Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Työkaverini kävi pahasti hermoille. Purin tunteitani toiselle työkaverille, ja meistä tuli ystävät. Molempia ärsytti sama tyyppi, ja pystyimme viesitteleemään hänestä, ensin asiallisesti mutta lopulta yhä rumemmin, esim. hän alkoi kommentoida yhä enemmän työkaverin ulkonäköä. Huomasin meneväni mukaan siihen, vaikka normaalisti en arvostele muiden ulkonäköä. Lopulta puhe kuitenkin kääntyi minun ulkonäkööni, hiuksiin ja vaatteisiin ja muuhun. Koin että tämä työkaveri oli erittäin tuomitseva. Lopulta sain tietää, että hän oli parjannut minua myös selän takana kauniimmalle työkaverille. Ei ollut enää paljon halua olla ystävä hänen kanssaan.

Tuossa tilanteessa tajuan itsekin menneeni liian pitkälle ja ehkä halusin jouruta sellaisen kanssa, jonka koin kohottavan omaa arvoani työyhteisössä. Olin kovin epävarma ja sressaantunut, vihasin sitä työtä. Se ei kuitenkaan oikeuttanut ilkeyttä. Olen yrittänyt oppia pois juoruilusta ja löytää ystäviä, joiden kanssa voin olla positiivisempi.

Joo olen ns. hävinnyt elämästä ja vetäytynyt. Jos kuulen toistuvasti, että joku puhuu minusta pahaa niin otan etäisyyttä. Tällä osoitan, että juoruilija ei tunne minua ja katkon kateellisten panetteluilta siivet. Näitä ihmisiä en yleensä tunne kovin hyvin muutenkaan.

Ystäville annan aina useamman mahdollisuuden, koska kaikilla on vaikeita aikoja elämässä ja en itsekään ole täydellinen.

Kerran olen kuitenkin katkaissut välit täysin ja lopullisesti. Ystäväni tai näin luulin alkoi hyvin passiivis-aggressiiviseksi noin vuoden tuntemisen jälkeen. Hän valitti mm. siitä, että olin kymmenen vuotta vanhempi ja tylsää seuraa, elämänvalinnoistani (esim. lapsien saamisesta), piikitteli ulkonäköäni (rupsahtanut, tyhmät epämuodikkaat vaatteet) ja yleisesti vähätteli jatkuvasti pikkuisen kaikkea mitä tein ja sanoin. Sanoin tästä hänelle ja yritin korjata tilannetta mm. siten, että yritin korjata omaa käytöstäni esim. olemalla aina positiivinen hänen seurassaan. Hän valitti nimittäin siitäkin, että valitan liikaa ja uhriudun kaikesta ja hän ei jaksa kuunnella. Positiivisuuteni oli sitten hänestä kuitenkin feikkiä ja valitti siitä ihan yhtä paljon.

Lopulta kyllästyin "ystäväni" kiukutteluun ja feidasin täysin elämästäni. En ole kauheasti kaipaillut. Lyhyttä elämää ei kannata tuhlata vihaisten ihmisten edessä matelemiseen.

Olen vetäytynyt ystävyyssuhteesta. Ystävälläni on aika laajoja ongelmia, ja vaikka meillä on paljon yhteistä ja myös paljon yhteistä hyvää, niin minulle yksinkertaisesti tulee aina paha olo kun vietämme aikaa. Hän tuntuu todella arvostelevalta ja minulle ei tule sellainen olo, että olisin suhteessamme riittävä sellaisena kuin olen.

Olen miettinyt, että kunhan hän on käynyt terapiansa, niin olen häneen taas yhteydessä. Hänellä ei ole mitään käsitystä henkilökohtaisista rajoista, ja minusta tuntuu liian rankalta aina pitää omia rajojani kynsin ja hampain. Siksi olen vain alkanut vastata hänen viesteihinsä hieman epämääräisemmin, ja nyt hän ei ole enää viestitellytkään.

Alun alkaen ajattelin, että täytyisi käydä hänen kanssaan jokin keskustelu, mutta kun en oikeastaan halunnut käydä hänen kanssaan mitään intensiivisiä syvällisiä henkilökohtaisia keskusteluja niin vaan vetäydyin.

