Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Kommentit (199)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Kai kerroit miehelle, että yhteen mentiin ihan vaan vauvanteon takia?
Hyi että syljettää tuollaiset hormonaalisten pakkomielteiden perässä päättömänä juoksevat ihmiset.
T: Feministi
Et ole feministiä nähnytkään. Edellinen kirjoittaja teki rationaalisen päätöksen eikä "juossut hormonaalisten pakkomielteiden perässä". Vai onko rationaalisempaa olla pahkapäätä rakastunut ja ajatella että ollaan ikuisesti yhdessä ja erota samoin vuosia myöhemmin? Kumpi kieltää tosiasiat ja menee tunteen mukaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Kai kerroit miehelle, että yhteen mentiin ihan vaan vauvanteon takia?
Hyi että syljettää tuollaiset hormonaalisten pakkomielteiden perässä päättömänä juoksevat ihmiset.
T: Feministi
Et ole feministiä nähnytkään. Edellinen kirjoittaja teki rationaalisen päätöksen eikä "juossut hormonaalisten pakkomielteiden perässä". Vai onko rationaalisempaa olla pahkapäätä rakastunut ja ajatella että ollaan ikuisesti yhdessä ja erota samoin vuosia myöhemmin? Kumpi kieltää tosiasiat ja menee tunteen mukaan?
Olet täysin harhateillä eikä yksikään perustelusi oleva pätevä. Koko kommenttisi kuvastaa haluasi olla oikeassa mutta sinulla ei vain ole kykyä siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Avioliittoon parhaimmillaan kuuluu rakkaus, eikä ilman sitä ole hyvää avioliittoa. Harlekiinien ja romantiikan kanssa rakkaudella ei ole tekemistä. Ja ihan oman hyvän avioliiton kokemuksella tiedän tämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Kai kerroit miehelle, että yhteen mentiin ihan vaan vauvanteon takia?
Hyi että syljettää tuollaiset hormonaalisten pakkomielteiden perässä päättömänä juoksevat ihmiset.
T: Feministi
Se on sitä, kun lapsen saaminen on tärkeämpää kuin sen lapsen (tai isän) oikeudet hyvään elämään. Niin itsekästä.
Me emme tiedä mikä on tilanne. Eroperheen lapsella on useimmiten aivan hyvät välit sekä isään että äitiin ja erokin voi olla aivan siisti. Jos lapsella on aikuiset ja fiksut vanhemmat, ero ei pilaa lasta tai hänen elämäänsä. Mies on voinut ajatella sisimmässään aivan samoin. Miehetkin kokevat paljon vauvakuumetra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Meillä ei ollut läheisyyttä vuosiin. Olimme tiimi lapsen hoidossa, mutta ei parisuhteessa. Pystyin puhumaan hänelle miten lapsella menee, mutta parisuhdetta ei ollut laisinkaan. Miksi olisin sellaisen kanssa? Minulla oli kämppis ja lapselle hoitaja. Oma tuki ja turva puuttui. Kaikki haluaa olla rakastettu ja läheinen jonkun kanssa.. Tiedätkö miten yksinäistä on olla "parisuhteessa" missä ei ikinä edes halata toisia?
En ole aikaisempi kirjoittaja, mutta minäkin ihmettelen, miksi hyvästä kaverista erotaan. Ymmärrän kyllä, että on yksinäistä, mutta tämänkin tiedän: kun aletaan halailemaan ja puhumaan haaveista ja peloista, niin kyllä se suhde pakostakin lähenee. Oli kyse parisuhteesta tai kaverisuhteesta. Ei siitä ehkä koskaan intohimoista tule, mutta siitä tulee turvallinen ja rakastettu suhde.
