Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Kommentit (199)
Merkit oli ilmassa. Hääpäivänä olin ihan hukassa, mies oli päättänyt kaikesta ja ylpeili vaan sillä miten kaikesta oli pihistelty. Kaikki erotiikka ja rakkaus kuoli jo ennen hääyötä, mies muuttui kylmäksi, mutta viisi vuotta jaksoin uskoa ja toivoa että tämä on vain ohimenevä vaihe. Kunhan esitti saadakseen ansaansa. Nyt se on loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskalsin tunnustaa itselleni vasta kirkossa bestmanin kanssa odotellessani, että teen ison virheen, jos nyt suostun avioliittoon ihmisen kanssa, jota en rakastan. Peruin siinä häät ja sain kaikkien vihat päälleni, paitsi bestmanin. Nyt saanut muutamilta anteeksiannon myöhäisen tajuamiseni. Yksin olen, mutta huojentunut, koska en tehnyt väärää lupausta kaikkien todistajien edessä....
Vierailija kirjoitti:
Tämä.
Teetkö läksyjä suomen demonstratiivipronomineista?
age is just a number kirjoitti:
En itse häissä, mutta hääyönä alkoi epäilyttää kun ei harrastettu edes seksiä. Ja jepjep, muutaman vuoden päästä sain ehkä 4 kertaa vuodessa, viimeisen kolmen vuoden aikana en kertaakaan. Jätin sitten lopulta.
Ei muuten mekään. Ei hääyönä eikä häämatkalla. Myöhemmin mies valitti että mikä häämatka se on kun ei olla...
Olisin kyllä huomannut jos mua olisi haluttu. Mutta fakta on se, että suhteessa oli jo ollut niin vakavia asioita, että oli myöhäistä mennä naimisiin.
Tuntui kuin mies olisi kaikin mahdollisin tavoin pyrkinyt siihen, että tunnelma muuttuu ikäväksi, hohdottomaksi ja rakkauteni kuolee.
Kyllä se kuolikin. Sääli että olin niin kokematon, että luulin kuollutta suhdetta "kypsyneeksi, aikuiseksi suhteeksi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Meillä ei ollut läheisyyttä vuosiin. Olimme tiimi lapsen hoidossa, mutta ei parisuhteessa. Pystyin puhumaan hänelle miten lapsella menee, mutta parisuhdetta ei ollut laisinkaan. Miksi olisin sellaisen kanssa? Minulla oli kämppis ja lapselle hoitaja. Oma tuki ja turva puuttui. Kaikki haluaa olla rakastettu ja läheinen jonkun kanssa.. Tiedätkö miten yksinäistä on olla "parisuhteessa" missä ei ikinä edes halata toisia?
En ole aikaisempi kirjoittaja, mutta minäkin ihmettelen, miksi hyvästä kaverista erotaan. Ymmärrän kyllä, että on yksinäistä, mutta tämänkin tiedän: kun aletaan halailemaan ja puhumaan haaveista ja peloista, niin kyllä se suhde pakostakin lähenee. Oli kyse parisuhteesta tai kaverisuhteesta. Ei siitä ehkä koskaan intohimoista tule, mutta siitä tulee turvallinen ja rakastettu suhde.
Selvästi et ole ollut suhteessa jossa toinen ei katso eikä reagoi vaikka halaat, tai suoraan kiemurtelee pois. Sitä jaksaa yrittää rajallisen ajan ja sitten se käy liian loukkaavaksi ja nöyryyttäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Sinulla ei taida olla kovin paljoa ymmärrystä elämästä ja ihmisluonteesta.
Varsin aiheellinen ja asiallinen kysymys "nollataan" kysymyksen esittäjän elämänkokemusta vähättelemällä....kun ei muutakaan osata.
Moni uhriutuminen toki jäisi kokematta jos matkalla alttarille/maistraattiin oltaisiin rehellisempiä itselleen ja toimittaisiin sen mukaan...
Tässä menivät taas modukset, aktiivi ja passiivi sekaisin. Pitää päättää käyttääkö passiivia vai aktiivia, mutta ei molempia sekaisin.
"...jos oltaisiin rehellisempiä itse l l e . . ."
Voitko toteuttaa perversioitasi yksityisesti.
Vierailija kirjoitti:
Oli jossain syvällä takaraivossa sellainen epäilyn poikanen. Mutta halusin niin kovasti uskoa ja muuttaa toista. Ikääkin jo oli ja halusin lapsen yli kaiken. Ja kuinkas sitten kävikään, ero tuli 3 vuoden päästä. Mitään en kadu, koska sain maailman ihanimman lapsen ja muuten olisin jäänyt lapsettomaksi. Se oma intuitio on kuitenkin yleensä oikea. Ketään ei voi muuttaa, vain itseään
Mulla oli sama. Halusin uskoa ja vakiintua ja lapsen. Oli pakko ottaa riski ja uskaltaa. Eihän se huono riski ollut koska on ihana lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Ällöttävää. Ei tullut mieleen, miten lapsi kärsii isän häipymisestä? Hyi helvata.... Siis se tietenkin oli SINUN lapsi ja isä saa mennä. Hyi mikä...
