Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?

Noh, alttarille mentiin seitinohuessa humalassa, ei nyt varsinaisesti unelmatilanne ja kertoo ehkä jostain jotain. Liittoa kestikin vuoden.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on outoa tuomita, jos menee naimisiin vaan perustaakseen perheen.

Ehkä ne todelliset motiivit selviää vasta jälkikäteen. Mutta sillä hetkellä voi hyvinkin tuntua, että asiat pitää tehdä näin, jotta elämässä menisi eteenpäin oikeaa reittiä. Ajattelee, että haluaa lapsen, lapsia, ja tuosta on ihan hyväksi kumppaniksi. Että ei sitä kaikille ehkä suoda sellaista suurta rakkautta, tai ajattelee, että on jo kokenut sen rakkauden eikä toista samanlaista enää tule.

Ei se ole väärin, että tekee jotain ja sitten tapahtuu jotain muuta joka muuttaa sen alkuperäisen tilanteen.

Minä muutin yhteen miehen kanssa, jota pidin ihan vaan hauskana seuramiehenä, olin rakastunutkin. Mutta kun tajusin, että sen seuramiehen maineen takana oli alkoholisi, en kehdannut saman tien pakata kamojani ja lähteä. Yhteenmuutto oli vienyt voimia, en olisi jaksanut saman tien samaa rumbaa uudelleen.

Ja minähän rakastinkin, niin ja ei se paha ollut. Paha suustaan, ja kaikki ylimääräinen aika meni lotratessa viinan kanssa. Jotenkin siihen vaan jäi. Olihan niitä hyviäkin hetkiä ja koko ajan se toivo, että josko tästä alkaisi raitistuminen.

Naimisiin ei menty, joten en tiedä mitä olisi hääpäivänä ajatellut, mutta muistan sen  hetken kaksi viikkoa yhteenmuuton jälkeen kun tajusin että joku päivä minä lähden.

En minä lapsia kadu. Tai sitä, että joutuvat olemaan tekemisissä alkoholistin kanssa yhä vielä, vaikka minä olen siitä päässyt eroon.

Enkä tiedä edes, olisinko tehnyt mitään toisin, vaikka olisin etukäteen kaiken nähnytkin.

Mun mielestä elämän tarkoitus ei voi olla tehdä kaikkea oikein ja elää katumatta mitään. Koska jos siinä onnistuu, niin ei ole varmasti tehnyt mitään muutakaan.

Alkoholistin lapsena järkytyin, ettet kadu sitä, että lapset joutuvat olemaan tekemisissä alkoholistin kanssa??? Siis, et se on ihan ok? Miten lapset mahtaa nähdä asian?

Jep, oman puolisoni häät olivat sellaiset. En sentään ollut niissä vieraana, mutta monet ( nykyisistäkin ) ystävistäni/kavereistani olivat ja häiden jälkeen he sanoivat, ettei tule mitään koko hommasta, ovat todella epäsopiva pari.  No, oikeassa olivat ja ainakin yhdestä syystä olen varma: sulhanen oli jo silloin rakastunut toiseen ( minuun ). Se liitto päättyikin sitten vajaan parin vuoden kuluttua naisen jäätyä kiinni useista pettämisistä - ja sen jälkeen aloimme tuon miehen kanssa olemaan yhdessä. Meillä ei sitä ennen ollut suhdetta, mutta tiedettiin vaan molemmat sieluissamme, että tuossa olis kyllä se kaikkein ihanin. Tuo tunne kesti siis ( ilman seksiä, ilman minkäänlaista suhdetta ) lähes 2,5vuotta, se kesti myös toisen naimisiismenon - eikä hävinnyt mihinkään, vaikka molemmat teimme toisissamme töitä sen eteen, että se tunne toista kohtaan katoaisi. Olimme osittain työkavereita ja itsekin seurustelin silloin tahollani ja ajattelin, että tälläistä elämä kai sitten on, ei voi mitään. 

