Kun ei jaksa enää...

Vierailija kirjoitti:

Joo tuota. Jos turvaudut uskoon niin kannatan ihan Jumalaa rukoilemaan ja meediohommat kiertäisin erittäin kaukaa.

En usko, että uskonto on vaihtoehto. Minua on kiristetty sillä aikanaan todella julmasta ja olin vähällä mennä entistä sekaisemmaksi tästä. Joskus iltarukouksen sanon, mutta siihen se jääkin. Olisi lohdullista, jos voisi turvautua tähän, mutta se saa lähinnä ahdistavia muistoja mieleen.

Joskus mietin meediota, mutta en tiedä oikein siitäkään.. Edelleenkin pelottaa tukeutua tällaisiin "noita juttuihin". Minulle siis lapsuudessa raamattu kädessä kerrottu, että noituus on väärin ja nämä meedio jutut lukeutuu niihin. Esimerkiksi lapsena emme saaneet katsoa lapsena tiettyjä lasten ohjelmia, jossa oli noituutta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämässä on sisältöä. On koulutus, työ sekä ystäviä.

Ahdistuksen sekä masennuksen tunteet ovat niin voimakkaita ettei kykene sivuuttamaan niitä. Ne lamaannuttavat minut. Viikossa minulla on hyviä sekä huonoja hetkiä. Kuitenkin koko ajan sellainen olo etten ansaitse mitään, mitä minulla on. En ole tarpeeksi hyvä saadakseni mitään hyvää elämääni. Tiedän ja tunnistan, että olen liian ankara itselleni. Mutta, kun on aina vaadittu sitä täydellisyyttä ja täysillä eteenpäin menemistä, vaikka mikä olisi. Toisaalta tiedostan sen ettei ole hyvä jäädä tuleen makaamaan, enkä sitä haluakaan. Tuntuu vain etten ehkä ole kuitenkaan täysin hyväksynyt kaikkea, mitä on tapahtunut. Mutta toisaalta niistä on jankutettu jo niin kauan, että en usko, että niistäkään höpöttäminen vie tilannetta minnekään?

Olen ostanut monenlaisia oppaita liittyen käyttäytymispsykologiaan. Pyrkinyt ymmärtämään, miksi toimin niin kuin toimin. Miksi tunnen niin kuin tunne. Silti minulla on sellainen olo etten kuulu tänne. Mutta en tiedä minne muuallekaan?

Ja täysi tekemättömyys ei ole meillä edes hyväksyttyä. Joten periaatteessa täysi lamaantuminen on mahdotonta. Joka on aina passittamassa, vaikka ei oikeasti jaksaisi. En jaksaisi tätä ainaista suoriutumista. Haluisin vain romahtaa. Ja ne osastojaksotkin olen joutunut selittämään lähipiirilleni lääkärin virkaintouden piikkiin, vaikka todellisuudessa olen meinannut tappaa itseni. Perheeni ei kykene ymmärtämään, miksi sinne olen joutunut. Täytynyt siitäkin keksiä joku valhe aina.

Ap kirjoittanut

Sinulla on elämässäsi liikaa negatiivisia vaikutteita, jotta oma "ohjelmani" varmaan toimisikaan. Esim.tuo vahingollinen parisuhteesi etunenässä. Ymmärrän hyvin, miten vaikeaa luopuminen voi olla, mutta sinun on uskallettava "puhdistaa" elämääsi haitallisista elementeistä.

Itse olen myös käynyt terapiassa kaksi vuotta. Se auttoi, mutta ei "parantanut". Teen edelleen joka ikinen päivä töitä itseni kansss, joskus onnistuen ja joskus taas ei. Tein tietoisen päätöksen aikoinaan, että en halunnut enempää terapiaa. Uskon asioista puhumiseen, mutta en loputtomaan jauhamiseen. Ehkä se on osa hyväksymis-filosofiaani. Joitain asioita ei vaan voi muuttaa.

Olet vielä nuori. Uskon, että löydät oman tiesi ja tapasi selviytyä. Minun on muotoutunut käytännönläheiseksi. Oikeastaan en tavoittele edes onnea, minulle riittää tasapaino.