Jos toi mentaliteetti on, että perhe menee rikki, niin lasta ei hankita. Piste!
Mutta onhan se lapsi onnellisempi kuitenkin kun on olemassa, kuin että jos sitä ei olisi ollenkaan hankittu? Mä olen itsekkäästi onnellinen kaikista tulevista veronmaksajista, Suomen talous on kaatumassa ja olen huolissani tuleeko tässä saamaan ikinä eläkettä ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
Ei kuulosta erityisen happylta, vaan nuoruuden suhteelta, jonka olisi ollut hyvä loppua jo paljon aiemmin. Ehkä sun mies oli ns. sylkykuppi, käyttökelpoinen mutta kaveri.
Eikö olisi kivempaa, että olisi ehjä perhe?
En usko, että lasten mielestä tilanne on yhtä happy.Mitä sitä nyt lasten hyvinvointia miettimään. Vaikka täällä porukka esittääkin niin vastuullista aikuista, niin on hyvin selvää, että feminismin vuonna 2017 on lapset ja miehet roskaa verrattuna naisiin. Hyvin näkyy näistä kirjoitteluista se, että naiselle mies on vain siemenpankki ja myöhemmin pankkikortti. Ja lapsista on tullut lemmikkejä. Ja lemmikeistä on tullut sisustuksellisia huonekaluja. Näin ajattelee itsenäinen nainen vuonna 2017.
Enemmän tällä palstalla kyllä törmää 50-lukulaiseen moralisointiin.
Joo, onhan se 50-luvun moralisointia, jos olettaa, että lupaukset pidetään. Mutta ei, itsenäinen vauvamamma pettää ja jättää heti, kun paljastuu, että perhe-elämän ylläpito vaatiikiin hieman uhrauksia. Noh, tietääpähän, että Suomalaiselta, itsenäiseltä naiselta ei kannata odottaa mitään.
Milloin sinä opit että kansallisuudet kuuluu kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, oi urpo.Erot yleensä johtuu kyllä siitä että miehet eivät pidä lupauksiaan.Ainoakaan nainen ei ole luvannut passata sikaa.
Muistathan sinäkin, että pisteen jälkeen tulee välilyönti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Ällöttävää. Ei tullut mieleen, miten lapsi kärsii isän häipymisestä? Hyi helvata.... Siis se tietenkin oli SINUN lapsi ja isä saa mennä. Hyi mikä...
Jos toi mentaliteetti on, että perhe menee rikki, niin lasta ei hankita. Piste!
Mutta onhan se lapsi onnellisempi kuitenkin kun on olemassa, kuin että jos sitä ei olisi ollenkaan hankittu? Mä olen itsekkäästi onnellinen kaikista tulevista veronmaksajista, Suomen talous on kaatumassa ja olen huolissani tuleeko tässä saamaan ikinä eläkettä ollenkaan.
No mä olen yh-äidin lapsi ja olen eri mieltä. Äiti ei isästäni paljoa välittänyt, halusi vaan lapsen. Varsinkin vanhempana aloin pitää äitiäni aika oksettavana tämän takia.
Kyllä aavistin, mutta yksinkertaisesti jätin huomiotta ne ajatukset. Rakastin miestä, ja kaikki oli sovittu. Jos hääpäivänä olisin perunut kaiken, mitähän mies olisi tehnyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt onnellisesti naimisssa, mutta kyllä se aiemmin usein on ensimmäisten viikkojen aikana tullut esiin, etten kauaa katsele kyseistä naista ja panen niin kauan kuin jaksaa huvittaa. Sitten kengänkuva takapuoleen ja uutta kehiin.
En ole eronnut, mutta joskus kaveripariskunnistakin vain tietää. Eräänkin kaveripariskunnan kohdalla kun hääkutsu kolahti postilaatikosta, sen vaan tiesi. Not gonna last. Oli ihan kivat kemut ja saivat yhden lapsenkin ja sitten vauvavuoden jälkeen erosivat. Minähän sanoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Meillä ei ollut läheisyyttä vuosiin. Olimme tiimi lapsen hoidossa, mutta ei parisuhteessa. Pystyin puhumaan hänelle miten lapsella menee, mutta parisuhdetta ei ollut laisinkaan. Miksi olisin sellaisen kanssa? Minulla oli kämppis ja lapselle hoitaja. Oma tuki ja turva puuttui. Kaikki haluaa olla rakastettu ja läheinen jonkun kanssa.. Tiedätkö miten yksinäistä on olla "parisuhteessa" missä ei ikinä edes halata toisia?
