Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Kommentit (199)
Vierailija kirjoitti:
Nämä jotka ovat varautuneet eroon jo ennen naimisiin menoakaan (erilliset rahat, avioehto.. Ihan vaan varuiksi..) ovat niitä jotka ovat epävarmoja ja myös eroavat ennen pitkään. En ymmärrä miksi menevät edes naimisiin.
Päinvastoin. Nämä, jotka kykenevät ennen aammenia realistisesti keskustelemaan rahasta, avioehdosta...ovat niitä, joiden ei tarvitse roikkua avioliitossa taloudellisen tilanteen vuoksi, vaan ovat naimisissa aivan muiden syiden vuoksi. Myös tietävät, että toinen ei ole tässä tilanteessa taloudellisen edun vuoksi, mikä on avioliittoa vahvistava asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin aina että päättyy eroon jossain vaiheessa, en siitä jaksanut stressata. Päättyi siis eroon :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Millä oikeudella annat tuomioita toisten suhteista, missä on pysyttävä.
Parisuhde On jotain muuta kuin tiimi. Olen tiimissä töissä pidän heistä ja luotan heihin, mutta en tunne mitään eroottista vetoa keneenkään heistä.
Parisuhteeseen kuuluu intiimielämä, ja siihen vaaditaan muutakin kuin hyvä projektinhallinnan taito.
Jos parisuhteesta puuttuu henkinen ja tunneyhteys, ja hellyys ja koskettaminen, se on pelkkä mukavuus-ja sovinnaisuusliitto, ja sellaisessa pysyminen syö ja nöyryyttää ihmistä.
Seksi ilman rakkautta on käyttämistä ja alentavaa.
Eotiikka, miten arvasinkin :D Sille alttarille uhrataan ihan kaikki, mitäpä vatsassa olevasta vauvasta tai muustakaan... Miksi meni edes sänkyyn jos ei ollut erotiikkaa? Joku ei nyt täsmää, ja se on nämä loputtomat selitykset. Ja kokemuksella sanon, että mukavuusliitossakin voi olla upeaa seksiä ;) Ei ole sullakaan oikeutta tuomita tai tietää, miten muilla.
Vierailija kirjoitti:
Emme todennäköisesti mene naimisiin. Olemme olleet yhdessä jo 14 vuotta, hyvin nuoresta asti. En usko että olemme loppuelämäämme yhdessä. Nyt olen raskaana. Uskon vakaasti, että vaikka eroaisimme, pysyisimme ystävinä ja läheisinä, lapsella ta ilman. Olemme niin kiinni kasvaneet.
Sekopäistä nykymaailmaa :( Te nuoret haluatte kuun taivaalta. Kaikki luulisi olevan hyvin jos kerran olette kiinni kasvaneetkin, miksi haluat repiä? Sairasta, sorry vain!
Oli jossain syvällä takaraivossa sellainen epäilyn poikanen. Mutta halusin niin kovasti uskoa ja muuttaa toista. Ikääkin jo oli ja halusin lapsen yli kaiken. Ja kuinkas sitten kävikään, ero tuli 3 vuoden päästä. Mitään en kadu, koska sain maailman ihanimman lapsen ja muuten olisin jäänyt lapsettomaksi. Se oma intuitio on kuitenkin yleensä oikea. Ketään ei voi muuttaa, vain itseään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
age is just a number kirjoitti:
En itse häissä, mutta hääyönä alkoi epäilyttää kun ei harrastettu edes seksiä. Ja jepjep, muutaman vuoden päästä sain ehkä 4 kertaa vuodessa, viimeisen kolmen vuoden aikana en kertaakaan. Jätin sitten lopulta.
Oliko teillä ollut seksiä ennen häitä?