Samaa mieltä, että ap:n olisi hyvä puhdistaa elämästään kuormittavia tekijöitä. Tällaisessa tilanteessa ap:n pitäisi oikeastaan kasvaa yli vahingollisista ihmissuhteista, mutta tämä voi olla hyvin vaikeaa ap:n huonon kunnon vuoksi. Siksi ehdottaisin välien jäähdyttämistä vanhempiin ja muihin hankaliin ihmisiin. Jos terapeutti tuntui ikävältä, niin sen voi myös vaihtaa. Terapia on myös henkilökemiaa. Psykiatrit on yleensä aika rasittavia, mutta hyvä että joku kirjoittaa reseptit ja lausunnot kela-korvauksiin. Olen myös käynyt oman 2 vuotta (2x viikko) kognitiivisen terapian. Tapasin alkuun usean terapeutin kunnes löysin sopivan. Oli suosittu terapeutti, joka tehnyt myös päihdekuntoutusta. Mukava ja osaava täti, joka oli nähnyt kaikenlaista elämää. Olen myös karsinut hiljalleen ikäviä ihmisiä ja asioita elämästäni ja keskittynyt hyviin. Minä (ja sinä) ansaitsen sen!

💗

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun elämä tuntuu turhalta? Olen käyny psykoterapiassa kuusi vuotta ja ajoittain parempia jaksoja. En halua syödä lääkkeitäkään, kun hyötysuhde on pyöreä nolla.

Mitä tehdä? En jaksaisi vaivata läheisiäni, mutta en myöskään kestä tätä oloa.

Saanko arvata, kyseessä varmaan psykodynaaminen terapia? Jos näin, vaihda suuntausta.

Minullakin traumatausta, joka noussut tapahtuman/muuttuneen tilanteen vuoksi pinnalle. Minullakin ihmissuhde, josta muodostunut liiankin tärkeä ja toisaalta edellytys olemassaololleni, mutta alan tajuta myös että se ruokkii pahaa oloani, koska olen se mitä näen hänen kauttaan itsestäni kuvastuvan. Ja jos se ei tyydytä minua henkisesti, itsetuntoni ja omakuvani murenee.

Vierailija kirjoitti:

Ajatteluusi ja minäkuvaasi liittyy selkeästi oman itsesi aliarvostaminen. Vaikka tiedostat tämän itsekin, ja varmasti järjellä ajatellen tiedät olevasi aivan yhtä tärkeä ihminen kuin kuka tahansa muukin, on tällainen käsitys ilmeisesti jotenkin juurtunut mieleesi harvinaisen syvälle. Koska olet jo työstänyt asiaa pitkään, saanut psykiatrista hoitoa ja kokeillut erilaisia lääkkeitä niistä kuitenkaan hyötymättä, kehottaisin harkitsemaan sähköhoitoa tai jopa psykedeelejä. Tuo ensimmäinen on hoitona loppujen lopuksi vaaraton, ja sivuvaikutuksetkin rajoittuvat lähinnä lyhytaikaiseen muistinmenetykseen, joka sinun pitkään jatkuneen masennuksesi ja pahan olosi rinnalla tuntuu pieneltä murheelta.

Mietin myös, miksi perheenjäsentesi mielipiteet ovat sinulle edelleen niin tärkeitä, vaikket saa heiltä tarvitsemaasi tukea? Entäpä jos keräisit rohkeutesi ja kertoisit heille suoraan ja mitään salailematta, kuinka huonosti voit henkisesti? Mitä menetettävää sinulla olisi - ethän nytkään saa heiltä lämpöä tai välittämistä, joita tarvitsisit ja ansaitsisit. Pääsisit ainakin asian salailun aiheuttamasta taakasta. Tsemppiä ja isoja, lämpimiä halauksia sinulle! <3

En ole ap. mutta olen ihan samanlanlaisessa tilanteessa psyykeni kanssa. Olen  yli 20 vuotta ollut se hyvä ihminen ja saanut vain paskaa aina niskaani niin paljon, että pää alkaa kohta hajoamaan nyt kun se paska on poistunut vihdoin ja jäin yksin.