En ole aikaisempi kirjoittaja, mutta minäkin ihmettelen, miksi hyvästä kaverista erotaan. Ymmärrän kyllä, että on yksinäistä, mutta tämänkin tiedän: kun aletaan halailemaan ja puhumaan haaveista ja peloista, niin kyllä se suhde pakostakin lähenee. Oli kyse parisuhteesta tai kaverisuhteesta. Ei siitä ehkä koskaan intohimoista tule, mutta siitä tulee turvallinen ja rakastettu suhde.
Selvästi et ole ollut suhteessa jossa toinen ei katso eikä reagoi vaikka halaat, tai suoraan kiemurtelee pois. Sitä jaksaa yrittää rajallisen ajan ja sitten se käy liian loukkaavaksi ja nöyryyttäväksi.
Olet oikeassa, se on loukkaavaa. Se paantaminen vaatii tahtoa molemmilta. Uskon, että jos molemmilla on tahtoa, niin parisuhteen voi parantaa. Jos tahto puuttuu, niin toinen ei voi sitä yksinään parantaa.
Siltihän niitä nykyään on paljon onnettomia lapsia . toivottavasti ite lapsesi elätät etkä pyytele miehen apua
Rakastan aina vain enemmän. Välillä on mennyt huonosti, mutta jotain kai siinä täytyy kummallakin olla, että jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies halusi hirveällä kiireellä naimisiin, minulla oli tunne että tärkein ominaisuuteni oli se, että olin nainen ja toiseksi tärkein se, että suostuin kosintaan. Ikäeroa oli jonkin verran ja henkisesti olimme eri tasolla, minä olin hieman tuuliajolla ja ikäänkuin vain ajauduin naimisiin. Koko ajan on ollut tunne, että kohta tämä päättyy. Viimeiset 20 vuotta. Kyllä mies varmaan jo kohta löytää sen nuoremman, ja pääsen sanomaan, että "tiesinhän minä!".
Pidätkö miehestäsi? Rakastatko häntä?
120 siis vastauksena tälle. Mitä tuo "VASTAA" -namiska tuossa hyödyttää, jos vastauksessa ei näy mihin vastaa?
Mulla oli ennen häitä sellainen epätodellinen olo. Koin lähinnä jotenkin koko ajan, että tämä elämä oli nyt sitten tässä. Että joku vähän kuin loppuu siihen paikkaan, kun meidät vihitään.
Innostuin lopulta itse häistä ja pidin häihin valmistautumisesta ja kaikesta. Se tilanne itsessään oli hieno. Oon jotenkin vaan ollut aina avoin sille, mihin elämä mua vie, niin koitin mennä virran mukana. Kyllä mä tavallaan rakastin mun miestä oikeasti, meillä ei ollut vaan enää mitään erityistä intohimoa. Enkä kokenut missään vaiheessa oikeastaan haluavani olla juuri hänen, tai perustaa perhettä yhdessä. Siitä puuttui sellanen yhteys. Se oli ehkä enemmän sääliä, kuin rakkautta.
Häissä mua ei ahdistanut juurikaan. Kaikki oli periaatteessa täydellistä, ja ihan jees. Musta vaan tuntui, että jotain puuttui, enkä ollut ihan läsnä. Päädyin lopulta siskon kanssa ruokailutilaan juttelemaan kahden, ja se keskustelu sai mut tajuamaan, että mulla on vaan kiire johonkin. Olin vain halunnut naimisiin, mutta en rakkaudesta miestäni kohtaan. Olin ehkä tottunut ajatukseen, ja tottunut mieheeni liian hyvin. Tämä siis selkiytyi mulle täysin vasta häiden jälkeen, joten ehdimme naimisiin. Erosimme melko pian avioitumisen jälkeen, ja se oli helpotus. Kannattaa miettiä omia motiivejaan, ja pohtia, mitä uhrauksia on valmis elämässä tekemään, ja mitä ei. Jos tuntee sisällään yhtään sääliä toista kohtaan, se ei ole hyvä merkki.
Hahaa ei vaan, en oo koskaan ollut naimisissa, onneksi :)
Ystävä meni naimisiin nuorena ja lyhyen suhteen jälkeen. Näen jo mielessäni, kun he eroavat ja ystävä lässyttää, että tärkeintä on, että hän on onnellinen eikä liitto vain toiminut pitkällä aikavälillä, mutta rakastaa miestä omalla tavallaan liirum laarum. Kaikki merkit ovat jo alusta asti olleet näkyvissä. Eron ottaminen on niin helppoa, että avioitumiseen ei tarvitse suhtautua vakavasti.
Tässä menivät taas modukset, aktiivi ja passiivi sekaisin. Pitää päättää käyttääkö passiivia vai aktiivia, mutta ei molempia sekaisin.
"...jos oltaisiin rehellisempiä itse l l e . . ."