Kasvoin ulos kavereista täysi ikäiseksi tultaessa. Nyt onnellisesti yksin tehden omia juttuja. Kaverit on vain taakka.

Vierailija kirjoitti:

Työkaverini kävi pahasti hermoille. Purin tunteitani toiselle työkaverille, ja meistä tuli ystävät. Molempia ärsytti sama tyyppi, ja pystyimme viesitteleemään hänestä, ensin asiallisesti mutta lopulta yhä rumemmin, esim. hän alkoi kommentoida yhä enemmän työkaverin ulkonäköä. Huomasin meneväni mukaan siihen, vaikka normaalisti en arvostele muiden ulkonäköä. Lopulta puhe kuitenkin kääntyi minun ulkonäkööni, hiuksiin ja vaatteisiin ja muuhun. Koin että tämä työkaveri oli erittäin tuomitseva. Lopulta sain tietää, että hän oli parjannut minua myös selän takana kauniimmalle työkaverille. Ei ollut enää paljon halua olla ystävä hänen kanssaan.

Tuossa tilanteessa tajuan itsekin menneeni liian pitkälle ja ehkä halusin jouruta sellaisen kanssa, jonka koin kohottavan omaa arvoani työyhteisössä. Olin kovin epävarma ja sressaantunut, vihasin sitä työtä. Se ei kuitenkaan oikeuttanut ilkeyttä. Olen yrittänyt oppia pois juoruilusta ja löytää ystäviä, joiden kanssa voin olla positiivisempi.

Hyvinkin tuttuja tuntemuksia itsellenikin, varsinkin kuvaamasi oman epävarmuuden peittämisyritykset työyhteisössä tuolla tavoin. On tosiaan turhankin helppoa yhtyä tuollaisen pääsääntöisesti negatiivisen työkaverin kommentteihin kolmatta henkilöä kohtaan, niitä sitten monesti katuu myöhemmin...

Kyllä.

Vähättely, halveksunta ja iva. Mistä tahansa puhumme saan osakseni vähättelyä tai ivaa.

Kun huomasin ns. ystävyyden aiheuttavan enemmän pahaa mieltä ja surua niin ei ollut mieltä pitää yhteyttä.

Kaikki keskustelu yritykset asiasta kuitattiin " miksi oot niin herkkä, sä otat asiat niin vaikeasti, mitäs oot tommonen"

Kun olin nuori, minulla oli kaveriporukassa sellainen ystävä, joka oli aluksi tosi mukava. Hän tutustui helposti moniin ihmisiin. Kun häntä tunsi vähän pidempään, huomasi kuinka itsekeskeinen hän oli.

Hän saattoi puhua vaikka koko päivän tarvitsematta minkäänlaista vastausta takaisin. Hän myös saattoi yhtäkkiä haukkua jonkun kaveripiiristämme muille, joko niin että tämä henkilö oli paikalla tai ei ollut. Itse asiassa ei varmaan ole yhtään henkilöä kaveripiirissäni, joka ei olisi joutunut haukkujen kohteeksi. Tällä kaverilla oli myös outo tapa valehdella. Kun olimme jossain baarissa ja jos sattui niin käymään että miehet iskivät minua sinä iltana paljon, tämä kaveri saattoi sanoa, että häntä oli isketty hirveästi, vaikka kukaan ei ollut edes jutellut hänen kanssaan.

Kaiken kukkuraksi, jos olimme jossain viettämässä iltaa niin että poikakaverit olivat mukana, tämä kaveri houkutteli jonkun toisen poikakaverin jonnekin kauas ja vietti siellä aikaa kahdestaan tämän kanssa koko illan. Ja hän teki tämän siis joka kerta.

Kaveri oli itsekin sanonut joskus että hänellä on tapana aina vaihtaa kaveriporukkaa. Hän vain jäi sitten pois porukoista jossain vaiheessa. En ole varma halusiko hän vaihtaa porukkaa vai huomasiko hän, ettei häntä enää haluttu tavata.

