Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Vanha kouluaikainen ystävä muutti toiselle paikkakunnalle, perusti perheen ja halusi varmaan sitten katkaista kaikki välinsä vanhoihin ystäviin. Ymmärtäkseni minulla tai muilla "vanhoilla kavereilla" ei ollut mitään riitaa taikka muuta sellaista yhteydenpidon katkaisseeseen kaveriin. Syytä ei ole koskaan kertonut, hän vain katosi yhteydenpidosta, asuinpaikan tiedän mutta eihän yhteyttä voi vain toispuoleisesti

Näin voi käydä ja hän varmastikin halusi näin käyvän - aika surullinen juttu

Kourallisen ihmisiä olen joutunut jättämään pois elämästäni monista eri syistä;

-Väkivaltainen ja aggressiivinen käytös. Ei saanut olla eri mieltä tai alettiin käyttäytyä uhkaavasti. Toisen huonoa käytöstä ei saanut ikinä kyseenalaistaa.

-Nolo ja kiusallinen olemus. Toinen oli vain liian kummallinen. Yhteiset hetket olivat hukkaan heitettyä aikaa, joista en ikinä nauttinut. Meillä ei ollut mitään annettavaa toisillemme.

-Epäluotettavuus. Toinen petti luottamukseni ja puhui pahaa selkäni takana useita kertoja ja pilasi maineeni.

Tästäkään ei saanut ikinä keskustella asiallisesti.

Olen. En vaan jaksanut olla se joka aina kuuntelee toisen ongelmia. Vastavuoroisuus puuttui tai no, se oli jotenkin teennäistä. Minun asioita kuunneltiin näennäisesti ehkä hetki, mutta nopeasti palattiin taas toisen asioihin. Anteeksi vaan, mutta myös monen tunnin monologia elämän tragedioista oli välillä raskasta kuunnella kun itse ei saanut suun vuoroa.

Erään ystäväni kanssa lakkasimme puolin ja toisin pitämästä yhteyttä. Minulle se oli helpotus ja varmaan hänellekin. Hänen elämässään tuli iso kriisi, jonka jälkeen muuttui ihan eri ihmiseksi. Kuvailisin häntä ennen tätä kriisiä miellyttäväksi, ystävälliseksi, itsevarmaksi ja vaatimattomaksi hyvällä tavalla. Kriisin jälkeen hän alkoi kehua itseään jatkuvasti ja jos minulla meni jokin asia pieleen, hän kiirehti kertomaan, miten on itse juuri onnistunut kys.asiassa.

Pari hyvää ystävääni sekä ex- miehen sisarukset ja ex- miehen vanhemmat salasivat minulta useamman kuukauden ajan, että tiesivät mieheni pettävän minua. Ystäväni olivat nähneet miehen kaupungilla uuden naisensa kanssa liian läheisesti kävelemässä ja ex- mieheni oli jopa vienyt uuden naisen vanhemmilleen kylään. Sen jälkeen kun sain selville tämän salailun kysyin ystäviltäni ja ex- miehen perheeltä, että MIKSI? Miksi ette ole kertoneet minulle mitään vaikka olemme vanhoja tuttuja ja minä exänikin olimme kihloissa ja asuimme yhdessä? Kukaan ei vastannut mitään, pyörittelivät vain olkapäitään. 

Yksi näistä näistä em. ystävistäni oli nähnyt veljeni jokin aika sitten kaupungilla ja kysynyt mitä minulle kuuluu ja valitellut, että on niin kurjaa kun yksi (eli minä) puuttuu kaveriporukasta ja koko ajan on tunne, että joku puuttuu ennen niin tiiviistä joukosta.

Ihan sama, en halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. En voisi ikinä luottaa näihin "ystäviini" enää.

Onhan se niin, että etenkin niiden bilettävämpien tyyppien kanssa elämä ei kestä sitä, että siihen tulee muutakin. Mulla oli todella hyvä ystävä, meillä oli ihan jumalattoman hauskaa ja molemmilla aika menovaihe. Vähitellen kuitenkin mulla vauhti hiipui ja hänellä vain koveni. Alkoa meni siihen tahtiin, että duunit jäivät toiseksi ja yritin häntä varoitella, että sitä ei katsota hyvällä, oltiin samassa työpaikassa. Jutut jo alkoivat kiertää ja mua pyydettiin hänelle juttelemaan. Vastaus tietenkin kuului, että itsekin otat. No niin otin, mutta en duuni-iltoina, en koskaan jättänyt töitä väliin tai mennyt duuniin krapulassa. Muutenkin oli vähän eri kiinnostus työtehtäviin kuin hänellä.

Niinhän siinä sitten kävi, että potkut sai. Siitä muuttui ystävyytemme, hän koki varmaan jonkunlaisena petoksena sen, että minä jäin työpaikkaan. Saattoi soittaa esim. yöllä haukkuakseen firmaa ja raivostui suunnattomasti, kun sanoin, että hei mä menen siis töihin huomenna, en voi nyt jauhaa näitä puhelimessa. Pari muutakin juttua siinä tuli. Minä en kuitenkaan välejä katkaissut, vaan hän lopetti jossain vaiheessa vastailun ja homma hiipui sitten itsestään. Nyt laittaa vuosien päästä aina välillä jonkun viestin, että oli meillä kivaa ja niitä aikoja on ikävä. Tapaamiset eivät kuitenkaan onnistu. Olen miettinyt, että olisiko päässyt alkosta eroon ja pelkää, että mun kanssa (kun oltiin vanhat ryyppykaverit, heh heh) lankeasi taas. Se on kyllä sikäli vähän loukkaavakin ajatus, että toki mun kanssa muutakin voi tehdä kuin baariin mennä. Kävelylle vaikka. 

