Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Erittäin terapeuttinen ketju. Täällä tulee esiin vaikka mitä.  Kiitos erityisesti viisaille, jotka ymmärtävät ongelman ja antavat näkökulmaa sekä tukea. Ap:lle myös kukkaset ketjun avauksesta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

Vierailija kirjoitti:

jotkut huumenuoret/adhd tapaukset ovat todella rasittavia lapsina. Näin sisarestani voin sanoa. EI opi mitään. Kantapäänkautta koulu se paras tapa oppia. Tätä ollut KOKO elämänsä. 

Syyttää isää. Paha paha paha paha isä. Itse hän on täydellinen. Isä on paha ja syy kaikkiin hänen omiin epäonnistumisiin, idioottimaisin valintoihin, vääriin koulutusvalintoihin aikuisena (joita katui myöhemmin) jne. Kaikki velat maksettu hänelle. Mikään ei riitä. Isä aina paha. 

Nöillä mennään. Isä parka, särkee sydänt katsoa vierestä kun tytär jolle annettu kaikki, ei osoita kiitollisuutta, kuten normaalit ihmiset. 

No me ei olla vittu perkele mitään huomenuoria eikä adhd:itä, vaan vanhemmat eivät rakasta meitä! Saatana se tekee halunntapoaa ne, koska olen rakastamisen arvoinen ja erinomainen ihminen! Miksi en saa mitä tarvitsen ???!!!

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Tämä oli hyvä kuvaus tilanteesta, ja järkitasolla asian olen jo hyväksynytkin. Tunnetaso edelleen elättelee niitä naiiveja toiveita muutoksesta, vaikka tiedän niiden toteutumisen olevan todennäköisyydeltään sellaista 0% luokkaa. Voi kun mieli tottelisi järkipäätöstä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

Mulle tuli mieleeni, että voisivatko vanhempasi itseasiassa olla sulle kateellisia? Lapsesta, josta ei heidän mielestään pitänyt tulla yhtään mitään, tulikin paljon enemmän kuin heistä itsestään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitäpä jos te valittajat-vaikka voitte ollakin oikeassa-siitä huolimatta  välillä vastavuoroisesti auttaisitte vanhempianne, kysyisitte, tarviitko apua siivouksessa, tai kauppa-asioissa, tai miten voisin yllättää sinut, vaikka tarjoamalla ravintola-aterian. Jne.  vanhuus ei tule yksin, heillä voi olla vaivoja, vaikeuksia, masennusta, jne mitä ei sinulle ole kerrottu...

ihan hullu idea vaan....

Niin mielelläni minä välittäisin vanhemmistani. Miten kommunikoidaan ihmisen kanssa, jonka vastaukset ovat "mitä sitten", piruuttansa: "en minä tiedä", "vie ruhos muualle", "x inhoaa sua", "x (kuollut) sanoi ettei koskaan rakastanut sua", "haha, luuletko tietäväsi jotain, tyhmä sä olet aina ollut" ja nimittelyin?

no onko ikinä käynyt mielessäsi että isälläsi voisi ol ajoku mielisairaus, luonnehäiriö, autismin kirjo, tai psykopatia, aivovamma tms mitä ei ole diaagnosoitu. Oman isäni kanssa on keskustelu joskus tuota herjausta , mutta ei toki aina. Tiiän ettei hän ole ihan normaali, mutta mitä sitten? Harvalla on. Harvalle edes elää vanhemmat keski-ikäisenä. Ole kiitollinen edes siitä mitä on. Ota nuo huumorilla. En minä tuosta terapiaa tarvitse.

Äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö, mielestäni. Mulla on ihan erilainen huumorintaju, en ymmärrä mitä hauskaa on lapsuudestani asti olevassa kaltoinkohtelussa. Sinä taidat ymmärtää?

Jokainen siirtää osan siitä, mitä itse on saanut seuraavalle sukupolvelle. Olisiko ap:n vanhemmat jopa hänen menestyksestään kateellisia, kun itsellä ei ehkä ollut mahdollisuutta opiskella. Hullumpaakin on kuultu.

Itse aloin ymmärtää hiukan vanhemman sukupolven "tunteettomuutta" kun kerran täti katsellessaan, miten nuori isä leikki taaperonsa kanssa sano surullisena, että hän ei yhtäkään kertaa lapsena edes istunut isänsä sylissä.

