Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Oletteko jo häissä aavistaneet, että tämä päättyy eroon?
Eli onko teillä aina ollut takaraivossa se ajatus, että ei tämä tule varmaan kestämään? Vai alkoiko eroajatus nostaa päätään vasta myöhemmin, vaikka naimisiin mennessä kaikki oli täydellistä?
Kommentit (199)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep. En halunnut sanoa että kunnes kuolema meidät erottaa.
Vierailija kirjoitti:
En usko, että olisin voinut oikeasti oivaltaa toisenlaisten valintojen tarvetta ennen kuin koin tilanteen käytännössä.
Tämä koskee elämässä muitakin juttuja kuin vain parisuhdetta. Ihminen ei voi oivaltaa, ennen kuin voi oivaltaa. Yleensä sen jälkeen, kun jonkin asian näkee selkeästi, ei myöskään ole paluuta entiseen. Niitä hetkiä kai kutsutaan elämän käännekohdiksi.
N60 ja risat
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli jo häissä, koska minä en olisi halunnut kuin maistraattivihkimisen ilman bileitä mutta sulhanen halusi kirkkohäät, kymmeniä vieraita, bändin ja safkaa. Never again.
Oli jo häissä, koska morsian halusi kirkkohäät, kymmeniä vieraita ja safkaa, mutta minä halusin vain pillua.
terveisin; Sulhanen
Ilmeisen vastahan sinä äitisi värkin kautta tänne maailmaan tulit.
Toinen sulhanen.
Siinä alttarilla on vielä täysi mahdollisuus sanoa "En tahdo". Jos naimisiin mennessä kaikki olisi täydellistä, niin se vasta pelottaisi... Täydellisyyttä ei ole! Jokainen päättää, missä asiassa on valmis sietämään toisen ja omaa epätäydellisyyttä. Jos ei siedä, ei mene naimisiin, ja jos menee, sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
Ei kuulosta erityisen happylta, vaan nuoruuden suhteelta, jonka olisi ollut hyvä loppua jo paljon aiemmin. Ehkä sun mies oli ns. sylkykuppi, käyttökelpoinen mutta kaveri.
Eikö olisi kivempaa, että olisi ehjä perhe?
En usko, että lasten mielestä tilanne on yhtä happy.Mitä sitä nyt lasten hyvinvointia miettimään. Vaikka täällä porukka esittääkin niin vastuullista aikuista, niin on hyvin selvää, että feminismin vuonna 2017 on lapset ja miehet roskaa verrattuna naisiin. Hyvin näkyy näistä kirjoitteluista se, että naiselle mies on vain siemenpankki ja myöhemmin pankkikortti. Ja lapsista on tullut lemmikkejä. Ja lemmikeistä on tullut sisustuksellisia huonekaluja. Näin ajattelee itsenäinen nainen vuonna 2017.
Miten pitkään lasten hyvinvointia pitää miettiä? Pitääkö vielä silloinkin, kun lapset ovat aikuisia ja asuneet vuosia omillaan? Missä vaiheessa saa erota, jos puoliso on sanonut, ettei enää rakasta vaan tuntee vain kiintymystä - mitä hittoa se nyt tarkoittaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin realisti ja tiesin kyllä että ei kestä forever mutta kestää sen minkä kestää ja halusin jo vauvan koska ikää oli enemmän mitä mammelit sallii. Hyvin kävi, vauva tuli ja eroon päädyttiin vuiosia myöhemmin. Ei katumista.
Kai kerroit miehelle, että yhteen mentiin ihan vaan vauvanteon takia?
Hyi että syljettää tuollaiset hormonaalisten pakkomielteiden perässä päättömänä juoksevat ihmiset.
T: Feministi
Ensimmäinen mies jonka kanssa halusin naimisiin ja vauvan. Olin rakastunut. Olin kuitenkin realisti ja mies oli vielä muutamia vuosia nuorempi. Hän kyllä kosi. Ei oo katumista.
n iin rakastunut en ollut ettenkö olisi twehnyt avioehtoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Tein raskaustestin ja menin paniikkiin. Naimisiinmeno "tuntui" ainoalta ratkaisulta. JOS olisin ollut rohkeampi ja olisin halunnut pärjätä yksin - olisin muuttanut pois miehen luota ja kasvattanut lapsen yksin, mutta en ollut rohkea. Minulla ei ole äitiä, isää, sisaruksia, mummoa... Ketään joka olisi ollut tukena. Ja mies oli hyvä. Me oltiin hyvä tiimi ja tulimme todella hyvin toimeen, mutta se avioliitto ei perustunut rakkaudelle, vaan järjelle ja kaveruudelle. Nyt yli 30 vuotiaana, tiedän mitä haluan ja millaisen avioliiton kuuluisi olla, joten en tekisi samaa virhettä ja osaisin pysäyttää sen pallon, enkä suostua liittoon jota en tosissani halua.