Avoliitossa jossa elin 10 vuotta ja syntyi kaksi lasta, tiesin homma loppuu. Siksi en halunut naimisiin. Seuraavan miehen kanssa avioiduttiin. Liitto kestänyt 25 vuotta. Ei vieläkään tunnetta, että eroaisimme... edes tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
Ei kuulosta erityisen happylta, vaan nuoruuden suhteelta, jonka olisi ollut hyvä loppua jo paljon aiemmin. Ehkä sun mies oli ns. sylkykuppi, käyttökelpoinen mutta kaveri.
Eikö olisi kivempaa, että olisi ehjä perhe?
En usko, että lasten mielestä tilanne on yhtä happy.Mitä sitä nyt lasten hyvinvointia miettimään. Vaikka täällä porukka esittääkin niin vastuullista aikuista, niin on hyvin selvää, että feminismin vuonna 2017 on lapset ja miehet roskaa verrattuna naisiin. Hyvin näkyy näistä kirjoitteluista se, että naiselle mies on vain siemenpankki ja myöhemmin pankkikortti. Ja lapsista on tullut lemmikkejä. Ja lemmikeistä on tullut sisustuksellisia huonekaluja. Näin ajattelee itsenäinen nainen vuonna 2017.
Enemmän tällä palstalla kyllä törmää 50-lukulaiseen moralisointiin.
Joo, onhan se 50-luvun moralisointia, jos olettaa, että lupaukset pidetään. Mutta ei, itsenäinen vauvamamma pettää ja jättää heti, kun paljastuu, että perhe-elämän ylläpito vaatiikiin hieman uhrauksia. Noh, tietääpähän, että Suomalaiselta, itsenäiseltä naiselta ei kannata odottaa mitään.
Milloin sinä opit että kansallisuudet kuuluu kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, oi urpo.Erot yleensä johtuu kyllä siitä että miehet eivät pidä lupauksiaan.Ainoakaan nainen ei ole luvannut passata sikaa.
Milloin sinä opit että pisteen jälkeen tulee välilyönti, oi urpo.
Käsittääkseni yli 75% avioeroista ottaa nainen. Noh, en ihmettele, kun on niin helppo viedä rahat ja lapsi mennessään.
Helppoahan se on, kun ei tajuta tehdä avioehtoa.
Vierailija kirjoitti:
Oli jo häissä, koska minä en olisi halunnut kuin maistraattivihkimisen ilman bileitä mutta sulhanen halusi kirkkohäät, kymmeniä vieraita, bändin ja safkaa. Never again.
Tämä oli huvittava ja yli 200 peukkuja ylös :D
Miten, Oi miten, tämä indikoi avioliiton loppua, että ihmisillä on erilaiset mieltymys viettää hääpäivää?!
Toisaalta jos tästä näin mitättömästä asiasta saa järjestettyä näin ison "eron merkin", ni enpä ihmettele liiton loppua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Ällöttävää. Ei tullut mieleen, miten lapsi kärsii isän häipymisestä? Hyi helvata.... Siis se tietenkin oli SINUN lapsi ja isä saa mennä. Hyi mikä...
Jos toi mentaliteetti on, että perhe menee rikki, niin lasta ei hankita. Piste!
Nykyään puolet avioliitoista päättyy eroon. Suomessa on juhlavuotenamme hyvin alhainen syntyvyys, josta päättäjätkin ovat huolissaan. Sinunko määräykselläsi syntyvyyden pitäisi entisestään laskea?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Meillä ei ollut läheisyyttä vuosiin. Olimme tiimi lapsen hoidossa, mutta ei parisuhteessa. Pystyin puhumaan hänelle miten lapsella menee, mutta parisuhdetta ei ollut laisinkaan. Miksi olisin sellaisen kanssa? Minulla oli kämppis ja lapselle hoitaja. Oma tuki ja turva puuttui. Kaikki haluaa olla rakastettu ja läheinen jonkun kanssa.. Tiedätkö miten yksinäistä on olla "parisuhteessa" missä ei ikinä edes halata toisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
morsian niin kertoi suunnitelmistaan netissä, heitin pari kommenttia ja vastasi. Nopeasti selvisi että koko ajateltu liitto oli varsin vaarallisella pohjalla. Kehoitin varoamaan ja syyt. No hirveä huuto ja heti kävi ties missä hääfoorumilla kertomassa mikä sovinisti olin ja kuinka totaalisen väärässä olin ja akkajoukko vahvisti näkemyksiä kuorona. Ei tullu tietenkään kutsua ja feisbookkavereista heitti.