En tiedä psykedeeleistä mitään, enkä usko, että mikään hoito mua auttaisi? Ehlä joku huume ja uus mies vois auttaakin - terapeutti tuskin Olen kristitty ja terapiani löytyy raamatusta. Mietä sieltä ei löydy kyllä enää mulle. N50v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaativatko molemmat vanhemmat täydellisyyttä vai enemmänkin toinen heistä? Koeta lähentyä sen vähemmän vaativan kanssa ja etääntyä hieman siitä vaativasta. Onko tiedossa, mikä heillä on motiivina siihen vaatimiseen? Haluavatko jotenkin kiillottaa imagoaan/sädekehäänsä? Onko sinulla sisaruksia ja jos on, niin miten he suhtautuvat heihin? Ja rehellisesti ajatellen, ovatko he itse niin täydellisiä, ts. onko heillä edes "varaa" vaatia sellaista sinulta?

Molemmat vaativat. Koko ajan pitäisi jaksaa tehdä jotain ja usein on sellainen olo, että en jaksa. Kaikki asiat, mitä teen, teen ne koska muualta tulee painostus siihen. En todella tiedä, mitä itse haluan ja toivon. Mutta ei ole aikaa jäädä sitä pohtimaankaan.

Varmasti motiivi on siihen se, että ovat itse joutuneet aina jaksamaan, vaikka ei jaksaisi. Ehkä haluavat myös todistella itselleen, että ovat kaikesta huolimatta saaneet "kelpo kansalaisen" tehtyä kaikesta huolimatta.

On sisaruksia, jotka voivat huonosti myös, mutta silti yrittävät pyristellä eteenpäin. Kukaan ei uskalla sanoa vastaan tai edes kyseenalaistamaan tätä, mikä meidän perheessä vallitsee. Vain ja ainoastaan minä, jonka vuoksi olenkin hieman leimautunut.

Olet hyvä, arvokas ja kelvollinen omana itsenäsi, vaikket tekisi yhtään mitään. Ehkä vanhempasi tarkoittavat hyvää, mutta se heidän toimintatapansa on julma. Jos perheessänne on ollut myös surua, voiko olla niin, että vanhempasi peittelevät surua siihen suorittamiseen?

En tiedä oikein vanhempieni asioista, koska eivät niistä oikein puhu. Epäilen, että motiivi on se, että koska heidänkin on täytynyt jaksaa. Tai sitä olen aina kovasti kuullut. Ja varmasti ovat vaikuttaneet heihin ja heidän toimintatapansa on tämä. En vain kykene ymmärtämään sitä, että eivätkö he todella ymmärrä, että sairastuttavat minua osaltaan myös tällä heidän "metodillaan"?

Kiitos sanoistasi. <3

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun elämä tuntuu turhalta? Olen käyny psykoterapiassa kuusi vuotta ja ajoittain parempia jaksoja. En halua syödä lääkkeitäkään, kun hyötysuhde on pyöreä nolla.

Mitä tehdä? En jaksaisi vaivata läheisiäni, mutta en myöskään kestä tätä oloa.

Saanko arvata, kyseessä varmaan psykodynaaminen terapia? Jos näin, vaihda suuntausta.

Käyn kognitiivisessa psykoterapiassa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo tuota. Jos turvaudut uskoon niin kannatan ihan Jumalaa rukoilemaan ja meediohommat kiertäisin erittäin kaukaa.

En usko, että uskonto on vaihtoehto. Minua on kiristetty sillä aikanaan todella julmasta ja olin vähällä mennä entistä sekaisemmaksi tästä. Joskus iltarukouksen sanon, mutta siihen se jääkin. Olisi lohdullista, jos voisi turvautua tähän, mutta se saa lähinnä ahdistavia muistoja mieleen.

Joskus mietin meediota, mutta en tiedä oikein siitäkään.. Edelleenkin pelottaa tukeutua tällaisiin "noita juttuihin". Minulle siis lapsuudessa raamattu kädessä kerrottu, että noituus on väärin ja nämä meedio jutut lukeutuu niihin. Esimerkiksi lapsena emme saaneet katsoa lapsena tiettyjä lasten ohjelmia, jossa oli noituutta.

