Oletteko tavanneet ihmisiä joiden pelkästä läsnäolosta tulee outo olo?

Vierailija kirjoitti:

Monet kirjoittaa tässä ketjussa persoonallisuushäiriöisistä. Voisitteko tarkentaa, että tarkoitatteko narsistisia vai jotain muita? Esim. rajatila / epävakaa -häiriöiset on ihan eri tavalla rasittavia kuin narsistiset.

Ja muitakin on, mutta nuo taitaa olla ne tunnetuimmat.

Usein pers.häiriöisillä piirteitä useammasta, lomittuvat tai ovat lähellä toisiaan, etenkin samaan ryhmään kuuluvat häiriöt. Vaikea eritellä ja myös diagnosoida. Kaikille kuitenkin ominaista tietty itsekeskeisyys, koska häiriö ohjaa ihmistä enemmän tai vähemmän, eikä itsesäätely toimi. Selviytymismekanismi menee mm. ihmissuhteiden tai itsereflektion ja oppimisen edelle.

Minulla oli muutama vuosi sitten " ystävä " nyt en ole nähnyt häntä mutta julkisella paikalla tuli aina kysymään miten minä voi? Samalla katsoen porautuen silmiin kertoen olevansa se lepolan kaveri! Mitään käsitystä ei kyllä vieläkään ole kuka tuo kyseinen ihminen oli tai mikä on lepola?

:D

Ainakin paikkakunta.

Tapasin kerran Ior Bockin, siihen aikaan kaukojunissa sai vetää röökiä. Tiesin heti, että jos olisi vetäissyt sauhut kaverin piipusta olisi VARMASTI tullut outo olo. Juttelimme muuten vain niitä näitä, minä, tyttöystäväni ja Bock. Kerrassaan erikoinen mies. RIP.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etenkin psykopaatin ensivaikutelma on se paras koko porukasta johon naisetkin lankeavat ja kaikki luottavat. Nämä ovat " en ikikuuna olisi uskonut"- tapauksia.

En ikinä tule ymmärtämään miten ihmiset eivät näistä näe tai vaistoa. Psykopaatit harvinaisempia toki, muita pers.häiriöitä enemmän ja eri skaaloilla. Mutta se epäaitous mikä heistä huokuu. Sitä ei voi olla havaitsematta. Yritys manipuloida muita tai tilanteita. Ylimielisyys ja laskelmointi ennen kaikkea, se tulee aina läpi. Liian hyvä itsetunto, jota pönkitetään kuitenkin näkyvästi. Eivät noudata samoja (tai mitään) sääntöjä kuin muut. Olen päätellyt, että osaavat antaa ihmisille sen mitä nämä toivovat, joten asioita voi jättää huomioimatta ja tämä sokaisee.

Taitava psykopaatti onnistuu kyllä huijaamaan ihan ketä tahansa. Jopa psykopaatteja työkseen hoitavia ihmisiä. Tästä on kiinnostavia kuvauksia mm. Robert E. Haren kirjoissa.

Juttelin kerran erään vankeja hoitaneen psykiatrin kanssa. Hän kertoi, että paatuneimmat tapaukset osaavat olla uskomattoman vakuuttavia jopa ammattilaisen näkökulmasta.

Pienet lapset saattavat vaistoa herkemmin näitä juttuja kuin aikuiset. Monesti lapsi karttaa tiettyä aikuista, joka myöhemmin osoittautuu esim. pedofiiliksi. Minäkin kartoin ja kammosin lapsena yhtä naapurin miestä, ja aikuisena kuulin, että hän oli käyttänyt hyväksi omia lapsiaan.

Yksi saliohjaaja sai aina aikaan kylmät väreet. Myöhemmin tuomittiin kidutusmurhista. Hyi.

Usein on tullut törmättyä ihmiseen joka on heti kättelyssä saanut niskavillat pystyyn. Myöhemmin paljastunut vaikka mitä ikävää henkilöstä. En pidä näitä ilmiöitä yliluonnollisena, vaan ihan omana herkkyytenä tulkita ilmeitä ja kehonkieltä jne.

Tämä on ihan niin kuin oma eksäni ja valitettavasti lapseni isä. Harmittaa lapsen puolesta, että minun virheeni takia hänellä tuollainen isä on ja omasta puolesta, etten ikinä pääse hänestä eroon täysin, kun lapsen kautta side on.

Jälkiviisaana opettanut itselle, että jos jostain ihmisestä tulee itselle epämääräinen olo, ei heille tarvitse antaa mahdollisuutta,vaan voi vaan kävellä pois.

Mikko 285 kirjoitti:

Avopuolisoni entinen mies ja lapsensa isä. Maanis-depresiivinen, narsisti, alkoholisoitunut ja muutaman kerran asioinut poliisin kanssa perheväkivalta tilanteen vuoksi.

Neuvottelutaidoton, muita syyllistävä ja aina omasta mielestään oikeassa. Erittäin kuluttava persoona, vaikka istuisi hiljaa. Ja jos ei istu hiljaa niin vika on aina muissa, erityisesti avopuolisossani. Vaikka mm. lastensuojelu on asiasta toista mieltä.