Mutta mulla ei ollut turvallinen olo, eikä ymmärretty toisiamme enää että oltaisiin saatu se toimimaan. Alussa joo toki kaikki tuntui erilaiselta, mutta kun oltu naimisissa 5 vuotta, alkaa sitä kaipaamaan itselleen jotain. En mä halunnut kämppistä, halusin miehen, joka rakastaa minua intohimoisesti ja aidosti. Entinen ei edes noteerannut jos olin poissa pari päivää työmatkalla tms. Ei kaivannut tai tarvinnut minua. Edelleenkin, miksi sinnittelisin siinä parisuhteessa? Lapsen takia? Ei, en ikinä. Lapsilla kaikki hyvin nykyään, miehellä hyvä parisuhde ja minä myös onnellisesti jo vuosia sellaisessa suhteessa, josta saan kaiken - tuen, turvan, ystävyyden ja sen rakkauden.
maksumies kirjoitti:
Siltihän niitä nykyään on paljon onnettomia lapsia . toivottavasti ite lapsesi elätät etkä pyytele miehen apua
Ihan ylivoimaisesti suurin osa eroperheiden lapsista ei ole eron takia onnettomia. Ja mieskin on varmasti halunnut lapsen kun se on yhdessä hankittu. Miksi ihmeessä äidin pitäisi maksaa yksin kaikki lapsen kulut eron jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies oli kaameassa kännissä häissämme (suomalaisissa häissä tämä taitaa olla tavallista muutenkin?). Lisäksi hän oli tunnustanut kännipäissään kaasolleni, että olisi mieluummin nainut nuoruuden rakkautensa. Hääyönä ei seksiä, koska mies sammui heti hotelliin päästyämme.
Seksi loppuikin lähes kokonaan kun aloin odottaa esikoistamme ja alkoholinjuonti lisääntyi vuosien varrella.
Olimme naimisissa 15v. Tästä ajasta 6v mietin eroa. Erosta nyt reilu kuusi vuotta. Olen onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Uskalsin tunnustaa itselleni vasta kirkossa bestmanin kanssa odotellessani, että teen ison virheen, jos nyt suostun avioliittoon ihmisen kanssa, jota en rakastan. Peruin siinä häät ja sain kaikkien vihat päälleni, paitsi bestmanin. Nyt saanut muutamilta anteeksiannon myöhäisen tajuamiseni. Yksin olen, mutta huojentunut, koska en tehnyt väärää lupausta kaikkien todistajien edessä....
Siis sanoitko "en tahdo" papin kysymykseen vai laitoitko pelin poikki ennen vihkimisen alkamista. Alttarilla tapahtuva ero on toiselle osapuolelle varmasti tosi kauheaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän oli sellaista kutinaa, kun mieheni takoi minua nyrkillä maksaan puoli tuntia, kun olin unohtanut paistaa pihvin mediumina, mutta aina hän ihanan jännästi sai minut ihastumaan itseensä uudestaan.
t. jokainen AV-mamma
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
Tyyppi tsempannut ja tukenut ja toiminut siitosorina, sitten pystyikin vaihtamaan siihen oikeaan. Mitä ihmettä?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä jotka ovat varautuneet eroon jo ennen naimisiin menoakaan (erilliset rahat, avioehto.. Ihan vaan varuiksi..) ovat niitä jotka ovat epävarmoja ja myös eroavat ennen pitkään. En ymmärrä miksi menevät edes naimisiin.
Päinvastoin. Nämä, jotka kykenevät ennen aammenia realistisesti keskustelemaan rahasta, avioehdosta...ovat niitä, joiden ei tarvitse roikkua avioliitossa taloudellisen tilanteen vuoksi, vaan ovat naimisissa aivan muiden syiden vuoksi. Myös tietävät, että toinen ei ole tässä tilanteessa taloudellisen edun vuoksi, mikä on avioliittoa vahvistava asia.
No höpö höpö. Ei pidä paikkaansa joka parin kanssa. Voin kuulkaa sanoa että meidän perheen tilanne on se että jos oltais tehty kaiken pois sulkeva avioehto, minulla olisi vahvat syyt pysytellä kynsin hampain tässä liitossa (jos ajateltaisiin vain taloudellisia asioita). Olen pienituloinen, mies elättää perheen suurimmaksi osaksi. Jos erottaisiin, minulla tekisi tiukkaa tuoda edes ruoka pöytään ja vaatteita lapsille. No meillä ei ole avioehtoa, eron tullessa saisin edes jotain yhteisestä kodista.