Ap

Juu. Olen itse uskossa ja tein tänään itselleni tavallaan 'aarrekartan' vähän siltä pohjalta, siis mihin tähtään vaikka ne kyllä abstrakteja ovatkin. Jumalaan yhdistyy raamatussa sanoja kuten vapaus, rakkaus, ilo, rauha, turva, valo, armo, kiitollisuus, totuus, hyvyys. Näitä kohti siis elämässäni pyrin. Saatanaan yhdistyy mm. syyttäminen, valehtelu, kateus, valheen isä, käärme ja kiusaaja.

On noilla aika iso ero. En tiedä osasinko selittää mutta etsin siis elämääni noita hyviä asioita, ja uskon että juuri Jumalaa etsimällä ja Hänen kauttaan ne voi saavuttaa.

Ihan kuin omat ajatukseni. Traumaattinen varhaislapsuus. Koko elämän kestänyt masennus enemmän tai vähemmän. Lapset auttavat jaksamaan enkä ajattele enää kuolemaa koska en tekisi sitä heille.

Auttaa ajatus, että tämä paha olo vain kulkee mukana. En vain saa antaa valtaa sille. Teen niin paljon kuin mahdollista asioita jotka tuovat iloa. Ja pyrin elämään terveellisesti. Silloin masentaa vähemmän. Haleja!

Vierailija kirjoitti:

Ajatteluusi ja minäkuvaasi liittyy selkeästi oman itsesi aliarvostaminen. Vaikka tiedostat tämän itsekin, ja varmasti järjellä ajatellen tiedät olevasi aivan yhtä tärkeä ihminen kuin kuka tahansa muukin, on tällainen käsitys ilmeisesti jotenkin juurtunut mieleesi harvinaisen syvälle. Koska olet jo työstänyt asiaa pitkään, saanut psykiatrista hoitoa ja kokeillut erilaisia lääkkeitä niistä kuitenkaan hyötymättä, kehottaisin harkitsemaan sähköhoitoa tai jopa psykedeelejä. Tuo ensimmäinen on hoitona loppujen lopuksi vaaraton, ja sivuvaikutuksetkin rajoittuvat lähinnä lyhytaikaiseen muistinmenetykseen, joka sinun pitkään jatkuneen masennuksesi ja pahan olosi rinnalla tuntuu pieneltä murheelta.

Mietin myös, miksi perheenjäsentesi mielipiteet ovat sinulle edelleen niin tärkeitä, vaikket saa heiltä tarvitsemaasi tukea? Entäpä jos keräisit rohkeutesi ja kertoisit heille suoraan ja mitään salailematta, kuinka huonosti voit henkisesti? Mitä menetettävää sinulla olisi - ethän nytkään saa heiltä lämpöä tai välittämistä, joita tarvitsisit ja ansaitsisit. Pääsisit ainakin asian salailun aiheuttamasta taakasta. Tsemppiä ja isoja, lämpimiä halauksia sinulle! <3

En vain oikein tiedä, miten pääsisin sähköhoitoon, kun tuntuu ettei psykiatrikaan ota minua todesta? Kertoo minulle jostain kehitysvaiheista, jotka ovat "normaaleja" ja ikään kuuluvia ahdistuksia. Mielestäni jatkuva laiminlyönti, aliarvioiminen, kiristys, uhkailu = henkinen väkivalta, joka jatkuu edelleen. Päihdeongelmat ja muut riippuvuudet sekä raiskaukset, itsemurhayritykset jne. Eivät vain ole normaaleja kehitysvaiheisiin kuuluvia teemoja.

Olen yrittänyt kertoa, mutta minua ei oteta todesta. Samalla myös pelkään vanhempieni suuttumista, koska tiedän, että he suuttuvat minulle. Minua on kasvatettu pelolla, enkä sen vuoksi halua tuottaa ylimääräistä päänvaivaa kenellekään.

Kiitos lohduttavista sanoista ja halauksia myös sinulle. <3

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämässä on sisältöä. On koulutus, työ sekä ystäviä.