Jos kerran menee hyvin, olette hyvä tiimi ja kavereita, niin miksi erota? Tämä on asia, jota en tule ymmärtämään varmaan koskaan. Minusta avioliitto on pitkälti tiimiyttä ja kaveruutta. No millainen avioliiton sitten "kuuluisi" olla? Älkää lukeko liikaa Harlekiineja, ne ei anna oikeaa kuvaa rakkaudesta ja elämästä.
Millä oikeudella annat tuomioita toisten suhteista, missä on pysyttävä.
Parisuhde On jotain muuta kuin tiimi. Olen tiimissä töissä pidän heistä ja luotan heihin, mutta en tunne mitään eroottista vetoa keneenkään heistä.
Parisuhteeseen kuuluu intiimielämä, ja siihen vaaditaan muutakin kuin hyvä projektinhallinnan taito.
Jos parisuhteesta puuttuu henkinen ja tunneyhteys, ja hellyys ja koskettaminen, se on pelkkä mukavuus-ja sovinnaisuusliitto, ja sellaisessa pysyminen syö ja nöyryyttää ihmistä.
Seksi ilman rakkautta on käyttämistä ja alentavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tosi epävarma juuri ennen häitä ja vielä pitkään häiden jälkeenkin. Nyt vuosien avioliiton jälkeen menee hyvin ja en voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En itse häissä, mutta hääyönä alkoi epäilyttää kun ei harrastettu edes seksiä. Ja jepjep, muutaman vuoden päästä sain ehkä 4 kertaa vuodessa, viimeisen kolmen vuoden aikana en kertaakaan. Jätin sitten lopulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin. En halunnut edes halata miestä koko päivänä. Kaikki tuntui pakotetulta enkä pysynyt estämään tapahtunutta.
Olin 20, raskaana, enkä edes halunnut naimisiin. Hääkakkukaan ei ollut se mitä halusin...
5 vuotta sen jälkeen erosin ja nykyisen kanssa en jaksaisi odottaa häitä ja sitä elämää :)
No miksi sitten menit naimisiin? Mitä ihmettä teidän päässänne liikkuu kun menette naimisiin vaikkette halua? Mitä nahjuksia te oikein olette?
Sinulla ei taida olla kovin paljoa ymmärrystä elämästä ja ihmisluonteesta.
Varsin aiheellinen ja asiallinen kysymys "nollataan" kysymyksen esittäjän elämänkokemusta vähättelemällä....kun ei muutakaan osata.
Moni uhriutuminen toki jäisi kokematta jos matkalla alttarille/maistraattiin oltaisiin rehellisempiä itselleen ja toimittaisiin sen mukaan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin kyllä ettei pitäisi eikä tule onnistumaan. Itse asiassa kävi sittenkin aika hyvin sillä ex kannusti minua opiskelemaan, etenemään uralla, kuntoilemaan niin että juoksin jopa maratonin. Ja saimme kolme ihanaa lasta. Lopulta erosimme ja nyt olen naimisissa sen oikean kanssa. Happy end.
Ei kuulosta erityisen happylta, vaan nuoruuden suhteelta, jonka olisi ollut hyvä loppua jo paljon aiemmin. Ehkä sun mies oli ns. sylkykuppi, käyttökelpoinen mutta kaveri.
Eikö olisi kivempaa, että olisi ehjä perhe?
En usko, että lasten mielestä tilanne on yhtä happy.Mitä sitä nyt lasten hyvinvointia miettimään. Vaikka täällä porukka esittääkin niin vastuullista aikuista, niin on hyvin selvää, että feminismin vuonna 2017 on lapset ja miehet roskaa verrattuna naisiin. Hyvin näkyy näistä kirjoitteluista se, että naiselle mies on vain siemenpankki ja myöhemmin pankkikortti. Ja lapsista on tullut lemmikkejä. Ja lemmikeistä on tullut sisustuksellisia huonekaluja. Näin ajattelee itsenäinen nainen vuonna 2017.