Suomalaista runoutta: 

"Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.” 

(VA Koskenniemi)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Heität isovanhemmat pois elämästä ja itselääkität katsomalla Gilmore Girls sarjaa ja syömällä roskaruokaa. (Joo vitsi vitsi, on hömppäohjelma, mutta mulla auttoi aika paljonkin. Sarjassa käsitellään paljon samoja teemoja.)

Jos on rahaa niin sitten oikealle terapeutille/psykologille.

Voi ap, ymmärrän sinua hyvin! Itselläni samankaltainen tilanne, mutta ei omien vanhempien vaan appivanhempien kanssa. Tässä on sellainen suosimis-kuvio meneillään, että appivanhemmat elävät täysillä mukana tyttärensä perheen elämässä, mutta meistä (pojan perhe) eivät välitä pätkääkään. Pahalta tuntuu, ja voin vain kuvitella, kuinka pahalta sinusta tuntuu, kun kyseessä omat vanhemmat. Jaksamista sinulle, ap!

Vierailija kirjoitti:

mitäpä jos te valittajat-vaikka voitte ollakin oikeassa-siitä huolimatta  välillä vastavuoroisesti auttaisitte vanhempianne, kysyisitte, tarviitko apua siivouksessa, tai kauppa-asioissa, tai miten voisin yllättää sinut, vaikka tarjoamalla ravintola-aterian. Jne.  vanhuus ei tule yksin, heillä voi olla vaivoja, vaikeuksia, masennusta, jne mitä ei sinulle ole kerrottu...

ihan hullu idea vaan....

No on tosi hullu idea sikäli, että kysymys on vanhemmista, jotka eivät suostu lastaan tapaamaan, eivät edes välttämättä vastaa puhelimeen.

Mistä näitä "auta vanhaa äitiäsi" oikein sikiää, miksi lapsen pitäisi rimpattaa vanhempiensa perässä kerjäämässä saada auttaa, kun vanhemmat eivät halua edes pitää yhteyttä? Voitko sinä ehkä selittää?

Kuulostaa niin tutulta! Lapsillani on molemmilta puolilta täysin piittaamattomat isovanhemmat. Eivät ikinä soita tai kyläile, onnittele tai osta lahjoja synttäreinä tai jouluina, tule päiväkodin isovanhempien päivään, eivät pidä sylissä, juttele edes lapsille. Olen vuosi vuodelta surullisempi lasteni puolesta asiasta, kun he seuraavat, kuinka muilla lapsilla ja nuorilla on luonnolliset suhteet isovanhempiinsa. Tiedän heilläkin olevan asiasta paha mieli.

Itsekin olisin kaivannut henkistä tukea edes joskus, mutta eniten harmittaa lapset! Tämä vaikuttaa myös taloudellisesti meillä pienituloisilla elämään, kun isovanhemmat eivät ikinä edes päivällistä tarjoa. Jos tulevat, odottavat tarjoilua ja passaamista, syövät kaapit tyhjiksi ja lähtevät.

En odotakaan, että elämääni kustannettaisiin, mutta miettikääpä ihmiset rehellisesti, kuinka paljon rahaa olette säästäneet, kun mummi on laittanut useana juhlapyhänä ruoat, ostanut lapsille vaatetta, ulkoilupuvun, antanut rahaa lahjaksi, maksanut lapsen luistimet, vienyt lapsen matkalle... Veikkaan että aika iso määrä rahaa säästyy teiltä! Ja kuinka paljon olette saaneet lapsenhoitoapua, muuttoapuja tms.

Muistakaa olla ihmiset kiitollisia isovanhemmille, ei ole kaikille lapsille itsestäänselvyys! Jos minusta joskus tulee mummo, olen todellakin aivan toisenlainen isovanhempi!!!

lapsen elämästä puuttuu tärkeitä aikuisia kirjoitti:

Kuulostaa niin tutulta! Lapsillani on molemmilta puolilta täysin piittaamattomat isovanhemmat. Eivät ikinä soita tai kyläile, onnittele tai osta lahjoja synttäreinä tai jouluina, tule päiväkodin isovanhempien päivään, eivät pidä sylissä, juttele edes lapsille. Olen vuosi vuodelta surullisempi lasteni puolesta asiasta, kun he seuraavat, kuinka muilla lapsilla ja nuorilla on luonnolliset suhteet isovanhempiinsa. Tiedän heilläkin olevan asiasta paha mieli.