Ahdistuksen sekä masennuksen tunteet ovat niin voimakkaita ettei kykene sivuuttamaan niitä. Ne lamaannuttavat minut. Viikossa minulla on hyviä sekä huonoja hetkiä. Kuitenkin koko ajan sellainen olo etten ansaitse mitään, mitä minulla on. En ole tarpeeksi hyvä saadakseni mitään hyvää elämääni. Tiedän ja tunnistan, että olen liian ankara itselleni. Mutta, kun on aina vaadittu sitä täydellisyyttä ja täysillä eteenpäin menemistä, vaikka mikä olisi. Toisaalta tiedostan sen ettei ole hyvä jäädä tuleen makaamaan, enkä sitä haluakaan. Tuntuu vain etten ehkä ole kuitenkaan täysin hyväksynyt kaikkea, mitä on tapahtunut. Mutta toisaalta niistä on jankutettu jo niin kauan, että en usko, että niistäkään höpöttäminen vie tilannetta minnekään?

Olen ostanut monenlaisia oppaita liittyen käyttäytymispsykologiaan. Pyrkinyt ymmärtämään, miksi toimin niin kuin toimin. Miksi tunnen niin kuin tunne. Silti minulla on sellainen olo etten kuulu tänne. Mutta en tiedä minne muuallekaan?

Ja täysi tekemättömyys ei ole meillä edes hyväksyttyä. Joten periaatteessa täysi lamaantuminen on mahdotonta. Joka on aina passittamassa, vaikka ei oikeasti jaksaisi. En jaksaisi tätä ainaista suoriutumista. Haluisin vain romahtaa. Ja ne osastojaksotkin olen joutunut selittämään lähipiirilleni lääkärin virkaintouden piikkiin, vaikka todellisuudessa olen meinannut tappaa itseni. Perheeni ei kykene ymmärtämään, miksi sinne olen joutunut. Täytynyt siitäkin keksiä joku valhe aina.

Ap kirjoittanut

Sinulla on elämässäsi liikaa negatiivisia vaikutteita, jotta oma "ohjelmani" varmaan toimisikaan. Esim.tuo vahingollinen parisuhteesi etunenässä. Ymmärrän hyvin, miten vaikeaa luopuminen voi olla, mutta sinun on uskallettava "puhdistaa" elämääsi haitallisista elementeistä.

Itse olen myös käynyt terapiassa kaksi vuotta. Se auttoi, mutta ei "parantanut". Teen edelleen joka ikinen päivä töitä itseni kansss, joskus onnistuen ja joskus taas ei. Tein tietoisen päätöksen aikoinaan, että en halunnut enempää terapiaa. Uskon asioista puhumiseen, mutta en loputtomaan jauhamiseen. Ehkä se on osa hyväksymis-filosofiaani. Joitain asioita ei vaan voi muuttaa.

Olet vielä nuori. Uskon, että löydät oman tiesi ja tapasi selviytyä. Minun on muotoutunut käytännönläheiseksi. Oikeastaan en tavoittele edes onnea, minulle riittää tasapaino.

Samaa mieltä, että ap:n olisi hyvä puhdistaa elämästään kuormittavia tekijöitä. Tällaisessa tilanteessa ap:n pitäisi oikeastaan kasvaa yli vahingollisista ihmissuhteista, mutta tämä voi olla hyvin vaikeaa ap:n huonon kunnon vuoksi. Siksi ehdottaisin välien jäähdyttämistä vanhempiin ja muihin hankaliin ihmisiin. Jos terapeutti tuntui ikävältä, niin sen voi myös vaihtaa. Terapia on myös henkilökemiaa. Psykiatrit on yleensä aika rasittavia, mutta hyvä että joku kirjoittaa reseptit ja lausunnot kela-korvauksiin. Olen myös käynyt oman 2 vuotta (2x viikko) kognitiivisen terapian. Tapasin alkuun usean terapeutin kunnes löysin sopivan. Oli suosittu terapeutti, joka tehnyt myös päihdekuntoutusta. Mukava ja osaava täti, joka oli nähnyt kaikenlaista elämää. Olen myös karsinut hiljalleen ikäviä ihmisiä ja asioita elämästäni ja keskittynyt hyviin. Minä (ja sinä) ansaitsen sen!

