Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Kommentit (199)
Mun mielestä on outoa tuomita, jos menee naimisiin vaan perustaakseen perheen.
Ehkä ne todelliset motiivit selviää vasta jälkikäteen. Mutta sillä hetkellä voi hyvinkin tuntua, että asiat pitää tehdä näin, jotta elämässä menisi eteenpäin oikeaa reittiä. Ajattelee, että haluaa lapsen, lapsia, ja tuosta on ihan hyväksi kumppaniksi. Että ei sitä kaikille ehkä suoda sellaista suurta rakkautta, tai ajattelee, että on jo kokenut sen rakkauden eikä toista samanlaista enää tule.
Ei se ole väärin, että tekee jotain ja sitten tapahtuu jotain muuta joka muuttaa sen alkuperäisen tilanteen.
Minä muutin yhteen miehen kanssa, jota pidin ihan vaan hauskana seuramiehenä, olin rakastunutkin. Mutta kun tajusin, että sen seuramiehen maineen takana oli alkoholisi, en kehdannut saman tien pakata kamojani ja lähteä. Yhteenmuutto oli vienyt voimia, en olisi jaksanut saman tien samaa rumbaa uudelleen.
Ja minähän rakastinkin, niin ja ei se paha ollut. Paha suustaan, ja kaikki ylimääräinen aika meni lotratessa viinan kanssa. Jotenkin siihen vaan jäi. Olihan niitä hyviäkin hetkiä ja koko ajan se toivo, että josko tästä alkaisi raitistuminen.
Naimisiin ei menty, joten en tiedä mitä olisi hääpäivänä ajatellut, mutta muistan sen hetken kaksi viikkoa yhteenmuuton jälkeen kun tajusin että joku päivä minä lähden.
En minä lapsia kadu. Tai sitä, että joutuvat olemaan tekemisissä alkoholistin kanssa yhä vielä, vaikka minä olen siitä päässyt eroon.
Enkä tiedä edes, olisinko tehnyt mitään toisin, vaikka olisin etukäteen kaiken nähnytkin.
Mun mielestä elämän tarkoitus ei voi olla tehdä kaikkea oikein ja elää katumatta mitään. Koska jos siinä onnistuu, niin ei ole varmasti tehnyt mitään muutakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Olishan tää pitänyt arvatata, että vituikshan tää menee.
Kun kerran on jonkun asian tehny, niin tietää miten se olisi pitänyt tehdä.
Silti pitää ihmetellä niitäkin tapauksia, joissa sitä teini-iän ihastusta, ja myöhemmin aviopuolisoa, on jaksettu sinnitellä vuosikymmeniä, ennen kuin vihdoin tunnustettu tosiasiat. Että on "kasvettu erilleen". Se kai se on poliittisesti korrekti ilmaisu, kun tarkoitus on sanoa, että mentiin naimisiin aivan tyystiin toisenlaiset arvot ja tavoitteet omaavan kumppanin kanssa.
Mitä siinä sitten on ollut tarkoitus todistaa oikeaksi, kaikkina noina vuosina? Lastenko vuoksi on sitkuteltu ekat 20 vuotta? Vai onko totuuden myöntäminen itselleen niin tervan juontia? Vai kenties yritetty päästä Guinessin ennätysten kirjaan sillä, miten monta vuotta elämästään voi tuhlata kärvistelemällä sietämättömässä parisuhteessa? No jooo...... ollaan armollisia. Eivät vastaukset ole aina helppoja. Jälkiviisaus sen sijaan kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Ei, kyllä mä olin menossa naimisiin ajatuksella että sen miehen kanssa olisin kiikkustuolissakin. Me olimme jo yhden kerran vaikeudet ja lyhyen asumiseron selvittäneet ja kaikki tuntui oikealta. Olimme olleet, puolen vuoden asumusero mukaanlukien, yhdessä hääpäivään mennessä jo 6 vuotta ja asumuserosta oli aikaa 3 vuotta.
Kaikki oli hyvin.
Kaikki oli hyvin vielä neljän vuoden päästäkin ja sitten alkoi alamäki. Se alamäki jatkui ehkä liian pitkään kun yritin itse ja yhdessä liikaakin parantaa rikki mennyttä. Ei tuossa vaiheessa ollut mitään pettämisiä tms. mutta kaikkea muuta liikaa, ja sitä koitti kaikin keinoin pitää kiinni mistä pystyi.
Sit tuli hetki kun edes ne pienet onnentuokiot eivät enää riittäneet kantamaan yhtään mitään, eikä enää ollut edes halua yrittää ja päätin ottaa eron.