Aiheuttaa meille tälläkin hetkellä erittäin suuria ongelmia, mutta minkäs teet niin kauan kuin heillä on yhteinen lapsi.

tätä piti siis lainata tuohon äsköiseen postaukseen eksästä ja lapseni isästä

Viedessäni lastani päiväkoti-ikäisen ystävän luokse kylään, minulle tuli outo ja epämiellyttävä olo. Toinen vanhemmista menehtyi tapaturmaisesti jonkin ajan kuluttua. Tästä on jo useampi vuosi aikaa, mutta tilanne palautuu hetkittäin mieleeni.

Olen. Itseni.

Olen nähnyt painajaisia hirviöpsykiatreista jo 30 vuotta. Että, joku ihmishirviö poikkeuksellisine näkemyksineen alkaa ihmismielen asiantuntijaksi, vailla pienintäkään inhimillisyyteen viittaavaa tekijää, parantaen ihmisiä paskaksi. Tänne jäät sitten tyhjänä humisemaan ja pyörimään. Onnekkaimpia heistä ovat ne, jotka ovat jo pois päässeet.

Katajanokassa kerran istui HÄN , sanattomastti pyysi. Pistäkää jo perkele se sellin ovi kiinni ja lukitkaa ainakin viideksisadaksi vuodeksi. Kyllähän niissä selleissä nykyään kelpaa vai kelpaako?

Olin aikaisemmin töissä eräässä sairaalassa. Aina kun uusi psykiatri tai psykologi tuli taloon, heidät tunnisti automaattisesti omituisesta pitkästä intensiivisestä tuijotuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Olen katunut syvästi sitä kun aloin seurustella ex-poikaystäväni kanssa. Luulin löytäneeni minulle sopivan ihmisen. Jätin samalla yhtäkkiä pojan, jonka kanssa olimme pitkään seurustelleet rauhallisesti ja olleet ystäviä. Hyvin nopeasti uusi poikaystävä osoittautui henkisesti erttäin sairaaksi. Hän meinasi tuhota koko elämäni senkin jälkeen kun erosin hänestä. Ihan kuin olisin astunut suoraan ansaan alkaessani olemaan hänen kanssa. Samalla petin ja järkytin edellistä poikaystävääni. Kaikki suhteet katkesivat joka suuntaan.

Ne pienet varoittavat merkit olivat olemassa jo heti alussa.

Menetitkö siis ystäväsi ja muutkin ihmissuhteet? Mulle kävi jotain vastaavaa. Ikävintä on , että kyky tuntea normaaleita hyviä tunteita tavallisista asioita saattaa mennä kokonaan.

Mulla vaan ei ole elämässä ollut riitävästi valinnan varaa.

Mulle kävi kerran niin, että matkalla yöllä kotiin,  ja mua lähti seuraamaan auto. Tai ei se seurannut, se ajoi vieressä sivukujalla eikä lähtenyt pois, vaikka käytin tarkoituksella näkyvästi älypuhelinta. Lopulta kuski alkoi inttämään siitä, tulenko kyytiin vai en - olin enää vain minuutin matkan päässä huoltoaseman myymälästä, jonne olin matkalla, ja silti jokin sanoi, että mun on pakko suostua autoon. Asuin lähistöllä ja pelkäsin, että auto jää odottamaan poistumistani huoltikselta. Heti noustuani autoon kuski kiihdytti aivan älyttömään nopeuteen ja eka kysymys oli, odottaako mua joku kotona. Puhelin kädessä valehtelin että poikaystävä odottaa hereillä ja juuri viestittelen hänelle. Kuski ajoi ohi ohjeistukseni mutta päästi minut ulos autosta, kun jatkoin teeskennellyn hyväntuulisena jutusteluani "poikakaverista". Tästä on n. 15 vuotta aikaa enkä silloin vielä ollut lukenut Järvenpään sarjamurhaajasta; olen varma, että olin hänen, tai hänen kaltaisensa kyydissä. 

Yleensä aina kun joudun jotenki erikoiseen, painostavaan tilanteeseen, pyrin esittämään mahdollisimman skarppia, harmitonta, hyväntuulista ja "kevyttä" - se on pelastanut minut useasti. Ainakaan virkavallalla uhkailu ei auta, eikä se, että näyttää pelkonsa. Pitää näyttää uhalle, että seurastani on "helppo kääntyä takaisin tilanteesta". 

Homodiskossa naismies. Siveli säärestä. Hmmm....

Äitini :(

Vierailija kirjoitti:

Olin aikaisemmin töissä eräässä sairaalassa. Aina kun uusi psykiatri tai psykologi tuli taloon, heidät tunnisti automaattisesti omituisesta pitkästä intensiivisestä tuijotuksesta.

:D Ite tavannut kaikkea muuta kuin intensiivisiä tyyppejä heidän kanssa työskennellessä. Usein kiinnostus ja uteliaisuus ihmisiin kyllä yhdistää.

Exäni sanoi minulle usein, että hänelle tulee outo olo eikä hän voi olla normaalisti, koska olen niin "kummallinen". Hassuinta tässä oli se, että mielestäni nimenomaan hän oli kummallinen, välttelevä, ylimielisen oloinen noissa tilanteissa. Käytännössä hän piti omia tunteitaan minun outoutena, mikä oli pidemmän päälle raskasta.

Varsinkin jos mielenterveys reistailee ja ei oo ihan varma ja selviää myöhemmin että oikeassa olin.