Tietysti. Vain hävinnyt, vai meinaatko että kaikki ystävyydet ja kaveruudet ovat koko elämän kestäviä? Niitä tulee ja menee, jotkut vain hiipuvat. Jos on tullut oikea ja yhtäkkinen välirikko, niin kohde kyllä tietää sen, miksi.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin nuori, minulla oli kaveriporukassa sellainen ystävä, joka oli aluksi tosi mukava. Hän tutustui helposti moniin ihmisiin. Kun häntä tunsi vähän pidempään, huomasi kuinka itsekeskeinen hän oli.

Hän saattoi puhua vaikka koko päivän tarvitsematta minkäänlaista vastausta takaisin. Hän myös saattoi yhtäkkiä haukkua jonkun kaveripiiristämme muille, joko niin että tämä henkilö oli paikalla tai ei ollut. Itse asiassa ei varmaan ole yhtään henkilöä kaveripiirissäni, joka ei olisi joutunut haukkujen kohteeksi. Tällä kaverilla oli myös outo tapa valehdella. Kun olimme jossain baarissa ja jos sattui niin käymään että miehet iskivät minua sinä iltana paljon, tämä kaveri saattoi sanoa, että häntä oli isketty hirveästi, vaikka kukaan ei ollut edes jutellut hänen kanssaan.

Kaiken kukkuraksi, jos olimme jossain viettämässä iltaa niin että poikakaverit olivat mukana, tämä kaveri houkutteli jonkun toisen poikakaverin jonnekin kauas ja vietti siellä aikaa kahdestaan tämän kanssa koko illan. Ja hän teki tämän siis joka kerta.

Kaveri oli itsekin sanonut joskus että hänellä on tapana aina vaihtaa kaveriporukkaa. Hän vain jäi sitten pois porukoista jossain vaiheessa. En ole varma halusiko hän vaihtaa porukkaa vai huomasiko hän, ettei häntä enää haluttu tavata.

Todella omituista ja kiusallista baarikäytöstä :(

Imelältä paskalta haiseva kaverini onneksi katkaisi välit onneksi, kun aloin käyttäytyä samalla lailla kuin hän. Ikävin ihminen jonka olen ikinä tuntenut. Aina haukkumassa muita.

Pariin ystävään välit katkesivat, kun he eivät vastanneet viesteihini ja tein siitä omat johtopäätökseni. Nykyään, kun ihmisillä ei ole enää tapana vastata viesteihin niin ahkerasti, olen alkanut miettiä että teinkö sittenkin erehdyksen. Juuri kukaan ei enää vastaile viesteihini, mutta enhän minä voi kaikkiin tuntemiini ihmisiin panna välejä poikki. Ehkä ne kaverit, jotka eivät vastanneet, eivät tarkoittaneetkaan sillä sitä, etteivät enää haluaisi olla tekemisissä. Ehkä olisi kannattanut soittaa heille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu

Unohtui mainita, että laillisten lääkkeiden lisäksi ystävä lääkitsee itseään laittomilla aineilla. Tämä häiritsee itseäni todella paljon, ystävä ei näe asiassa mitään ongelmaa eikä ole halukas ratkomaan ongelmiaan muilla keinoilla :(

Mutta jos masentuneella on voimat vähissä, niin miksei ystävä jaksa tavata häntä? Aika paradoksaalista, että se osapuoli, joka on periaatteessa terve ja reipas, on juuri se osapuoli joka ei jaksa tapaamisia. Kuka onkaan lopulta sairas ja kuka terve.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin nuori, minulla oli kaveriporukassa sellainen ystävä, joka oli aluksi tosi mukava. Hän tutustui helposti moniin ihmisiin. Kun häntä tunsi vähän pidempään, huomasi kuinka itsekeskeinen hän oli.

Hän saattoi puhua vaikka koko päivän tarvitsematta minkäänlaista vastausta takaisin. Hän myös saattoi yhtäkkiä haukkua jonkun kaveripiiristämme muille, joko niin että tämä henkilö oli paikalla tai ei ollut. Itse asiassa ei varmaan ole yhtään henkilöä kaveripiirissäni, joka ei olisi joutunut haukkujen kohteeksi. Tällä kaverilla oli myös outo tapa valehdella. Kun olimme jossain baarissa ja jos sattui niin käymään että miehet iskivät minua sinä iltana paljon, tämä kaveri saattoi sanoa, että häntä oli isketty hirveästi, vaikka kukaan ei ollut edes jutellut hänen kanssaan.