Ja ennenkuin ehdit edes miettiä, raha-asiat on keskusteltu selväksi ennen naimisiin menoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskalsin tunnustaa itselleni vasta kirkossa bestmanin kanssa odotellessani, että teen ison virheen, jos nyt suostun avioliittoon ihmisen kanssa, jota en rakastan. Peruin siinä häät ja sain kaikkien vihat päälleni, paitsi bestmanin. Nyt saanut muutamilta anteeksiannon myöhäisen tajuamiseni. Yksin olen, mutta huojentunut, koska en tehnyt väärää lupausta kaikkien todistajien edessä....
Siis sanoitko "en tahdo" papin kysymykseen vai laitoitko pelin poikki ennen vihkimisen alkamista. Alttarilla tapahtuva ero on toiselle osapuolelle varmasti tosi kauheaa.
Kävelin heitä vastaan, siis morsianta ja hänen isäänsä. Pyysin morsiamen "eteiseen" ja kerroin, etten voi tehdä tätä hänelle ja itselleni. Kauhea show siitä tuli. Olin vihainen ja häpeissäni itselleni/itsestäni. Kävelin itkien kirkosta ulos ja sillä hetkellä tunisin olevani yksinäisin ihminen maailmassa... Selvisin ja vaikka tekoni oli mitä oli, olen sitä mieltä, että se kuitenkin oli oikea päätös ja myös rohkein tekoni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskalsin tunnustaa itselleni vasta kirkossa bestmanin kanssa odotellessani, että teen ison virheen, jos nyt suostun avioliittoon ihmisen kanssa, jota en rakastan. Peruin siinä häät ja sain kaikkien vihat päälleni, paitsi bestmanin. Nyt saanut muutamilta anteeksiannon myöhäisen tajuamiseni. Yksin olen, mutta huojentunut, koska en tehnyt väärää lupausta kaikkien todistajien edessä....
Siis sanoitko "en tahdo" papin kysymykseen vai laitoitko pelin poikki ennen vihkimisen alkamista. Alttarilla tapahtuva ero on toiselle osapuolelle varmasti tosi kauheaa.
Kävelin heitä vastaan, siis morsianta ja hänen isäänsä. Pyysin morsiamen "eteiseen" ja kerroin, etten voi tehdä tätä hänelle ja itselleni. Kauhea show siitä tuli. Olin vihainen ja häpeissäni itselleni/itsestäni. Kävelin itkien kirkosta ulos ja sillä hetkellä tunisin olevani yksinäisin ihminen maailmassa... Selvisin ja vaikka tekoni oli mitä oli, olen sitä mieltä, että se kuitenkin oli oikea päätös ja myös rohkein tekoni...
olisipa oma mieheni tehnyt samoin... kun niin ajatteli, mutta ei ollut munaa erota, senkin jouduin tekemään kun sain selville ettei rakasta
Oli vahva tunne että liitto ei kestä kauaa. Kammottava ja mysteerinen olo otti vallan minusta kun saavuimme hääpaikalle. Kuin ensilumi olisi sulanut ja pimeä maa paljastunut sen alta. Ennen niin hymyilevä ja aurinkoinen tuleva aviomies alkoi pikkuhiljaa osoittaa merkkejä, jotka kertoivat sielun synkkyydestä ja petollisuudesta.
Muistan kuinka katkeralta maistui viini häissäimme. Kuinka hän puristi selkääni, kuin hallitakseen minua, aavistuksen liian lujaa, aavistuksen liian pitkään. Kun katseemme yhdistyivät tunsin puistatuksen selkärangassani. Suudellessamme kaduin naiviiuttani.
Mieheni oli vampyyri.
Erottiin vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskalsin tunnustaa itselleni vasta kirkossa bestmanin kanssa odotellessani, että teen ison virheen, jos nyt suostun avioliittoon ihmisen kanssa, jota en rakastan. Peruin siinä häät ja sain kaikkien vihat päälleni, paitsi bestmanin. Nyt saanut muutamilta anteeksiannon myöhäisen tajuamiseni. Yksin olen, mutta huojentunut, koska en tehnyt väärää lupausta kaikkien todistajien edessä....
Siis sanoitko "en tahdo" papin kysymykseen vai laitoitko pelin poikki ennen vihkimisen alkamista. Alttarilla tapahtuva ero on toiselle osapuolelle varmasti tosi kauheaa.
