Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Kommentit (199)
Kyllä. Toki toivoin että tunne olisi ollut väärä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Millä oikeudella annat tuomioita toisten suhteista, missä on pysyttävä.
Parisuhde On jotain muuta kuin tiimi. Olen tiimissä töissä pidän heistä ja luotan heihin, mutta en tunne mitään eroottista vetoa keneenkään heistä.
Parisuhteeseen kuuluu intiimielämä, ja siihen vaaditaan muutakin kuin hyvä projektinhallinnan taito.
Jos parisuhteesta puuttuu henkinen ja tunneyhteys, ja hellyys ja koskettaminen, se on pelkkä mukavuus-ja sovinnaisuusliitto, ja sellaisessa pysyminen syö ja nöyryyttää ihmistä.
Seksi ilman rakkautta on käyttämistä ja alentavaa.
Kärsitkö autismistasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskalsin tunnustaa itselleni vasta kirkossa bestmanin kanssa odotellessani, että teen ison virheen, jos nyt suostun avioliittoon ihmisen kanssa, jota en rakastan. Peruin siinä häät ja sain kaikkien vihat päälleni, paitsi bestmanin. Nyt saanut muutamilta anteeksiannon myöhäisen tajuamiseni. Yksin olen, mutta huojentunut, koska en tehnyt väärää lupausta kaikkien todistajien edessä....
Siis sanoitko "en tahdo" papin kysymykseen vai laitoitko pelin poikki ennen vihkimisen alkamista. Alttarilla tapahtuva ero on toiselle osapuolelle varmasti tosi kauheaa.
Kävelin heitä vastaan, siis morsianta ja hänen isäänsä. Pyysin morsiamen "eteiseen" ja kerroin, etten voi tehdä tätä hänelle ja itselleni. Kauhea show siitä tuli. Olin vihainen ja häpeissäni itselleni/itsestäni. Kävelin itkien kirkosta ulos ja sillä hetkellä tunisin olevani yksinäisin ihminen maailmassa... Selvisin ja vaikka tekoni oli mitä oli, olen sitä mieltä, että se kuitenkin oli oikea päätös ja myös rohkein tekoni...
Olis kannattanu olla rohkea jo vähän aikaisemmin, eikä vasta kirkossa :(. Inhottavan tempun teit, vaikka kuinka oli oikea päätös.
Todellakin olisi kannattanut, mutta kun en ollut tai en tajunnut ennen kuin viime hetkellä. Ja tiedän, että tein inhottavan tempun, mutta olisiko parempi ollut elää valheessa tai väkisin synnyttää tunnetta, jota vain ei ollut? En tiedä minä ainakaan vastausta, koska en kääntänyt sitä viimeistä korttia. Ehkä minä olen itsekäs paskiainen tai vain pelkuri, mutta minä itse kannan typeryyteni, etten osannut aikaisemmin tajuta tunteitani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Kai kerroit miehelle, että yhteen mentiin ihan vaan vauvanteon takia?
Hyi että syljettää tuollaiset hormonaalisten pakkomielteiden perässä päättömänä juoksevat ihmiset.
T: Feministi
Mikä feministi se sellainen on joka tuomitsee ihmisen jonka suurin synti on ollut erota sopuisasti?
Onko feministi sitä mieltä että miestä on tässä kuviossa jotenkin petetty?
Mistä feministi sen oikein luki?
Mä näkisin tässä ihan klassisen esimerkin sisäistetystä misogyniasta. Voisitko tolleen feministinä vähän tarkistella ennakko-oletuksiasi siitä millä asenteilla ihmiset avioliittoon menevät, ja myöskin siitä että saattaa maailmassa olla muutama mieskin joka haluaisi lapsen vaikka suhde eroon päättyisikin.
Vierailija kirjoitti:
Jep. Tiesin, ettei tule kestämään, mutta kuten jo joku tuossa aikaisemmin sanoi: nuorena ei välttämättä tunne itseään eikä tunteitaan vielä niin hyvin. En rakastanut sitä ihmistä eikä koko avioliitto tuntunut oikealta. Jotenkin sitä ei enää voinut perua ja silloin nuorena tyttönä ajattelin, että "kyllä tämä tästä". Ja kun näki sitä miestarjontaa, niin jotenkin sitä tyhmästi ajatteli, että ei tässä parempaakaan ole tarjolla. Näin jälkikäteen ajateltuna en voi edes uskoa, että olen ajatellut niin tyhmästi ja jos voisin nyt antaa ohjeen silloiselle minälleni, niin sanoisin "Älä tyydy mihinkään tai kehenkään, ansaitset vain parasta, älä ikinä mieti, mitä muut sinusta ajattelevat".
