat" ja laittaisit kovan kovaa vastaan? Voisiko auttaa irtiotto esim. ulkomaille muuton muodossa?
Rasittaako itse asiassa ongelmallinen suhde vanhempiisi myös omaa parisuhdettasi? Miksi he eivät hyväksy miestäsi? Kuuluvatko vanhempasi johonkin tiukkaan lahkoon ja ovat itsekin yhteisönsä "uhreja" ja sokeutuneita tilanteelle?
Olen yrittänyt laittaa kovaa kovaa vasten sekä kyseenalaistanut asioita, jonka vuoksi olen leimautunut kiittämättömäksi valittajaksi. Sen takia en uskalla vaatiakaan oikein parempaa.
Rasittaa todella paljon. Ja miehessäni on myös vikaa, mutta en halua nähdä niitä vikoja. Pyrin vain hyväksymään ne, että elämä on tällaista. Meillä ei ole totuttu valittamaan mistään, vaan pitää tyytyä siihen mitä on. He eivät hyväksy häntä, koska ei täyty niitä kriteereitä, mitä ovat asettaneet.
Ja eivät kuulu mihinkään lahkoon tms. Suvussamme on ollut uskonnosta sekaisin menneitä, joilla minua kiristetty. Vanhemmistani en tiedä.
Ap
Kuulostaa myös siltä, että voisi olla hyvä sittenkin etsiä turvaa jostain muusta kuin uskonnostakin, jos aihepiiri on niinkin latautunut. :/ Millä tavoin sinua on kiristetty aiheella? :O Tuokin kuulostaa hyvin traumatisoivalta asialta. :/
💕