Nyt kun lapsettomuutta niin hehkutetaan, kertokaapa oikeasti, mitä hyvää perheellisyydessä on?

Tähän liittyy enemmän varmasti tunnesyyt kuin mikään järkevät perustelut. Lapsiinsa kiintyy, ja niiden kehittymisen seuraaminen antaa paljon. Ne ovat myös iso osa sua itseäsi, ja olet panostanut heihin paljon. Ne tukevat sua sitten vanhempana takaisin.

Lapset antaa paljon, mutta sitä ei voi ymmärtää, jos ei hanki lapsia.

Järjellä perusteltuna lasten hankinnassa itsessään kun ei ole lähes mitään pointtia.

Sen huomaa omista vanhemmistakin, kuinka he haluavat laittaa meidät lapset vielä aikuisenakin kaiken edelle. Ja kuinka he kyynelehtivät ylpeinä, kun saavutamme jotain.

Haluavat meidän tulevan kylään, ja viettävän perheaikaa. Soittelevat kuulumisia. Yksinkertaisesti me täytämme heidän elämässään jotain isoa paikkaa, ja ilahdutamme heitä. Kun aikuisella on vaikkapa ongelmia puolisonsa kanssa, on hänellä kuitenkin aina lohtuna omat lapset, eli pysyvä perhe. Ja jotkut nyt vaan on luotu äideiksi, eli haluavat sitä enemmän kuin mitään. Tätä en itse ymmärrä, mutta ymmärrän, miksi perheeseen halutaan lapsia hankkia. Lapset välittävät äidistä ja isästään jollain ihan eri tavalla, kuin rakkaussuhteessa toinen välittää toisesta.

Entä jos se lapsi muuttaa vaikka Australiaan ja pitää yhteyttä pari kertaa kuussa, tuntuuko että panostus on mennyt hukkaan vai onko lapsesta aikuisena hyötyä vain jos se on saatavilla koko ajan?

Ei sitä tarvitse alkaa luupäille selittämään. Toiset nyt vaan on perheellisiä ja toiset lapsettomia. Jokainen tekee oman elämänsä valinnat sen mukaan mitä itse arvostaa.

Mä näkisin asian näin (oma on aikuistumassa): olen saanut kokea vanhemmuuden. Nyt teen paluuta samanlaiseen elämään kuin ennen lasta, mutta jatkossa se aikuinen lapsikin on olemassa. Lapsiperhe-elämä on yksi elämänvaihe muiden joukossa niillä, jotka sen valitsevat.

Eivät ne lapset välttämättä välitä tuon taivaallista vanhemmistaan. Ja jos kyseessä on erityislapsi tai vammainen, siitä pitää pitää huolta koko elämän ajan, ja koko elämä tärväytyy siihen. Miettikääpä, miten hirveä tilanne. Silloin ei varmasti paljon ilahduta olla vanhempi. Kun mitään ei saa takaisin, pelkkää huolta ja vaivaa melkein puoli vuosisataa.

Miten ikinä sellaisesta voi selvitä?

Ei mun mielestä kannata alkaa kellekkään selittämään asian hyviä puolia. Jos susta tuntuu kivalta olla lapseton niin ole. Jos sä koet löytäväsi lapsista sen pointin tee lapsi. Muuten kukaan lapsi ei ansaitse olla joku elämässäni tärkeimmät asiat listan neljäs sija. Sellaisten ihmisten kannattaa sitten tehdä elämässään niitä tärkeämpiä asioita.

Perheellisyydessä ei todellakaan ole mitään järkeä. Vanhat vanhemmat ovat vahvaa sukupolvea, jotka ovat kasvattaneet lapsensa (jotka ovat kasvaneet paljon myös itsenäisesti ajan hengen mukaan) ja jotka voivat nyt iloita jälkikasvunsa menestyksestä. Uuden polven vanhemmat ovat kuitenkin tottuneet parempaan ja ymmärtävät oman ajan päälle. He ovat alkaneet ymmärtää, että ilman lapsia on parempi. Että on olemassa elämä, josta joutuu luopumaan, jos hankkii lapsia. Jos tämä oivallus tulee vasta lasten hankkimisen jälkeen, tilanne on todella surullinen.

Kolme lastani ovat rakkaimmat ja tärkeimmät asiat maailmassa. Mikään muu ei ole antanut yhtä paljon onnea ja iloa kuin he. Samoin mikään muu ei ole antanut myöskään niin paljon huolta ja tuskaa kuin he. Ainakin saan kokea vahvoja tunteita ja voimakasta rakkautta. Lapset ovat olleet elämäni tärkein sisältö. Olen akateemisesti koulutettu ja vaativassa työssä mutta sen merkitys on itselleni hyvin vähäistä verrattuna lapsiini. Jos haluaa helppoa elämää, on parempi olla lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Kolme lastani ovat rakkaimmat ja tärkeimmät asiat maailmassa. Mikään muu ei ole antanut yhtä paljon onnea ja iloa kuin he. Samoin mikään muu ei ole antanut myöskään niin paljon huolta ja tuskaa kuin he. Ainakin saan kokea vahvoja tunteita ja voimakasta rakkautta. Lapset ovat olleet elämäni tärkein sisältö. Olen akateemisesti koulutettu ja vaativassa työssä mutta sen merkitys on itselleni hyvin vähäistä verrattuna lapsiini. Jos haluaa helppoa elämää, on parempi olla lapseton.