Mutta nyt olemme olleet n. 20v yhdessä ja meillä on 3 lähes aikuista lasta. Näinkin voi siis käydä. Enpä olisi uskonut nuorempana, että tälläistäkin voisi sattua. Mitä olen oivaltanut: 1. rakastumista on täysin turha yrittää estää ja 2. jos rakkaus ja intohimo toista kohtaan loppuu, sille ei voi yhtään mitään. Viimeisenä teille nuoret vielä se tosiasia, että "on vain yksi elämä" - valkenee aikaisintaan vasta noin 50 -vuotiaana - ja on kaksi asiaa, mitä et voi enää sen ikäisenä saada: lapsia ja pitkää uraa. Jos jompi kumpi noista kiinnostaa, niin suosittelen tekemään isoja valintoja jo reilusti alle 30-vuotiaana. Lisäksi, muistakaa, että suurin osa meistä vanhemmista naisista on teidän puolellanne, ei teitä vastaan. 

( Kermis täällä vielä lisää edelliseen, että voit toki valita sekä lapset, että uran - mutta tee se valinta ajoissa - sitä tarkotin ).

Olin häissä, joissa sulhanen kysyi minulta kotiin lähtiessäni, että "koskas tavataan?" 

Nyt 10v myöhemmin ovat eronneet. 

Vierailija kirjoitti:

"Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end."

Tämä kirjoitus oli minusta erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajalla on ollut kunnollinen aviomies, joka on kannustanut kirjoittajaa opiskelemaan ja kehittämään itseään niin työssä kuin muutenkin. Kun näin on, niin hän mitä ilmeisimmin on myös hoitanut vähintäänkin oman osuutensa lasten ja kodin hoidosta. Ja palkinnoksi tästä vaimo lähtee toisen miehen matkaan.

Arvoisa tuon tekstin kirjoittaja: oletko ylpeä tekemästäsi ratkaisusta?

Eli jos mies käyttäytyy hyvin ja suostuu tekemään oman osuutensa töistä yhteisessä taloudessa, se on sinun mielestäsi niin merkittävä uhraus naisen hyväksi että naisen on vietettävä loput ainoasta elämästään tuon miehen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end."

Tämä kirjoitus oli minusta erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajalla on ollut kunnollinen aviomies, joka on kannustanut kirjoittajaa opiskelemaan ja kehittämään itseään niin työssä kuin muutenkin. Kun näin on, niin hän mitä ilmeisimmin on myös hoitanut vähintäänkin oman osuutensa lasten ja kodin hoidosta. Ja palkinnoksi tästä vaimo lähtee toisen miehen matkaan.

Arvoisa tuon tekstin kirjoittaja: oletko ylpeä tekemästäsi ratkaisusta?

Eli jos mies käyttäytyy hyvin ja suostuu tekemään oman osuutensa töistä yhteisessä taloudessa, se on sinun mielestäsi niin merkittävä uhraus naisen hyväksi että naisen on vietettävä loput ainoasta elämästään tuon miehen kanssa?

Eihän tuossa edes tullut esille kuka eron laittoi vireille. Minusta tämä on hieno tarina. Kirjoittaja ilmeisesti arvostaa ex-puolisoaan ja näkee ex:n merkityksellisyyden. Ehkä kirjoittajakin tuki osaltaan ex:ää. Avioliitto on voinut olla hyvä vaihe elämässä, vaikka päättyikin eroon. Minulla on takanani upea monivuotinen suhde (avoliitto). Se tuli tiensä päähän, mutta hetkeäkään en ole suhdetta katunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end."

Tämä kirjoitus oli minusta erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajalla on ollut kunnollinen aviomies, joka on kannustanut kirjoittajaa opiskelemaan ja kehittämään itseään niin työssä kuin muutenkin. Kun näin on, niin hän mitä ilmeisimmin on myös hoitanut vähintäänkin oman osuutensa lasten ja kodin hoidosta. Ja palkinnoksi tästä vaimo lähtee toisen miehen matkaan.

Arvoisa tuon tekstin kirjoittaja: oletko ylpeä tekemästäsi ratkaisusta?

Eli jos mies käyttäytyy hyvin ja suostuu tekemään oman osuutensa töistä yhteisessä taloudessa, se on sinun mielestäsi niin merkittävä uhraus naisen hyväksi että naisen on vietettävä loput ainoasta elämästään tuon miehen kanssa?