Mies oli kuin olikin todella hankala tapaus, joka omasi paljon narsistisia piirteitä. Riitoja oli lähestulkoon päivittäin. Erottiin viiden vuoden jälkeen ja meinasi mielenterveys mennä. Nyt olen seurustellut 1,5 vuotta maailman ihanimman miehen kanssa, joka on ex-mieheni täydellinen vastakohta ja kaikki tuntuu tämän ihmisen kanssa täydelliseltä. Enkä voi edelleenkään uskoa, että olen tyytynyt joskus exääni ja siihen paskaan, mitä hän pisti minut käymään läpi. Mutta. En voi täysin sanoa katuvani entistä avioliittoani. Ilman sitä kaikkea en olisi tavannut nykyistä miestä, enkä osaisi arvostaa nykyistä suhdettamme.
Elämässä tulee pakostakin tehtyä virhearviointeja ja tyhmiä ratkaisuja, mutta niistä voi oppia ja ennen kaikkea kannattaa olla itselle armollinen.
Ihan kuin minun kirjoittama.. Sillä erotuksella että vielä kärvistelen tässä sairaassa suhteessa. Ja joudun tukahduttamaan tunteeni unelmieni prinssiä kohtaan. Vielä.
Nuorena halusin vain naimisiin ja perheen, ihan ok mies riitti....en meinaa uskoa että olen ollut niin tyhmä! Tahtoisin vain rakastaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aavistin mutta yritin vakuutella itselleni että kyseessä oli normaali jännitys ja epävarmuus. Seuraavan vuoden vakuuttelin itselleni että tutkimusten mukaan ensimmäinen vuosi avioliitossa on vaikein. Siitä se sitten olikin alamäkeä vuosikausia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä jotka ovat varautuneet eroon jo ennen naimisiin menoakaan (erilliset rahat, avioehto.. Ihan vaan varuiksi..) ovat niitä jotka ovat epävarmoja ja myös eroavat ennen pitkään. En ymmärrä miksi menevät edes naimisiin.
Päinvastoin. Nämä, jotka kykenevät ennen aammenia realistisesti keskustelemaan rahasta, avioehdosta...ovat niitä, joiden ei tarvitse roikkua avioliitossa taloudellisen tilanteen vuoksi, vaan ovat naimisissa aivan muiden syiden vuoksi. Myös tietävät, että toinen ei ole tässä tilanteessa taloudellisen edun vuoksi, mikä on avioliittoa vahvistava asia.
No höpö höpö. Ei pidä paikkaansa joka parin kanssa. Voin kuulkaa sanoa että meidän perheen tilanne on se että jos oltais tehty kaiken pois sulkeva avioehto, minulla olisi vahvat syyt pysytellä kynsin hampain tässä liitossa (jos ajateltaisiin vain taloudellisia asioita). Olen pienituloinen, mies elättää perheen suurimmaksi osaksi. Jos erottaisiin, minulla tekisi tiukkaa tuoda edes ruoka pöytään ja vaatteita lapsille. No meillä ei ole avioehtoa, eron tullessa saisin edes jotain yhteisestä kodista.
Ja ennenkuin ehdit edes miettiä, raha-asiat on keskusteltu selväksi ennen naimisiin menoa.
No se on teídän tilanne. Kyse nyt oli väitteestä, että ihmiset, jotka tekevät avioehdon, muka eroavat helpommin kuin ihmiset, jotka eivät, ja se ei mielestäni pidä paikkaansa.
Te olette päätyneet keskustelujen jälkeen siihen, että avioehtoa ei tehdä ja me siihen, että tehdään. Oletko siis väittämässä, että meidän keskustelun tulos oli huonompi kuin teidän, vai mihin perustat höpö höpöttelysi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Ällöttävää. Ei tullut mieleen, miten lapsi kärsii isän häipymisestä? Hyi helvata.... Siis se tietenkin oli SINUN lapsi ja isä saa mennä. Hyi mikä...
Jos toi mentaliteetti on, että perhe menee rikki, niin lasta ei hankita. Piste!
Voi vittu mitä ihmisiä! Kaikki eivät ole samanlaisia ja hyvä niin. Saavat perheettömätkin nauttia elämän hedelmistä ja antimista ja tehdä lapsia jos siltä tuntuu ja myös toisinpäin. Tuntuu että ihmisistä on tulossa vaan idiootimpia ja idiootimpia, tai sitten olen itse vain viisas ja ajattelen moniulotteisesti kaikkia ajatellen hyvineen ja huonoineen puolineen ja valintoineen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
...varmasti myös niille lapsille.