Kukapa ei haluaisi helppoa elämää, ja miksi perhearjesta ei varoiteta vaan siihen painostetaan?

Välillä mietin, että joku varmaan kuvittelee lasten saannin tarkoittavan, että sulla on ärsyttäviä ja kiljuvia kakaroita juoksemassa ympäriinsä koko loppuelämäsi, vaatimassa kaikkea.

Voit tehdä lapset 30-vuotiaana, jolloin olet jo elänyt omaa elämääsi. Pääset taas "vapaaksi" alle 50-vuotiaana, jolloin sulla on taas monta kymmentä vuotta ihan omaa aikaa ja vapautta. Tässä välissä joudut toki tappelemaan teinien kanssa ja nukuttamaan itkeviä vauvoja, mutta ne vaiheet eivät yksin kestä sitä 18 vuotta, vaan ovat vaan nimenomaan niitä pahimpia vaiheita. Moni lapsi pärjää hyvin yksin 14-vuotiaana kotona, jos vanhemmat haluavat keskenään käydä lomalla tai jossain. Lasta ei tarvitse paimentaa kellon ympäri, ainoastaan tiettyyn ikään asti niitä tulee pitää silmällä. Ja puoliso hoitaa osan tästä. Työuralle lapset eivät ole nykyään este. Riippuu siitä, mitä elämältään haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Eivät ne lapset välttämättä välitä tuon taivaallista vanhemmistaan. Ja jos kyseessä on erityislapsi tai vammainen, siitä pitää pitää huolta koko elämän ajan, ja koko elämä tärväytyy siihen. Miettikääpä, miten hirveä tilanne. Silloin ei varmasti paljon ilahduta olla vanhempi. Kun mitään ei saa takaisin, pelkkää huolta ja vaivaa melkein puoli vuosisataa.

Miten ikinä sellaisesta voi selvitä?

En ole koskaan kokenut, että elämäni tärväytyisi lapsiin. He ovat minun elämäni.

olen kokenut lasten kasvattavan ja haastavan minua sellaisella tavalla, jota lapsettomana en olisi päässyt koskaan kokemaan. Enkä koe että elämäni olisi nyt jotenkin väärin tai elämää ei enää olisi lasten myötä.

Tunnesyistä sain lapsia ja mikäli vain heittäytyisi. Tuon tunteen viemäksi uudelleen varmaan saisin lisää lapsia. Vanhempana tuli järki päähän ja lisää en tee lapsia :)

Vierailija kirjoitti:

Eivät ne lapset välttämättä välitä tuon taivaallista vanhemmistaan. Ja jos kyseessä on erityislapsi tai vammainen, siitä pitää pitää huolta koko elämän ajan, ja koko elämä tärväytyy siihen. Miettikääpä, miten hirveä tilanne. Silloin ei varmasti paljon ilahduta olla vanhempi. Kun mitään ei saa takaisin, pelkkää huolta ja vaivaa melkein puoli vuosisataa.

Miten ikinä sellaisesta voi selvitä?

No elämässä asiassa kun asiassa on riskinsä. Ei tämä onneksi kovin yleistä ole. Voimia kaikille joita tällainen on kohdannut. Mutta kyllä vammaisetkin lapset vanhempiaan rakastaa ja sen näyttävät jos vaan pystyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolme lastani ovat rakkaimmat ja tärkeimmät asiat maailmassa. Mikään muu ei ole antanut yhtä paljon onnea ja iloa kuin he. Samoin mikään muu ei ole antanut myöskään niin paljon huolta ja tuskaa kuin he. Ainakin saan kokea vahvoja tunteita ja voimakasta rakkautta. Lapset ovat olleet elämäni tärkein sisältö. Olen akateemisesti koulutettu ja vaativassa työssä mutta sen merkitys on itselleni hyvin vähäistä verrattuna lapsiini. Jos haluaa helppoa elämää, on parempi olla lapseton.

Kukapa ei haluaisi helppoa elämää, ja miksi perhearjesta ei varoiteta vaan siihen painostetaan?

Minä en halunnut helppoa elämää vaan sisältöä ja merkitystä elämään ja sain mitä halusin. Nyt lapset jo nuoria aikuisia, elämäni rakkaudet.

Vierailija kirjoitti:

Perheellisyydessä ei todellakaan ole mitään järkeä. Vanhat vanhemmat ovat vahvaa sukupolvea, jotka ovat kasvattaneet lapsensa (jotka ovat kasvaneet paljon myös itsenäisesti ajan hengen mukaan) ja jotka voivat nyt iloita jälkikasvunsa menestyksestä. Uuden polven vanhemmat ovat kuitenkin tottuneet parempaan ja ymmärtävät oman ajan päälle. He ovat alkaneet ymmärtää, että ilman lapsia on parempi. Että on olemassa elämä, josta joutuu luopumaan, jos hankkii lapsia. Jos tämä oivallus tulee vasta lasten hankkimisen jälkeen, tilanne on todella surullinen.

