Lue keskustelun säännöt.
Vihaan miestäni (tähän on tultu, viimeinkö sitä sen myöntääkin...)
Anne
15.12.2017 |
Ehti lähteä töihin jo. Ajatus muhinut päässä, mutta olen koittanut ajatella että on vain vaihe. Olemme olleet nyt 2,5 vuotta naimisissa, enkä voisi kuvitella koskevani pitkällä tikullakaan häntä. Hän lopetti vonkaamisen, kun ei lopulta enää jaksanut yrittää. Ajatuskin kuvottaa. Sinällään mitään ei ole vialla, hän käy palkkatöissä, ruokakulut jaetaan sovitusti ja lapsille hänellä on aikaa viikonloppuisin (lopetti juomisen vuosi sitten). En vain tunne miestäni kohtaan enää mitään. Kun kävelen kaupungilla, katse hakee komean miehen luo. Ajatus on miltei alati läsnä. Salilla tuntuu siltä, että on vaikea keskittyä, kun tekee mieli seksiä hyväkroppaisen ja itsestään huolta pitävän nuoren miehen kanssa.
Ainoa ongelma on lapset. He rakastavat isäänsä. Onko syytä jäädä, ja odottaa jos kurssi kääntyisi? Missä vaiheessa lasten etu ei enää riitä jatkamaan tällaista helvettiä... Tekisi mieli vain ottaa hatkat ja jättää lapset isänsä luo. Olen aivan neuvoton...
Kommentit (103)
Hyvä, että päädyitte edes jollain tavalla yhteisymmärrykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma pitkäaikainen miesystäväni päätyi tekemään itsemurhan puoli vuotta oman syrjähypyn ja uuteen suhteeseen päätymisen jälkeen. Syy-seuraus suhteen päätteleminen tuosta on sinäänsä ongelmallista, koska hänellä oli historiaa masennuksen kanssa, mutta kannattaa olla hienotunteinen tilanteessa jossa kyseessä on lapset, yhteistä omaisuutta, jne... Jos ei himota enää, niin keskustelun kautta ja jonkun muun syyn kertomalla ero hoituu huomattavasti helpommin - molemmille osapuolille. Ihan oikeasti, nyt joku roti.
Päädyttiin yhteistuumin nyt tovin asumiseroratkaisuni jälkeen, että laitetaan eropaperit vireille. Parempi lasten, minun ja ex-mieheni kannalta. Joulun vietin omien vanhempieni luona poissa Helsingistä ja nyt pääsen siirtämään omat tavarani tapaninpäivänä ystävättäreni asuntoon. Uusi kämppä jo tiedossa, jonne olisi pääsy tammikuun puolessa välissä.
On pakko sanoa, että tuntuu aivan hiton huojentavalta. Isoja päätöksiä, mutta ne tehtyä ymmärtää että elämässä on enemmän kuin pelkkä perhearki ja rutiinien toistaminen. Kun ei hotsita, niin ei hotsita. Nyt suunta kohti uutta elämää, ja purjeet tuntuu luotavan myötätuulta oivalla pieteetillä. Takaisin ei varmasti tule palattua, sen kyllä tiedän. Sydämessäni.