Ihmetyttää tää joidenkin ihmisten näkemys että pitäisi elää oma elämä jossain paskassa suhteessa kärvistellen vain lasten takia.... eiköhän lapset voi hyvin JOS vanhemmatkin voivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, oli jonkinlainen tunne että tämä on nyt väärin mutta en osannut muutakaan. Olin 22v sinkku, joka tuolloin 1988 oli kauhea katastrofi ja minun ennusteteltiin jäävän vanhaksipiiaksi. Mies oli 30v, yksinkertainen ja alkoholiongelmainen peräkamarinpoika joka halusi todistaa, että kyllä hänkin saa naisen!
Miten tuollainen liitto voisi toimia?! Minä vietin kaiken aikani kokaten, tiskaten ja siivoten, ja mies kävi töissä, joi kaljaa ja kerjäsi seksiä. Se seksikin oli niin ällöttävää, iso karvainen mies ja likaiset hampaat, esileikkinä tisseihin kiinni käyminen. Onneksi emme saaneet lapsia ja kymmenen vuoden kärvistelyn jälkeen sain ystävän kannustuksella voimia erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te jotka menitte naimisiin vain koska piti saada vauva, milloin olette menneet naimisiin? Vai onko Suomessa vielä tänä päivänäkin tiukassa usko siitä ettei lapsia tehdä ennen avioliittoa..? Nykyään isyydenkin tunnustus on helppoa heti vaikka paikanpäällä niin en käsitä miksi pakosti naimisiin vain lisääntymisen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Te jotka menitte naimisiin vain koska piti saada vauva, milloin olette menneet naimisiin? Vai onko Suomessa vielä tänä päivänäkin tiukassa usko siitä ettei lapsia tehdä ennen avioliittoa..? Nykyään isyydenkin tunnustus on helppoa heti vaikka paikanpäällä niin en käsitä miksi pakosti naimisiin vain lisääntymisen vuoksi.
2000-luvulla.
Miehellä oli alaikäiset lapset edellisestä avioliitosta, ja exä joka vihasi minua. Jos olisin jäänyt leskeksi, olisin keskustellut kotini myynnistä miehen exän kanssa. Leski saa jäädä asumaan kotiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli jo häissä, koska minä en olisi halunnut kuin maistraattivihkimisen ilman bileitä mutta sulhanen halusi kirkkohäät, kymmeniä vieraita, bändin ja safkaa. Never again.
Oli jo häissä, koska morsian halusi kirkkohäät, kymmeniä vieraita ja safkaa, mutta minä halusin vain pillua.
terveisin; Sulhanen
: )
Eroon aivo-orjuudesta....
Alttarilla mietin kun ei tuntunut miltään. Takana hyvin vaikea avioliitto. Taannoin kohtasin naisen joka sytytti sisälläni roihun. Nyt ymmärrän miksi silloin alttarilla tuntui niin oudolta.
Vierailija kirjoitti:
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
En lukenut kaikkia eikä ap:n kysymys muutenkaan koske minua, koska olemme edelleen naimisissa: 18 v. tuli elokuussa täyteen.
Mutta, mutta: hääpäivänä moni, varsinkin ison hääshown järjestävä pariskunta, voi katua kaikkea ja uumoilla vaikka mitä katastrofeja ihan vain siksi, että päivä on niin jännittävä. Kiinnostavampaa on, jos ennen häitä alkaa pelätä pahinta ja pystyy pelkonsa perustelemaan ja analysoimaan, ja SILTI jatkaa häävalmisteluja … Ja sitten erotaan hetken päästä.
Vierastan myös "täydellistä" -sanaa. Eihän kukaasn aikuinen ihminen odota täydellisyyttä yhtään mistään. Täydellisyys on illuusio ja lisäksi kamalan tylsää. Teini voi kuvitella Ainoaa Oikeaa, Sielunkumppania ja Täydellisyyttä, mutta teini-ikä on vain ohimenevä vaihe. Elämänkokemuksen puute tuottaa vääriä odotuksiä ja johtopäätöksiä.
Toimittajat käyttävät hyväkseen vauvapalstaa. Varmaan on aloittanutkin tämän ketjun.
https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/eronneet-paljast…
.
Minä päätin hiljaa mielessäni, matkalla alttarille että max 10v olen silloisen vaimon kanssa.Haluan olla itseni kanssa sen jälkeen koko loppuelämän. olen ollut koko elämäni ajan niin kiirienen,etten itselleni antanut koskaan aikaa.Nyt se toteutui. Erosimme sillain sovussa,eikä olla sen jälkeen edes nähty ja hyvä niin.
Hyvä avioliitto nimenomaan perustuu järjelle ja ystävyydelle. Mistä te oikein revitte nuo epärealistiset odotukset? Voi miesparkoja nykyään, kun aikuiset naiset elävät edelleen prinsessasaduissa.