Pitäisi varmasti, mutta koen etten pysty elämään elämääni, jos mieheni tästä häipyisi. Enkä vanhemmistanikaan pysty pääsemään irti, tai en tiedä miten se tapahtuu. Tuntuu kuin hekin olisivat jollainlailla riippuvuussuhteessa minuun. Etten saa tehdä omaa elämääni koskevia ratkaisuja. Paitsi yhden tein ja se oli mies valintani. Josta olenkin saanut kuulla siitä asti, kun hänet elämääni sain.

Kiitos neuvoista, minun täytyy jäädä pohtimaan, miten ne saisin toteutettua.

Kaikkea hyvää sinulle.!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Alat vaan miettiä pieniäkin asioita joista tulet vähän iloisemmaksi ja alat tekemään niitä.

Mieti nyt miten hyvin asiat on. Ei ole sotaa, ei nälänhätää...ei mitään oikeita ongelmia. Jos jokin pienikin kriisi tulisi, niin sä menisit ensimmäisten joukossa koska taidat olla vähän maanantaikappale.

Pahinta on kun heittäytyy noin uhriksi ja avuttomaksi ja odottaa muiden tekevän asiat sun puolesta.

Joo tiedostan kyllä, miten hyvin asiat ovat. Toisaalta toivoisinkin jonkunnäköistä pientä kriisiä tähän maahan, että suurin osa ihmisistä alkaisi arvostamaan sitä, mitä on. 

Mutta kuka olet kertomaan minulle kuitenkaan mikä on "oikea" ongelma? Täällä on kuitenkin eri mittasuhteet kuin jossain muualla. Ja todennäköisesti en menisi ensimmäisten seassa, kun tähänkin asti on selviytynyt. Mielestäni elämisen ei vain kuulu olla selviytymistä vaan elämistä.

Mielestäni en ole mitään muuta pyytänyt kuin sitä, että saisin elää omaa elämääni? Tällä hetkellä en kuitenkaan ole yhteiskunnan elätti, vaan yliopistotutkinnon käynyt työssä käyvä ihminen.

Suosittelen katsomaan peiliin ennen kuin tulee arvostelemaan. Monikaan ei olisi minun tilassa tässä näin. 

Ap

Psykiatrisi ei selvästikään ymmärrä tilanteesi vakavuutta. Olet ehkä niin kiltti, että puhut hänellekin ongelmistasi vähätellen ja varot kuormittamasta häntä - vaikka sinä ja muut potilaat olette hänen elantonsa! Asiantuntijan pitäisi kyllä mielestäni osata tulkita oikein erilaisten ihmisten erilaisia tapoja puhua, mutta sinun tapauksessasi näin ei ole tapahtunut. Koeta nyt seuraavalle käynnille kerätä kaikki rohkeutesi ja voimasi, ja kerro psykiatrille olevasi täysin loppu. Kerro, että et jaksa tai kestä enää, että sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, ja VAADI tuota sähköhoitoa! Sano, että kuolet, ellet saa apua! Tässä yhteiskunnassa on ikävä kyllä kaikkea vaadittava itse. 

Kuulostaa tutulta :/ itselläni oli ihan hyvä lapsuus, mutta 14v alkoivat ongelmat. Sairastuin syömishäiriöön ja kun pääsin siitä yli niin masennuin pahasti. En enää pystynyt käydä koulussa, makasin vain kotona. 16-19v kävin psyk.hoitajalla kerran viikossa juttelemassa ja kokeilin useita eri lääkkeitä - mitkään niistä eivät toimineet. Osa vain pahensi oloa. Itselläni oli myös parempia, "normaaleja" kausia ja välillä olin todella masentunut (makasin viikkoja putkeen vain kotona ja pahimmillaan en jaksanut mennä viikkoon edes suihkuun). Olin myös itse huonossa suhteessa. Aloin seurustella poikaystäväni kanssa 16v ja tunsin myös etten olisi elossa ilman häntä. Olin pahasti läheisriippuvainen ja ajattelin, että poikaystäväni on ainoa syy elää. Aina jos suhteessa oli ongelmia (eli usein) masennuin entistä pahemmin. Lopulta vaihdoin lääkäriä 19-vuotiaana ja hän diagnosoi kaksisuuntaisen mielialahäiriön (2. Tyyppi). Lääkityksen aloitettua alkoi mennä vähän paremmin, ja vähän ennen kuin täytin 20v poikaystäväni jätti minut. Romahdin täysin, mutta muutaman kuukauden kuluttua olin kuin uusi ihminen. En olisi uskonut! Löysin eron jälkeen uuden miehen ja nyt olen ollut hänen kanssaan onnellisena useamman vuoden. Itsekin halusin usein kuolla ja kerran yritin itsemurhaa lääkkeiden avulla. Onneksi en onnistunut siinä. Nyt olen saanut kesken jääneen koulun melkein suoritettua ja olen joka päivä kiitollinen elämästäni. Voin sanoa, että olen aidosti onnellinen.