Kaiken kukkuraksi, jos olimme jossain viettämässä iltaa niin että poikakaverit olivat mukana, tämä kaveri houkutteli jonkun toisen poikakaverin jonnekin kauas ja vietti siellä aikaa kahdestaan tämän kanssa koko illan. Ja hän teki tämän siis joka kerta.

Kaveri oli itsekin sanonut joskus että hänellä on tapana aina vaihtaa kaveriporukkaa. Hän vain jäi sitten pois porukoista jossain vaiheessa. En ole varma halusiko hän vaihtaa porukkaa vai huomasiko hän, ettei häntä enää haluttu tavata.

Onkohan nää jotain sosiopaatteja? Tuollaisia ihmisiä tullut itsellekin vastaan

Yhden kanssa lähdin mökille saunomaan. Matkalla tämä henkilö sanoi että hakisinko hänelle olutta kaupasta. Sanoin etten itse halua olutta mutta hae vaan jos haluat. No ei hakenut ja alkoi sitten murjottaa.

Perille päästyämme sanoi että hänellä meni maku tästä hommasta ja haluaa takaisin kaupunkiin. Sanoin että laitan nyt saunan ensiksi lämpiämään ja vien hänet sitten mutta hän sanoi siihen että heti pitää päästä, hän on siellä mökillä nyt vastoin tahtoaan joten tämä on kidnappaus. Siihen loppui se ystävyys.

Olen. 2 kertaa.

Ensimmäinen oli minusta todella mustasukkainen. Suuttui ja mökötti, jos esim joku toinen ystävä tiesi jo jonkun asiani, jota kerroin hänelle. Alkoi ystävyys ahdistaa, niin että katkaisin välit aika äkkiarvaamatta. Ei ollut täysin normaalia hänen käytös.

Toisen kerran katkaisin välit jatkuvan negatiivisuuden ja ankeuden takia. Oli velvollisuus ja taakka enää nähdä. Ystäväni oma elämä alkoi typistyä samojen ongelmien vatvomiseen-joille ei ollut valmis tekemään mitään. Minun olisi pitänyt toimia terapeuttina, joka muistaa jokaikisen hänen sanomansa asian ja muistaa kysellä vointia ja ongelmien ratkeamista/ratkeamattomuutta. En vain enää jaksanut. Se surumielisyys, kyynistyminen ja typertyminen omiin näkökulmiinsa oli ahdistavaa.

Sama ihminen otti jokaisen ihmisen sanomisista itseensä, jokaisen miehen puhumisen flirttailuna jne. Jotenkin todella raskas sivusta oli seurata tuota ja esittää kiinnostunutta.

Näiden takia en enää edes halua tutustua uusiin ihmisiin, kun pinnan alta voi paljastua mitä vain myöhemmin. Minulla on muutama luottoystävä ja heistä pidän kiinni.