Kävelin heitä vastaan, siis morsianta ja hänen isäänsä. Pyysin morsiamen "eteiseen" ja kerroin, etten voi tehdä tätä hänelle ja itselleni. Kauhea show siitä tuli. Olin vihainen ja häpeissäni itselleni/itsestäni. Kävelin itkien kirkosta ulos ja sillä hetkellä tunisin olevani yksinäisin ihminen maailmassa... Selvisin ja vaikka tekoni oli mitä oli, olen sitä mieltä, että se kuitenkin oli oikea päätös ja myös rohkein tekoni...
Olis kannattanu olla rohkea jo vähän aikaisemmin, eikä vasta kirkossa :(. Inhottavan tempun teit, vaikka kuinka oli oikea päätös.
Olin ihan varma, että liitto ei kestä, kun menin naimisiin ja jo alttarilla ajattelin, että menen vääristä syistä naimisiin. Naimisiin meno ei tuntunut miltään, eikä missään. Pidin oman nimen, ettei edes sitä muutosta ollut. Kuitenkin mieheni raitistui noin 3 vuotta naimisiin menomme jälkeen ja naimisissa ollaan edellee. Ollaan oltu jo yli 20v. Ja ihan onneellisia.
Olin kesällä sellaisissa häissä jossa pari oli valtaisan onnellinen, osa hääväestä kyynelehti - mutta useampi meistä läheltä tilannetta seuranneista koki ahdistusta ja suoranaista pelkoa. Morsian raukka ei taida uskaltaa katsoa totuutta silmiin vaikka miehen ongelmallisuus näkyy kun hiemankin tarkemmin miestä kuuntelee: entinen vaimo narsisti, äiti narsisti, sukulaiset hävinneet piiristä, kaukaisempia nostetaan pikaisesti lähelle.. No, jospa me olemme väärässä ja pari oikeassa mutta kyllä kuvio pelottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Kai kerroit miehelle, että yhteen mentiin ihan vaan vauvanteon takia?
Hyi että syljettää tuollaiset hormonaalisten pakkomielteiden perässä päättömänä juoksevat ihmiset.
T: Feministi
Ensimmäinen mies jonka kanssa halusin naimisiin ja vauvan. Olin rakastunut. Olin kuitenkin realisti ja mies oli vielä muutamia vuosia nuorempi. Hän kyllä kosi. Ei oo katumista.
Seurustelin joskus kaltaisesi naisen kanssa. Pienistä jutuista sen sai selville. Keski-ikäistyvä yksinhuoltaja joka toivoi vauvaa kun ensimmäinen lapsi oli jo lähes teini. Isä ei luonnollisesti ollut kuvioissa mitenkään. Tärkeää oo vain se vauva, ei niinkään mies. Tai no minulla oli siniset silmät ja punakka tukka, jollaisia toivoi lapselleen. Olin myös seitsemän vuotta nuorempi. Itselleni oli selvää että halusin lapselle ehjän perheen, ja tästä naisesta tuli aika ikävät vibat, oli myös melko riippuvainen äitinsä mielipiteistä.
Jätin hänet.
Nyt kaksi lasta naisen kanssa, joka halusi minut, eikä vain siittäjää ja elämä hymyilee.
Kyllä tiesin jossain syvällä sisimmässäni, että en saa tarpeeksi syvää kontaktia häneen. Mutta en osannut nuorena tehdä toisin, naimisiin kuului mennä. Ensimmäisessä miehessäni ei kai ollut mitään "vikaa", joskin hänen psyykkisestä kriisistään ja oireiluistaan erosimme ja traumatisoiduin siitä. Siihen asti yhteiselämä oli kuitenkin hyvää, joskaan meillä ei ollut sellaista syvyyttä ja läheisyyttä, jota minä tarvitsen. Meillä oli yksinkertaisesti aivan erilainen kommunikointityyli. Nyt 10 vuotta erosta olen löytänyt oikean aviomieheni rinnalleni, ja oli kuin olisimme tunteneet aina. Hyvältä tuntuu arki. Olen todennut, että pitäisi kuunnella intuitiotaan aina.