Itsekin olisin kaivannut henkistä tukea edes joskus, mutta eniten harmittaa lapset! Tämä vaikuttaa myös taloudellisesti meillä pienituloisilla elämään, kun isovanhemmat eivät ikinä edes päivällistä tarjoa. Jos tulevat, odottavat tarjoilua ja passaamista, syövät kaapit tyhjiksi ja lähtevät.

En odotakaan, että elämääni kustannettaisiin, mutta miettikääpä ihmiset rehellisesti, kuinka paljon rahaa olette säästäneet, kun mummi on laittanut useana juhlapyhänä ruoat, ostanut lapsille vaatetta, ulkoilupuvun, antanut rahaa lahjaksi, maksanut lapsen luistimet, vienyt lapsen matkalle... Veikkaan että aika iso määrä rahaa säästyy teiltä! Ja kuinka paljon olette saaneet lapsenhoitoapua, muuttoapuja tms.

Muistakaa olla ihmiset kiitollisia isovanhemmille, ei ole kaikille lapsille itsestäänselvyys! Jos minusta joskus tulee mummo, olen todellakin aivan toisenlainen isovanhempi!!!

Sä voit olla erilainen vanhempikin, vaikka et lapsenlapsia saisikaan. Voit kutsua aikuisia lapsiasi syömään ja antaa heille muuta taloudellista apua. 

Voisitteko harkita näitä mll varamummoja?

Eihän ne oikeita isovanhempia korvaa mutta tyhjää parempi, varsinkin pienille lapsille.

Lisäksi on olemassa tukiperheitä yksinäisille perheille niin olisi edes joku tuki ja turva joille soitella ja vaihtaa kuulumusia lapsiin liittyen. Ei tuntuisi niin tyhjänpäälle olevalta jos jotain hätää joskus sattuisi.

Joku on voinut ehkä vastaavaa kommentoida, en lukenut kaikkea. Mutta siis olen tänä vuonns tullut isovanhemmaksi ensimmäistä kertaa (tuore äiti on 21). Kotona kuitenkin vielä 12- ja 15-vuotiaat.

En vaan osaa enkä jaksa olla vielä hyvä isovanhempi. Teini- ja esiteini-ikäiset vievät ihan riittävästi energiaa. Lapsiperhearki on vielä ihan täydessä käynnissä itsellä, työelämä on vaativaa jne.

Toki, olen käynyt vauvaa katsomassa ja tyttäreni on vauvan kanssa tervetullut käymään tai olemaankin. Mutta en jaksa hössöttää, omistautua tms. Hänellä on oma perheensä nyt, minä voin olla löyhänä tukena, mutta enempää ei tässä kohdassa voi vaatia. Jos aito hätätilanne olisi, tottakai sitten, muuten aikuiset hoitaa itse perheensä.

Lapsi on kyllä tervetullut hoitoonkin, kunhan vähän oppii irti äidistä, tottakai haluan suhteen luoda. Halusin vain tuoda tämän näkökulman keskusteluun, että aina vain ei riitä niillä omilla vanhemmilla se jaksaminen. Lapsena ja nuorena on niin tottunut, että äiti ja isi hoitaa ja auttaa, mutta aikuisena pitää opetella ymmärtämään, että jaksamisen rajat heilläkin on.

Ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Tekee todella kipeää nähdä että omat vanhemmat eivät kyenneet rakastamaan minua ja huolehtimaan minusta lapsena. Eivätkä välitä lapsenlapsistakaan. Nähdä tavallaan sen saman tapahtuvan omille lapsille isovanhemmuuden muodossa mikä itselle tapahtui lapsena. Siinä ei oikein auta muu kuin nähdä ja hyväksyä se tosiasia ja surra siitä aiheutuva suru. Näin itse ajattelen saman kokeneena. Se on kova menetys mutta siitäkin pääsee yli ja eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Olisipa hyvä kuulla toisenkin osapuolen näkemys. Veikkaan että osa tarinasta on tässä jäänyt kertomatta.