Ystävänä oli narsistinen, riippuvainen ja passiivis-aggressiivinen (kirjoitinko oikein :D ) henkilö. Tutustuttiin eksäni kautta, jonka kanssa erottiin, kun tulin petetyksi ja jätetyksi. Moni oli puolellani, paitsi tämä ystävä. Myös elätteli toiveita, että kyllä eksäni palaa luokseni. Sanoin, että ei se nyt noin vaan käy ja jos yrittäisikin, se on minun asiani, haluanko yrittää uudestaan. Mielestäi jätetylle ei saisi koskaan sanoa, että eksä palaa takaisin, koska se ruokkisi epätoivoa. Olin omaa ensimmäistä eroani jo oppinut, että kannattaa opetella ajattelemaan, ettei se eksä palaa, koska helpompi keskittyä omaan elämään. Siksi pärjäsin, mutta jotenkin suututti, että ystäväni elätteli muissa eronneissa turhaa toivoa. Hän oli myös patologinen valehtelija ja aina se uhri. Kun yritin puhua omista huolistani, se kääntyi aina häneen, koska hänen mielestään hänellä oli aina eniten ongelmia. Suhteissaan aina sellainen, että käskyttelee miestä ja on selvästi riippuvainen: ei osaa tehdä itse ruokaa, ei siivoa tai mitään. Ainoastaan pelaaminen onnistuu. Vika oli myös aina kaikissa muissa, ei hänessä. Ei pärjännyt töissä, koska ei jaksanut liikkua (yritti olla ravintola-alalla, en muista mikä työ) ja kun siitä annettiin palautetta, niin totta kai vika oli muissa. Piti itseään myös hyvin älykkäänä... Yritin kerran saada hänet lääkäriin, koska oli saanut pahan vamman kaatumisesta, mutta ei suostunut. Sitten tykkäsi juoda liikaa virvoitusjuomia, siis sellainen iso pullo meni JOKA PÄIVÄ. Ihmekös oli luukatoa ja hän sanoi, ettei voi lähteä kävelylle koska tämä, tämä ja tämä. Ehdotin, että menisi lääkäriin niin tulisi selkeät hoito-ohjeet, mutta ei koska hän kertoi olevansa niin spesiaalitapaus, ettei lääkärit häntä auta. Aloin jo väsyä jatkuvaan huolehtimiseen ja siihen, että mitä tahansa tein, siitä ei ollut apua. En myöskään jaksanut katsoa, mihin uusi parisuhde oli menossa (selkeästi potilassuhteeseen..) niin jätin vastaamatta yhteen viestiin, kun ei hyväksynyt apuani. Ei ole sen jälkeen kuulunut, eli oikeasit merkitsin aika vähän hänelle. Tajusin että hän otti yhteyttä vain, jos tarvitsi jotain. Minulle riitti.

Minulla on ollut koko elämäni ajan tapana katkaista välit ja nyt minulla ei ole ainuttakaan suvun ulkopuolista ystävää tai kaveria. 

Mielestäni välien katkaisu on hyvin vapauttavaa. Saan siitä hetkellisen voimaantumisen, vaikka jotenkin tämä verkoston puuttuminen vielä kostautuu. No viimeaikaiset suhteet/ välit ollut lyhytaikaisempia alle vuoden kestäviä mm. työn kautta. Tutustun kuitenkin melko helposti uusiin ihmisiin. Kuitenkin esim. koulun päätyttyä katkaisin välini monia vuosia rinnalla kulkeneisiin henkilöihin, mikä vähän jäänyt jopa mietityttämään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut koko elämäni ajan tapana katkaista välit ja nyt minulla ei ole ainuttakaan suvun ulkopuolista ystävää tai kaveria. 

Mielestäni välien katkaisu on hyvin vapauttavaa. Saan siitä hetkellisen voimaantumisen, vaikka jotenkin tämä verkoston puuttuminen vielä kostautuu. No viimeaikaiset suhteet/ välit ollut lyhytaikaisempia alle vuoden kestäviä mm. työn kautta. Tutustun kuitenkin melko helposti uusiin ihmisiin. Kuitenkin esim. koulun päätyttyä katkaisin välini monia vuosia rinnalla kulkeneisiin henkilöihin, mikä vähän jäänyt jopa mietityttämään.

No varaudu siihen, että edessäsi on tosi yksinäinen aikuisuus ja sitten vanhuus. Sosiaalinen elinpiiri kapenee muutenkin iän myötä ja sinä annat erakoitumisellesi vielä lisävauhtia toimimalla kuten toimit, joten teehän jo etukäteen suunnitelmia sen varalle miten saat aikasi kulumaan vuodesta toiseen ilman juttukavereita ja seuraa. Voi käydä aika pitkäksi jos vaan itsensä kanssa keskustelee.

Ihminen joka oli kuin sisko. Hän ei asu Suomessa ja meillä on tapana nähdä kerran vuodessa jossain yhteisellä lomalla.

Olimme taas lähdössä. Pvm sovittu jo ainakin puolivuotta ennen. Hotellivaraus oli hänen nimissään. 2 viikkoa ennen lähtöä hän alkoi kierrellen ja kaarrellen sanoa että ehkä hänellä ei olekaan rahaa lähteä. Sanoin että nyt sanot varmasti koska mulla on lennot ostettuna ja jos pitää ruveta hommaamaan itselle majapaikkaa. Ei vieläkään suostunut sanomaan varmasti.