Toki mies tuossa vaiheessa olisi halunnut pysyä vielä yhdessä pelkästään lasten vuoksi, mutta mä olisin tullut siinä hulluksi.
Sanoisin että olisi tarvinnut erota aiemmin kyllä.
Meillä parisuhde oli naimisiinmenon hetkellä aika kaukana täydellisestä. Hääpäivänä tunsin läheisyyttä mieheeni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Pitkästä aikaa tuntui hyvältä eikä vaivaannuttavalta esimerkiksi pitää kädestä kiinni. Meillä oli paljon ylimääräisiä stressitekijöitä: toinen yrittää valmistua alalta, joka ei sitten kuitenkaan kiinnosta, ja etsiä samalla töitä, toinen on työssä, joka tuntuu hieman liian vaativalta. Ekan avioliittovuoden aikana päästiin eroon näistä ulkoisista stressitekijöistä ja opittiin myös paljon toisistamme, erityisesti siitä, miten toinen yleensä mihinkin reagoi ja miten asiat kannattaa esittää että saadaan jotain aikaan mutta samalla sopu säilyy. Nyt ollaan oltu viisi vuotta naimisissa ja tilanne on aivan eri kuin naimisiinmenon hetkellä. Uskon, että pitäis tulla joku tosi vakava kriisi, esimerkiksi vakava sairastuminen tai lapsen kuolema, että ei selvittäis siitä näillä työkaluilla jotka meillä nyt on. Eli ei se pahaa-aavisteleva olo hääpäivänä aina kerro tulevasta erosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut hääpäivänä, mutta kaikki ne vuodet tajusin, ettei parisuhde kestäisi mitä tahansa, esim. Lapsen kuolemaa. No, lapsi ei kuollut, mutta silti se ei kestänyt.
Nyt olen naimisissa jälleen, ja sisimmässäni on tieto, että tämä suhde kestäisi sen kuolemankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse eronnut, mutta muistan ainakin parit häät, joissa tuli tunne, ettei se liitto tule kestämään. Ensimmäiset olivat jo opiskeluaikana. Sulhanen oli vielä aika epäkypsä, oli keskeyttänyt opintojaan ym. Eipä se liitto monta vuotta kestänytkään. Toiset olivat sukulaishäät joitakin vuosia myöhemmin. Sinänsä morsian ja sulhanen olivat taustaltaan kovin samanlaisia, mutta sulhasen perhe tuntui jotenkin aika keinotekoisen hienostelevalta. Selvästi alle kymmenessä vuodessa tuli ero. Sitä seurasi pitkä avoliitto ja sen loppu. Nyt on menossa toinen avioliitto. Saa nähdä, kestääkö se? Lapsia ei tietääkseni ole mistään mainituista liitoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end."
Tämä kirjoitus oli minusta erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajalla on ollut kunnollinen aviomies, joka on kannustanut kirjoittajaa opiskelemaan ja kehittämään itseään niin työssä kuin muutenkin. Kun näin on, niin hän mitä ilmeisimmin on myös hoitanut vähintäänkin oman osuutensa lasten ja kodin hoidosta. Ja palkinnoksi tästä vaimo lähtee toisen miehen matkaan.
Arvoisa tuon tekstin kirjoittaja: oletko ylpeä tekemästäsi ratkaisusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Sama tarina mutta ei olla vielä erottu. Luultavasti jossain vaiheessa kuitenkin edessä. Eikä kaduta eikä myöskään kiinnosta moralistien mielipiteet.
Oli. Mietin, että häivyn ennen vihkimistä anoppilasta. Äijä oli niin kännissä ja kuljetti pulloa mukanaan. Ei se mitään, jos ei olisi jo valmiiksi ollut lärvit. Mutta ennen kirkkoonmenoa, kirkon nurkan takanakin piti ryypätä. Eikä se nyt todellakaan ollut täydellistä ennen häitäkään. Tuntuu, että minä vain ajelehdin, vailla omaa tahtoa. Olisinkin ollut tarpeeksi rohkea häipyäkseni, mutta en olisi joutunut koko tilanteeseen, JOS olisin ollut rohkea. Ei nämä tyypit hae rohkeita naisia, vaan niitä, jotka hoivaavat ja uskovat, että kyllä se viinan vetäminen joskus loppuu.
Älkää toimiko yhtä tyhmästi kuin minä!
en. mies peti viikko häistä. siinä meni meidän ja toisen parin tuore aviolitto
Häät tuli ajatuksella: Joko erotaan tai mennään naimisiin kun nykytila tuntui oudolta välitilalta.Hääpäivänä mies otti kamalat kilarit hääauton koristelusta ja sillä hetkellä tiesin et häät oli virhe.