Samaa mieltä kanssasi. Kun 31 vuotta sitten tulin äidiksi, maailma oli aika erilainen. Ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja kuin nykyisin. Lisäksi lasten hoitaminen ja kasvattaminen oli huomattavasti yksinkertaisempaa kuin nykyisin. Vanhemmat muodostivat perheen, johon lapset kuuluivat. Nykyisin lapset muodostavat perheen, johon vanhemmat kuuluvat. 

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin, että joku varmaan kuvittelee lasten saannin tarkoittavan, että sulla on ärsyttäviä ja kiljuvia kakaroita juoksemassa ympäriinsä koko loppuelämäsi, vaatimassa kaikkea.

Voit tehdä lapset 30-vuotiaana, jolloin olet jo elänyt omaa elämääsi. Pääset taas "vapaaksi" alle 50-vuotiaana, jolloin sulla on taas monta kymmentä vuotta ihan omaa aikaa ja vapautta. Tässä välissä joudut toki tappelemaan teinien kanssa ja nukuttamaan itkeviä vauvoja, mutta ne vaiheet eivät yksin kestä sitä 18 vuotta, vaan ovat vaan nimenomaan niitä pahimpia vaiheita. Moni lapsi pärjää hyvin yksin 14-vuotiaana kotona, jos vanhemmat haluavat keskenään käydä lomalla tai jossain. Lasta ei tarvitse paimentaa kellon ympäri, ainoastaan tiettyyn ikään asti niitä tulee pitää silmällä. Ja puoliso hoitaa osan tästä. Työuralle lapset eivät ole nykyään este. Riippuu siitä, mitä elämältään haluaa.

Erityislasta ei voi jättää koskaan yksin hetkeksikään, eikä hän lähde koskaan kotoa. Joten mietipä uudestaan.

Ei lasten tekemiseen mitään järkisyitä ole, jos järjellä ajattelee niin ei niin mitään järkeä, loputonta työtä se on ja rahanmenoa.

Mutta se ei olekaan se juttu, sitä joko haluaa tai ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin, että joku varmaan kuvittelee lasten saannin tarkoittavan, että sulla on ärsyttäviä ja kiljuvia kakaroita juoksemassa ympäriinsä koko loppuelämäsi, vaatimassa kaikkea.

Voit tehdä lapset 30-vuotiaana, jolloin olet jo elänyt omaa elämääsi. Pääset taas "vapaaksi" alle 50-vuotiaana, jolloin sulla on taas monta kymmentä vuotta ihan omaa aikaa ja vapautta. Tässä välissä joudut toki tappelemaan teinien kanssa ja nukuttamaan itkeviä vauvoja, mutta ne vaiheet eivät yksin kestä sitä 18 vuotta, vaan ovat vaan nimenomaan niitä pahimpia vaiheita. Moni lapsi pärjää hyvin yksin 14-vuotiaana kotona, jos vanhemmat haluavat keskenään käydä lomalla tai jossain. Lasta ei tarvitse paimentaa kellon ympäri, ainoastaan tiettyyn ikään asti niitä tulee pitää silmällä. Ja puoliso hoitaa osan tästä. Työuralle lapset eivät ole nykyään este. Riippuu siitä, mitä elämältään haluaa.

Erityislasta ei voi jättää koskaan yksin hetkeksikään, eikä hän lähde koskaan kotoa. Joten mietipä uudestaan.

Erityislapsi (jollainen itsellänikin on) on poikkeus. Osa heistä kykenee itsenäiseen elämään, minkä sinun luulisi tietävän. Riskin erityislapsesta tiedostaa jokainen, joka suunnittelee lasten hankintaa. Mikä tarve sinulla on tulla kertomaan tämä sama asia joka ikiseen lapsiperheketjuun? Tässä unohdit mainita "se on ihan hirveää".

Ihminen on sosiaalinen eläin ja tulee onnelliseksi kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Ei tätä tarvitse sen kummemmin selitellä tai järkeillä. Tiedän, että lapsettoman on vaikea asiaa käsittää, koska itsekin olen ollut lapseton. Saatuani lapsia asiat vain muuttuivat. Arvomaailmani muuttui. Minä muutuin, parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolme lastani ovat rakkaimmat ja tärkeimmät asiat maailmassa. Mikään muu ei ole antanut yhtä paljon onnea ja iloa kuin he. Samoin mikään muu ei ole antanut myöskään niin paljon huolta ja tuskaa kuin he. Ainakin saan kokea vahvoja tunteita ja voimakasta rakkautta. Lapset ovat olleet elämäni tärkein sisältö. Olen akateemisesti koulutettu ja vaativassa työssä mutta sen merkitys on itselleni hyvin vähäistä verrattuna lapsiini. Jos haluaa helppoa elämää, on parempi olla lapseton.

Kukapa ei haluaisi helppoa elämää, ja miksi perhearjesta ei varoiteta vaan siihen painostetaan?

Kuka painostaa???