Eihän tuossa edes tullut esille kuka eron laittoi vireille. Minusta tämä on hieno tarina. Kirjoittaja ilmeisesti arvostaa ex-puolisoaan ja näkee ex:n merkityksellisyyden. Ehkä kirjoittajakin tuki osaltaan ex:ää. Avioliitto on voinut olla hyvä vaihe elämässä, vaikka päättyikin eroon. Minulla on takanani upea monivuotinen suhde (avoliitto). Se tuli tiensä päähän, mutta hetkeäkään en ole suhdetta katunut.

Miten sanomasi liittyy kommenttiini?

Oho. Lähinnä komppasin sua. Jäi se edellinen viesti lainaamatta, jossa paheksuttiin eroa, kun mies oli ollut hyvä ja kannustava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä jotka ovat varautuneet eroon jo ennen naimisiin menoakaan (erilliset rahat, avioehto.. Ihan vaan varuiksi..) ovat niitä jotka ovat epävarmoja ja myös eroavat ennen pitkään. En ymmärrä miksi menevät edes naimisiin.

Päinvastoin. Nämä, jotka kykenevät ennen aammenia realistisesti keskustelemaan rahasta, avioehdosta...ovat niitä, joiden ei tarvitse roikkua avioliitossa taloudellisen tilanteen vuoksi,  vaan ovat naimisissa aivan muiden syiden vuoksi.  Myös tietävät, että toinen ei ole tässä tilanteessa taloudellisen edun vuoksi, mikä on avioliittoa vahvistava asia.

No höpö höpö. Ei pidä paikkaansa joka parin kanssa. Voin kuulkaa sanoa että meidän perheen tilanne on se että jos oltais tehty kaiken pois sulkeva avioehto, minulla olisi vahvat syyt pysytellä kynsin hampain tässä liitossa (jos ajateltaisiin vain taloudellisia asioita). Olen pienituloinen, mies elättää perheen suurimmaksi osaksi. Jos erottaisiin, minulla tekisi tiukkaa tuoda edes ruoka pöytään ja vaatteita lapsille. No meillä ei ole avioehtoa, eron tullessa saisin edes jotain yhteisestä kodista.

Ja ennenkuin ehdit edes miettiä, raha-asiat on keskusteltu selväksi ennen naimisiin menoa.

No se on teídän tilanne. Kyse nyt oli väitteestä, että ihmiset, jotka tekevät avioehdon, muka eroavat helpommin kuin ihmiset, jotka eivät, ja se ei mielestäni pidä paikkaansa.

Te olette päätyneet keskustelujen jälkeen siihen, että avioehtoa ei tehdä ja me siihen, että tehdään. Oletko siis väittämässä, että meidän keskustelun tulos oli huonompi kuin teidän, vai mihin perustat höpö höpöttelysi?

Sepä se kun en ole väittämässä. Sinä sen sijaan väitit että avioehdon tekevät eivät ole liitossa taloudellisten asioiden vuoksi.

olisvoinuthuonomminkin kirjoitti:

Silti pitää ihmetellä niitäkin tapauksia, joissa sitä teini-iän ihastusta, ja myöhemmin aviopuolisoa, on jaksettu sinnitellä vuosikymmeniä, ennen kuin vihdoin tunnustettu tosiasiat. Että on "kasvettu erilleen". Se kai se on poliittisesti korrekti ilmaisu, kun tarkoitus on sanoa, että mentiin naimisiin aivan tyystiin toisenlaiset arvot ja tavoitteet omaavan kumppanin kanssa.

Mitä siinä sitten on ollut tarkoitus todistaa oikeaksi, kaikkina noina vuosina? Lastenko vuoksi on sitkuteltu ekat 20 vuotta? Vai onko totuuden myöntäminen itselleen niin tervan juontia? Vai kenties yritetty päästä Guinessin ennätysten kirjaan sillä, miten monta vuotta elämästään voi tuhlata kärvistelemällä sietämättömässä parisuhteessa? No jooo...... ollaan armollisia. Eivät vastaukset ole aina helppoja. Jälkiviisaus sen sijaan kyllä.  