ja lopputuloksena ero kuukaudessa :D
Kivat velat tais jäädä koko hommasta vielä.
Elämä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Ällöttävää. Ei tullut mieleen, miten lapsi kärsii isän häipymisestä? Hyi helvata.... Siis se tietenkin oli SINUN lapsi ja isä saa mennä. Hyi mikä...
Jos toi mentaliteetti on, että perhe menee rikki, niin lasta ei hankita. Piste!
Jo on sulla säännöt. Piste!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista olisi tietää onko "se tunne väärästä" vain jälkiviisautta vai oikea intuitio, että tästä ei tule mitään. Kaikissa häissä, joissa itse olen ollut, niin aviopari on vaikuttanut rakastuneelta ja toisilleen tarkoitetuilta ja sopivilta. Ja kyllä he vielä naimisissa ovat monenkin vuoden jälkeen. Minkälaisia ne häät/niiden tunnelma sitten on, jossa pari onkin päätynyt eroon melko pian/vuosien päästä?
Nyt ei puhuta siitä, mitä vieraat ovat "nähneet", vaan liiton toisen osapuolen mietteistä. Eivät ne ulospäin usein näykään, vaikka joskus kyllä.
Outo syy mennä avioon kirjoitti:
Kyllä - kirkossa kävi mielessä, että onneksi voi erota, jos puolison mustasukkaisuus muuttuu pahemmaksi. Silloin, vuonna 1977, oli pakko olla naimisissa, jos kuvitteli saavansa kaupungin vuokra-asunnon. Ja lapsikin oli jo olemassa, joten tuolloin ei ollut vaihtoehtoa. Nykyisellä järjelläni tekisin toisin.
Asuntokin avioiduttuamme saatiin, mutta sitä ennen asuntotoimiston virkailija kehotti minua muuttamaan naisten yömajaan ja viemään lapsen lastenkotiin. Henkisen väkivallan ja fyysisen väkivallan uhan takia lopulta sitten erottiin, asunnosta huolimatta ;)
Kaikkea sitä Helsingin kaupungin asuntotoimiston työntekijät silloin päästivätkin suustaan. Ja olin niin nuori ja arka, etten uskaltanut nostaa asiasta meteliä.
Nostaa asiasta meteliä? Olisit kuunnellut osan naisen ohjeista, niin olisit välttynyt monelta. Ilmeisesti väkivallan uhka ei jäänyt liitossasi pelkäksi uhaksi?
Luulen myös, että 70-luvulla ajateltiin lasten lastenkotiin laittamisestakin eri tavalla kuin nyt - tenavat sinne säilöön kriisitilanteessa ja kun asiat ovat kunnossa, voi hakea pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
Ei kuulosta erityisen happylta, vaan nuoruuden suhteelta, jonka olisi ollut hyvä loppua jo paljon aiemmin. Ehkä sun mies oli ns. sylkykuppi, käyttökelpoinen mutta kaveri.
Eikö olisi kivempaa, että olisi ehjä perhe?
En usko, että lasten mielestä tilanne on yhtä happy.Mitä sitä nyt lasten hyvinvointia miettimään. Vaikka täällä porukka esittääkin niin vastuullista aikuista, niin on hyvin selvää, että feminismin vuonna 2017 on lapset ja miehet roskaa verrattuna naisiin. Hyvin näkyy näistä kirjoitteluista se, että naiselle mies on vain siemenpankki ja myöhemmin pankkikortti. Ja lapsista on tullut lemmikkejä. Ja lemmikeistä on tullut sisustuksellisia huonekaluja. Näin ajattelee itsenäinen nainen vuonna 2017.