Haluan tarinallani kertoa, että syvästä suosta on mahdollista nousta. Ymmärrän sinua hyvin. Itsekin vaadin itseltäni aivan liikaa ja syömishäiriö kummittelee vieläkin taustalla. Esim. Kuntosalilla käynnistä tulee helposti pakkomielle. Olen kuitenkin asettanut itselleni rajat, joiden sisällä pysyn: eli ei esimerkiksi yli 5 kertaa viikossa salilla käyntiä.

Suosittelen, että otat perheestäsi etäisyyttä. Ole vaikka vuosi pitämättä heihin mitään yhteyttä ja keskity itsesi parantamiseen. Vaihda psykiatria, jokaisella on nimittäin oikeus valita hoitajansa. Mieti myös, onko diagnoosisi oikea: toisen tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoidaan usein masennukseksi.

Koita myös tehdä asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä. Yritä nähdä ystäviäsi. Suosittelen myös ottamaan etäisyyttä miehestäsi, sillä ahdistava parisuhde vaikuttaa merkittävästi hyvinvointiisi. Ymmärrän täysin, jos tämä tuntuu mahdottomalta. Voitkohan koittaa ottaa vähän etäisyyttä miehestäsi ja ehdottaa hänelle vaikka parisuhdeterapiaa? Tuskin siinä ainakaan menettää mitään.

Tärkeintä olisi nyt saada huonoa oloa aiheuttavat asiat pois. Mieti, mitkä asiat tuottavat eniten pahaa oloa ja miten voisit muuttaa niitä.

Yritä keskittyä itseesi ja alkaa elää itseäsi varten. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritä silti.

Toivottavasti tämä viestini antaisi edes hiukan voimia. Muista, että AINA on mahdollisuus nousta pohjalta ylös. Olen aivan varma, että joku päivä vielä mietit, että onneksi et onnistunut itsemurhassa ja olet kiitollinen ja onnellinen elämästäsi. Olet niin nuori, että sinulla on vielä mahdollisuus muuttaa asioita ja elää pitkä elämä onnellisena.

Paljon voimia <3

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisi ei selvästikään ymmärrä tilanteesi vakavuutta. Olet ehkä niin kiltti, että puhut hänellekin ongelmistasi vähätellen ja varot kuormittamasta häntä - vaikka sinä ja muut potilaat olette hänen elantonsa! Asiantuntijan pitäisi kyllä mielestäni osata tulkita oikein erilaisten ihmisten erilaisia tapoja puhua, mutta sinun tapauksessasi näin ei ole tapahtunut. Koeta nyt seuraavalle käynnille kerätä kaikki rohkeutesi ja voimasi, ja kerro psykiatrille olevasi täysin loppu. Kerro, että et jaksa tai kestä enää, että sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, ja VAADI tuota sähköhoitoa! Sano, että kuolet, ellet saa apua! Tässä yhteiskunnassa on ikävä kyllä kaikkea vaadittava itse. 

Asia taitaa olla niin kuin sanoit. En halua kuormittaa häntäkään. Ja monesti olenkin vähätellyt, koska olen itsekin alkanut uskomaan siihen, että keksin näitä ongelmia, kun kukaan ei tunnu tekevän asioille mitään. Ja varmasti osaltaan myös se on jollainlailla "keventänyt" ongelmieni laatua, koska olen aina jaksanut ponnistella kaikista hirveyksistä huolimatta. En ihan kaikkea tännekään viiti kirjoittaa, ymmärrätte varmaan, etten halua tulla tunnistetuksi. 