Varasin kuitenkn itselle hotellin ja jouduin maksamaan todella paljon ylimääräistä koska lähtö oli niin lähellä.

Pari päivää ennen lähtöä minulle selvisi, että hän oli tiennyt että ei pysty lähtemään viikkoja enne kuin kertoi minulle. Oli kertonut yhteiselle tutuille. Ja oli kerta toisensa jälkeen valehdellut minulle että on ostanut lennot ja suunnitteli tekemistä reissussa. Tämä yhteinen kaveri oli sitten painostanut hänet vihdoin kertomaan minulle etten jää ihan tyhjän päälle.

Ystävä selitteli mulle että ei ollut halunnut vain loukata minua ja pelkäsi että suutun ja miten hän ajatteli vain minä.

Minä ajattelin että p.puhetta itseään hän ajatteli, oli pelkuri. Petyin myös siihen että hän ajatteli minusta ja ystävyydestä niin vähän että suuttuisin tuosta.

Jos hän olisi alkujaan sanonut minulle rehellisesti että nyt ei rahallisesti onnistu en olis loukkaantunut yhtään. Viihdyin matkalla myös yksin.

Tämän jälkeen alkoi kauhea uhriutuminen ja huomasin miten minä jatkuvasti lohduttelin häntä ja pyytelin anteeksi että olin edes suunnitellut reissua.

Hän on niitä ihmisiä joka on aina kaikessa uhri. Hänen elämänsä ja ongelmansa ovat aina isompia kuin muiden ja siksi muiden pitää aina ymmärtää ja tukea häntä.

Tämän jälkeen on selvinnyt että hän on tehnyt samanlaisen tai samankaltaisia temppuja ennenkin. Monelle muulle.

Jo silloin kun tämä tapahtui otin etäisyyttä. Viimein juttu tuli nyt korona-aikana. Hän asuu itsekseen, tekee vapaaehtoistyötä muutamana päivänä viikossa, jonne ajelee taksilla koska hän ei kävele jne,

Mulla on lomautusuhka päällä. 3 koululaista kotona joista 1 erityislapsi jolla on nyt todella haastavaa ilman koulua. Yli 80 isovanhempi rajan takana Uudellamaalla jne. Arjesta selviäminen on todella rankaa nyt, ihan niinkuin monelle muillekkin. Just ja just selviän kun keskityn omaan ja oman perheen elämään.

TämäYstävä joka on tottunut että minä aina kuuntelen ja olen hänen tukena sitten suuttui kun en ollut heti vastaamassa hänen uhriviesteihjnsä. Sain kiukkuisen viestin että miksi ignooraan hänet.

Sen jälkeen sen todella teinkin jos tässä maailman tilanteessa jaksaa edelleen ajatella vain itseään ja luulee että kaikki keskittyy häneen niin antaa olla.

Nyt ei ole edes ikävä. Kevyt olo. Hän oli oikeastaan todella raskas ihminen.

Ihmisistä tulee outoja, kun heihin tutustuu lähemmin. En enää juurikaan välitä hankkia uusia ystäviä. Huonot ihmissuhteet olen katkaissut. On ollut muun muassa läheisriippuvaisia. Eräskin nainen olisi tullut joka päivä kylään. Suuttui, kun kieltäydyin. Hän jäi lorvimaan iltaan asti. Vasta kun sanoin, että menen nukkumaan, tajusi lähteä. Soitteli monta kertaa päivässä ja laittoi viestejä. Hermothan siinä meni. Pääsin hänestä eroon, kun en enää vastannut. Myöhemmin tapasin toisen melkein yhtä hankalan ihmisen. Oli aluksi ihan ok tyyppi, mutta kun alkoi kertoa mt-ongelmistaan ja oudoista harhoista, meni mielenkiinto. Tämäkin alkoi soitella liian usein minulle ja kun tulin töistä, tämä ystävä oli oven takana odottamassa. Sitten alkoi tulla viikonloppuisin aamulla oven taa ilmoittamatta. Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa ja viettää aikaa, mutta liika on liikaa. Minulla on perhekin, niin tekemistä on kyllä. Saatan olla itsekäs ja paskapää nii kuin minut haukkuivat, mutta arvostan yksityisyyttä.