Minun ensimmäinen poikaystäväni (ei siis menty naimisiin, seurusteltiin 2 vuotta silloin parikymppisenä, kihloissa toki oltiin) oli tyystin toisenlainen kuin minä. Ei meillä ollu mitään yhteistä, kunhan nukuttiin samassa sängyssä ja päivän aikana vaihdettiin muutama sana yleensä kaupassa käynnistä tms. Tuosta ajasta viimeisen vuoden ajan meni huonosti ja erityisesti viimeiset puoli vuotta mietin eroa ihan joka ainoa päivä. En uskaltanut tehdä päätöstä, mietin että mitä muut sanoo ja en muka löydä ketään muutakaan.

Yksi viikonloppu olin kaverin luona viihteellä ja tapasin hänen veljensä, ihastuin päätäpahkaa samantien. Seuraavana päivänä ilmoitin poikaystävälle että haluan erota. Poikaystävä lähes sekosi ja kauheaa syyllisyyttä tunsin joten lupasin vielä mukamas yrittää. Eihän siitä mitään tullut, inhosin hänen puhetta ja lähellä oloaan, kaikkea... Parin päivän päästä sanoin että ei tästä tule mitään, lopetetaan.

Tunnustan että ilman ihastusta ystävän veljeen en olisi uskaltanut tehdä päätöstä. Monesti olen miettinyt jälkeenpäin että mitä ihmettä olen ajatellut silloin. Olisi pitänyt jo kuukausia aiemmin erota. Sisso sentään mitä elämä olisi jos olisin ja kärvistelisin vielä saman ihmisen kanssa. Kun ei ole MITÄÄN yhteisiä kiinnostuksen aiheita, toinen ei ole ikinä kotona... Huh huh, onneksi lähdin.

En kyllä ymmärrä miksi ylipäätänsä mennä avioon , jos tuollaisia aavistelee.

Vierailija kirjoitti:

"Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end."

Tämä kirjoitus oli minusta erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajalla on ollut kunnollinen aviomies, joka on kannustanut kirjoittajaa opiskelemaan ja kehittämään itseään niin työssä kuin muutenkin. Kun näin on, niin hän mitä ilmeisimmin on myös hoitanut vähintäänkin oman osuutensa lasten ja kodin hoidosta. Ja palkinnoksi tästä vaimo lähtee toisen miehen matkaan.

Arvoisa tuon tekstin kirjoittaja: oletko ylpeä tekemästäsi ratkaisusta?

Vai pitäisi siitä saada palkinnoksi vaimo, että on kunnollinen ihminen. Jännä maailmankatsomus sulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.

Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...

5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)

No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?

Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.

Hyvä avioliitto nimenomaan perustuu järjelle ja ystävyydelle. Mistä te oikein revitte nuo epärealistiset odotukset? Voi miesparkoja nykyään, kun aikuiset naiset elävät edelleen prinsessasaduissa.

Mä ymmärrän täysin mitä te sanotte avioliitosta ja sitä mulla on nykyisen miehen kanssa - ollaan ystäviä, rakastajia, toistemme tukijoita, ja erittäin hyvä tiimi ja se on juuri se mitä avioliitossa tarvitaan.

MUTTA eksän kanssa naimisiin meno... - järjellä meneminen on ehkä väärin sanottu. Menin naimisin vain ja ainoastaan siksi että olin raskaana. Ajattelin päällä että "näin kuuluu tehdä". Hoidimme mekaanisesti vauvan ja arkemme ja olimme siinä kuin öljytty kone, mutta emme RAKASTANEET toisiamme laisinkaan.

Olimme hyviä kämppiksiä ja oli kivaa heittää ylläfemmaa, mutta sänkyyn en halunnut mennä hänen kanssaan. Onko se kiva avioliitto? EI. haluan läheisyyttä ja rakkautta. En tarvitse mitään harlekiini romanssia, vaan tunnetta on että on toiselle se ykkönen. 

Olen paljon onnellisempi nyt, kun erosin tuosta liitosta ja olen todella vihainen itselleni että suostuin menemään naimisiin. Olisimme voineet vain kasvattaa lapsen yhdessä ja jatkaa elämää ystävinä, mutta en osannut ajatella silloin, että se olisi mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end."