Olen yrittänyt ja yritän nyt uudelleen. Kuitenkin on vaikea saada aikoja hänelle, koska jos tilanne pysyy terapeutin mielestä stabiilina, niin silloin aikaa ei saa.. Pelkään ettei hänkään usko minua ja voi ihmetellä, miten tilanteeni on yhtäkkiä romahtanut niin, että kuolen, jos en saa jotain hoitoa.. Vaikka usein minulla onkin sellainen olo etten kuulu tähän maailmaan, etten jaksaisi enää.

Tarvitsisin jonkun, joka pitää puoliani, kun en niitä itse osaa. Elämässäni oli sellainen, mutta hänkin kuoli.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisi ei selvästikään ymmärrä tilanteesi vakavuutta. Olet ehkä niin kiltti, että puhut hänellekin ongelmistasi vähätellen ja varot kuormittamasta häntä - vaikka sinä ja muut potilaat olette hänen elantonsa! Asiantuntijan pitäisi kyllä mielestäni osata tulkita oikein erilaisten ihmisten erilaisia tapoja puhua, mutta sinun tapauksessasi näin ei ole tapahtunut. Koeta nyt seuraavalle käynnille kerätä kaikki rohkeutesi ja voimasi, ja kerro psykiatrille olevasi täysin loppu. Kerro, että et jaksa tai kestä enää, että sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, ja VAADI tuota sähköhoitoa! Sano, että kuolet, ellet saa apua! Tässä yhteiskunnassa on ikävä kyllä kaikkea vaadittava itse. 

Asia taitaa olla niin kuin sanoit. En halua kuormittaa häntäkään. Ja monesti olenkin vähätellyt, koska olen itsekin alkanut uskomaan siihen, että keksin näitä ongelmia, kun kukaan ei tunnu tekevän asioille mitään. Ja varmasti osaltaan myös se on jollainlailla "keventänyt" ongelmieni laatua, koska olen aina jaksanut ponnistella kaikista hirveyksistä huolimatta. En ihan kaikkea tännekään viiti kirjoittaa, ymmärrätte varmaan, etten halua tulla tunnistetuksi. 

Olen yrittänyt ja yritän nyt uudelleen. Kuitenkin on vaikea saada aikoja hänelle, koska jos tilanne pysyy terapeutin mielestä stabiilina, niin silloin aikaa ei saa.. Pelkään ettei hänkään usko minua ja voi ihmetellä, miten tilanteeni on yhtäkkiä romahtanut niin, että kuolen, jos en saa jotain hoitoa.. Vaikka usein minulla onkin sellainen olo etten kuulu tähän maailmaan, etten jaksaisi enää.

Tarvitsisin jonkun, joka pitää puoliani, kun en niitä itse osaa. Elämässäni oli sellainen, mutta hänkin kuoli.

Ap

Tarkoitan, että ongelmani ovat keventyneet psykiatrini silmissä, koska olen jaksanut ponnistella ja saanut koulutuksen jne.

Ap

Rutiinit käyttöön päiviisi. Se on yhdistettynä lääkkeisiin tehokasta.

Et siis tällä hetkellä käy säännöllisesti terapeutilla? Mielestäni sinun pitäisi saada nopeasti aika psykiatrille, jolle kerrot yhtään kaunistelematta ja tilannettasi vähättelemättä (mieluummin päinvastoin), että apua on saatava NYT tai tulee loppu. Jos sinulta löytyy satkun verran ylimääräistä rahaa, niin mene yksityiselle. Hän voi sitten ohjata sinut eteenpäin julkiselle puolelle hoitoa saamaan. Itse toimin näin pari vuotta sitten, kun ongelmat ja vaikea elämäntilanne alkoivat kasaantua päälle, ja pääsin nopeasti hoitoon. Muista vain, että on aivan välttämätöntä itse painottaa ja korostaa ongelmien laajuutta ja sietämättömyyttä. Tsemppiä!