Enemmän tällä palstalla kyllä törmää 50-lukulaiseen moralisointiin.
Joo, onhan se 50-luvun moralisointia, jos olettaa, että lupaukset pidetään. Mutta ei, itsenäinen vauvamamma pettää ja jättää heti, kun paljastuu, että perhe-elämän ylläpito vaatiikiin hieman uhrauksia. Noh, tietääpähän, että Suomalaiselta, itsenäiseltä naiselta ei kannata odottaa mitään.
Milloin sinä opit että kansallisuudet kuuluu kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, oi urpo.Erot yleensä johtuu kyllä siitä että miehet eivät pidä lupauksiaan.Ainoakaan nainen ei ole luvannut passata sikaa.
Milloin sinä opit että pisteen jälkeen tulee välilyönti, oi urpo.
Käsittääkseni yli 75% avioeroista ottaa nainen. Noh, en ihmettele, kun on niin helppo viedä rahat ja lapsi mennessään.
Kukaan ei pakota menemään naimisiin persaukisen naisen kanssa, jolla ei ole koulutusta eikä ammattia, mutta jolla on hyvä perse ja into antaa mitä tahansa reikää. Avioehtokaan ei ole mikään salaisuus, toki sen tekeminen vaatii hieman vaivaa. Naimisissa ollessa miehen ei tarvitse elää poikamieselämää vaan voi ajatella vaimoa ja lapsia. Noilla pääsee jo pitkälle.
Ei ollut. Vielä vuosi ennen eroa vastasin av:lla johonkin kyselyyn, että olen 100 % varma, ettemme koskaan eroa.
Olimme naimisissa 20 vuotta ja liitto päättyi miehen salasuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Meillä ei ollut läheisyyttä vuosiin. Olimme tiimi lapsen hoidossa, mutta ei parisuhteessa. Pystyin puhumaan hänelle miten lapsella menee, mutta parisuhdetta ei ollut laisinkaan. Miksi olisin sellaisen kanssa? Minulla oli kämppis ja lapselle hoitaja. Oma tuki ja turva puuttui. Kaikki haluaa olla rakastettu ja läheinen jonkun kanssa.. Tiedätkö miten yksinäistä on olla "parisuhteessa" missä ei ikinä edes halata toisia?
En ole aikaisempi kirjoittaja, mutta minäkin ihmettelen, miksi hyvästä kaverista erotaan. Ymmärrän kyllä, että on yksinäistä, mutta tämänkin tiedän: kun aletaan halailemaan ja puhumaan haaveista ja peloista, niin kyllä se suhde pakostakin lähenee. Oli kyse parisuhteesta tai kaverisuhteesta. Ei siitä ehkä koskaan intohimoista tule, mutta siitä tulee turvallinen ja rakastettu suhde.
Vierailija kirjoitti:
age is just a number kirjoitti:
En itse häissä, mutta hääyönä alkoi epäilyttää kun ei harrastettu edes seksiä. Ja jepjep, muutaman vuoden päästä sain ehkä 4 kertaa vuodessa, viimeisen kolmen vuoden aikana en kertaakaan. Jätin sitten lopulta.
Oliko teillä ollut seksiä ennen häitä?
Joo, toki oli ollut. Oltiin oltu jo nelisen vuotta yhdessä ennen kuin mentiin naimisiin.
Emme todennäköisesti mene naimisiin. Olemme olleet yhdessä jo 14 vuotta, hyvin nuoresta asti. En usko että olemme loppuelämäämme yhdessä. Nyt olen raskaana. Uskon vakaasti, että vaikka eroaisimme, pysyisimme ystävinä ja läheisinä, lapsella ta ilman. Olemme niin kiinni kasvaneet.