Enemmän tällä palstalla kyllä törmää 50-lukulaiseen moralisointiin.
Joo, onhan se 50-luvun moralisointia, jos olettaa, että lupaukset pidetään. Mutta ei, itsenäinen vauvamamma pettää ja jättää heti, kun paljastuu, että perhe-elämän ylläpito vaatiikiin hieman uhrauksia. Noh, tietääpähän, että Suomalaiselta, itsenäiseltä naiselta ei kannata odottaa mitään.
Milloin sinä opit että kansallisuudet kuuluu kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, oi urpo.Erot yleensä johtuu kyllä siitä että miehet eivät pidä lupauksiaan.Ainoakaan nainen ei ole luvannut passata sikaa.
Milloin sinä opit että pisteen jälkeen tulee välilyönti, oi urpo.
Käsittääkseni yli 75% avioeroista ottaa nainen. Noh, en ihmettele, kun on niin helppo viedä rahat ja lapsi mennessään.
Olin tyhmä ja epävarma. Ensimmäinen lapsemme oli juuri syntynyt, kun mies sai päähänsä, että nyt täytyy mennä naimisiin. Itse en ollut lainkaan varma suhteen tulevaisuudesta, mutta uskoin, että onnistuminen oli tahtomisesta kiinni. En myöskään uskonut, että olisin saanut parempaa miestä, koska hän oli kuitenkn ihan ok. Mies oli niin vakuuttunut naimisiinmenosta, että ajattelin vain "wow! Tämän täytyy onnistua, kun mieskin on noin tosissaan". Häitä suunnitellessani sairastuin synnytyksen jälkeiseen masenunnukseen ja jotenkin samalla tajusin ettei liitosta tule mitään. En kuitenkaan viitsinyt perua, koska "tahdoimme" niin kovasti. Minä tahdoin rakastavan ja tasavertaisen parisuhteen, mies tahtoi taloudenhoitajan, kulissiperheen ja juoda kaljaa.
Vielä olemme yhdessä, mutta ero on ajan kysymys.
Kyllä. Häissä ja seurusteluaikana oli epämääräinen tunne, ettei kaikki ole hyvin. En kuitenkaan saanut siitä kunnolla otetta. Pinnan alla tunsin koko ajan epämukavaa levottomuutta, joka ei vain poistunut vaikka mitä teki. Elin koko ajan "sitten kun..."- kuplassa eli odotin, että jatkossa mieleni rauhoittuisi ja voisin olla levollisin mielin parisuhteessa. Sitten kun esim. muutetaan uuteen asuntoon, asiat muuttuvat.
Menin silti naimisiin, koska olin nuori ja kokematon, hätäinen. Olen sen hyväksynyt. Nyt tunnistan tunteitani paremmin, ja nykyisen vakiintuneen kumppanin kanssa tuota levotonta tunnetta ei ole. Kaikki on hyvin juuri nyt ja on hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
Olisi pitänyt aavistaa jo ennen naimisiinmenoa, että jotain on pielessä. Mutta olin hädin tuskin 20-vuotias ja melko lailla kokematon. Tulipahan ainakin tehtyä suuri määrä virheitä kertaheitolla ja myös opittua niistä jotain.
minulla myös kävi näin. onneksi siitä ensimmäisestä turhasta ja kaikin puolin typerästä avioliitosta ei syntynyt lapsia. Ero tuli neljän vuoden päästä. Muistan, kun häissä oli sellainen väkinäinen tunnelma ja mua hävetti joka kerta, kun piti sitten sanoa olevansa naimisissa :( Miten tyhmä sitä voi nuorena ollakaan.
En aavistanut. Hääpäivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Olin sydänjuuriani myöten täynnä iloa ja rakkautta, kuin olisin leijunut hyvässä olossa ja pumpulissa. Olimme hyvin rakastuneita vuosikausia, mutta taustalla alkoi olla isoja ongelmia muiden asioiden kanssa.
Kun erosimme, rakastimme edelleen toisiamme, vaikka totesimmekin, ettemme voineet elää toistemme kanssa. Jos tietyt asiat olisivat olleet toisin, olisimme voineet olla naimisissa elämämme loppuun saakka. Rakkaus ei ole päättynyt vieläkään.
Milloin sinä opit että pisteen jälkeen tulee välilyönti, oi urpo.