Tämä kirjoitus oli minusta erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajalla on ollut kunnollinen aviomies, joka on kannustanut kirjoittajaa opiskelemaan ja kehittämään itseään niin työssä kuin muutenkin. Kun näin on, niin hän mitä ilmeisimmin on myös hoitanut vähintäänkin oman osuutensa lasten ja kodin hoidosta. Ja palkinnoksi tästä vaimo lähtee toisen miehen matkaan.

Arvoisa tuon tekstin kirjoittaja: oletko ylpeä tekemästäsi ratkaisusta?

Eli jos mies käyttäytyy hyvin ja suostuu tekemään oman osuutensa töistä yhteisessä taloudessa, se on sinun mielestäsi niin merkittävä uhraus naisen hyväksi että naisen on vietettävä loput ainoasta elämästään tuon miehen kanssa?

Edellä oleva kysymys on hyvin kärjistetty, mutta yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei avioliitosta pidä lähteä kevein perustein. Esitin kysymyksen siksi, että toivoin tuon minusta ikävältä tuntuvan tarinan kertojan tuovan kantansa esiin ja kenties jopa kertovan lisää eron taustasta. Nyt asia jää kovastikin ilmaan eikä esiin tule eron muita syitä kuin "tosirakkaus", joka sekin jää tarkemmin määrittelemättä.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, miten sulhanen katseli keskikäytävää kävellessään ympärilleen hymyillen kuin kuninkaallinen vilkaisemattakaan minuun.

Myös hääjuhlassa olimme häävalssin jälkeen erillään lähes illan loppuun asti.

Mua haettiin tietysti tauotta tanssimaan, mutta olisi ollut kivaa tanssia myös puolison kanssa, etenkin kun harrastimme seuratansseja.

Mutta hän piti tärkeänä viihdyttää vieraita eikä minua. Ehkä hän ei myöskään välittänyt jakaa juhlaillan tunnelmia kanssani.

Häämatkalla syntyi tilanteita, joiden kaltaisia oli ollut ennenkin, ja joista oli tuleva vakavampia versioita pian.

Ensimmäiseen hääpäivään mennessä olin saanut katua katkerasti avioliittoani.

Ohhoh, olisi voinut olla mun kirjoittamaa. Kaiken lisäksi häät olivat valtava narsistinen spektaakkeli, joissa oli miehen ystäväpiirin järjestämää ohjelmaa hänelle - minulla oli lähinnä statistin rooli. Hääyönä heräsin kauhuun kesken unien, kun häät jotenkin avasivat mun silmäni :(

Todellakin tuli se tunne että tämä ei kestä, oikeastaan maistraatissa jo mietin että tämä ei varmasti kestä ja hääjuhlissa mietin samaa! Hääyökin meni niin että mies muuttui totaalisesti hirveeksi mutta silti koin että pakko yrittää ja olisi noloa erota jo yhden yön jälkeen. 6 vuotta yhdessä ja Liian monta mahdollisuutta tuli annettua, mutta en olisi nyt tämmöinen kuin olen ja en olisi varmaan tavannut nykyistä miestäni jos asiat olisivat menneet toisin.

Vierailija kirjoitti:

morsian niin kertoi suunnitelmistaan netissä, heitin pari kommenttia ja vastasi. Nopeasti selvisi että koko ajateltu liitto oli varsin vaarallisella pohjalla. Kehoitin varoamaan ja syyt. 

Saisiko tuon boldatun lauseen suomeksi? "Kehotin varomaan ja syyt"? Mikä tuo "ja syyt" on?

Vierailija kirjoitti:

En aavistanut. Hääpäivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Olin sydänjuuriani myöten täynnä iloa ja rakkautta, kuin olisin leijunut hyvässä olossa ja pumpulissa. Olimme hyvin rakastuneita vuosikausia, mutta taustalla alkoi olla isoja ongelmia muiden asioiden kanssa.

Kun erosimme, rakastimme edelleen toisiamme, vaikka totesimmekin, ettemme voineet elää toistemme kanssa. Jos tietyt asiat olisivat olleet toisin, olisimme voineet olla naimisissa elämämme loppuun saakka. Rakkaus ei ole päättynyt vieläkään.

Kuulostaa hukatulta parisuhteelta. Mitä ne taustalla olevat syyt sitten olivat?