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Vierailija kirjoitti:

Naistenlehtien kyökkipsykologia osuu kuitenkin joskus kohdalleen omassa lyhyessä selkeydessään.  Siellä oli jonkun sortin asiantuntijan neuvo, että "ystävyys kannattaa lopettaa, jos herää epäilys siitä, onko sitä edes olemassakaan".  Asioita hetken pohdittuani lopetin yhteyden pidon muutamiin tällaisiin ihmisiin.  Kyllähän sitä nyt ainakin sitä voi vaatia, että ystävät edes toivovat hyvää toisilleen, ja kun havaitsee, että näin ei ole, niin eiköhän se "ystävyys" ollut sitten siinä.

"Pidä ystävät lähellä, ja vihamiehet vielä lähempänä" -  ehkä näin sanoi myös Julius Caesar...   ja hupsista....    eli "viisaudet" jotka mahtuvat pähkinänkuoreen, joutaisivat myös sinne jäämään.

On helvetin typerää pitää ystävänään ihmistä, joka ei sitä ole.  Ja sama koskee tietenkin myös sukulaisia ja jopa perheenjäseniä.

Näin minäkin olen tehnyt. Olemattomat ystävyydet. Jos toinen ei koskaan ota yhteyttä, eihän se silloin ole kiinnostunut sinusta tai siitä että mitä sinulle kuuluu. Olen jättänyt tällaiset ystävyydet, jotka ei toimi sellaisella periaatteella, että ystävyys on vastavuoroista, ja molemmat arvostavat toisiaan.

Itsekin koin yhen minut jättäneen kaveruuden kohdalla että hän koki varmaan mun pohdiskelut raskaiksi. Olen myös tuollainen että tykkään pohtia syvällisesti asioita vaikka mitä haluan elämältä ja sellaisia. Joitain ei vaan kiinnosta tuon tason jutut

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteydenpito vaan jäi kun oltiin ihan erilaisissa elämäntilanteissa, ehkä vähemmällä yrityksellä minun puoleltani. En vaan jaksanut silloin mitään ylimääräistä. Ystävä on sittemmin yrittänyt lämmitellä välejä pariin otteeseen, mutta en ole osoittanut vastakaikua koska en oikeastaan kaipaa häntä enää elämääni.

Kuulostat kamalalta ihmiseltä. Toivottavasti et sitten ota "ystävääsi" yhteyttä kun sinulla menee huonosti. Itsellä kaksikin tällaista "ystävää" ollut, kun eivät enää tarvitse sinua heittävät roskiin, sitten luulevat että voivat myöhemmin kaivaa esille, jos sattuvat tarvitsemaan, juu ei kiitos. 

Joskus ei vaan synkkaa. Ei siinä ole mitään kamalaa, että kokee kuin hengailisi seinän kanssa joka pitää ääntä. Ihmisillä on oikeus valita omat piirit.

Vierailija kirjoitti:

Mut on vuosia sitten paras ystäväni hylännyt, ihan puskista, enkä keksi mitään syytä. Edelleen haluaisin tietää miksi, mutta tuskin vastaisi vaikka jotain kautta sitä kysyisin. Enkä toisaalta häntä enää pystyisi elämääni päästämään. Silti on ollut yksi elämäni kipeimmistä asioista. Tavallaan oli vähän kylmä ihminen aina, enkä ilmeisesti ollut hänelle yhtä rakas. Mulla on hirveästi rakkaita muistoja ja välillä vahingossa hymyilen niille, kunnes alkaakin sattua kun muistan että ei hän halua olla missään tekemisissä enää.

Millainen sinä olet?

Oliko kaverisi kenties itsenäinen omassa rauhassa eläjä ja sinä haluat päivittäin olla tekemisissä?

Kaverisi on vähän kylmä.. miksi olet ylipäänsä hänen varaansa ystävyyttä mennyt rakentamaan? Kylmät ihmiset ei halua sitoutua kovin läheiseksi kenenkään kanssa, aina on jokin suojakenttä ympärillä niillä.

Voi olla että kaverillas on omassa elämässään tapahtunut asioita minkä tähden oireillut noin, on kokenut että seurasi ei ole hyväksi tai jotain. Jotkut ihmiset on raskaampia kuin toiset.

Eiku vaa uutta matoa koukkuun ja uutta kaveria kalastaa. Unoha toi kaveri, muistele hyviä juttuja hyvällä mutta paha unohda ettei myrkytä mieltäs enempään.

Tämä aivan vähän aikaa sitten. Miespuolinen ystäväni oli epärehellinen ja epäluotettava. Paskamaista ja lapsellista käytöstä. Oli "rakastunut" muhun, ja siitä syystä mustasukkainen. Teki asioita joissa petti luottamukseni... sitten yritti vielä härskisti syytellä minua/tekemisiäni/tekemättä jättämisiäni tekojensa alkusysäyksiksi! Vain muutaman kerran pyysi tekojaan anteeksi, enkä koskaan saanut niille mitään järkevää selitystä. Loppu ystävyyteen tuli siinä, kun hän viimeisen kerran meni tutkimaan puhelimestani kaikki mahdolliset viestintäsovellukset.

Ehdimme olla parhaat ystävät reilun kolmen vuoden ajan. Tuntuu kuin olisimme tunteneet ikuisuuden, meillä natsasi tosi hyvin yhteen. Mulla on ikävä kaikkea kivaa tekemistä, keskusteluja ja yhdessäoloa. Valitettavasti jouduin tekemään kipeän päätöksen katkaista välit. Vaikka hyviä asioita oli paljon, epäluottamus ja ikävät asiat painoivat vaa'assa liikaa.  Noita ikäviä tempauksia ja käytöstä oli ajoittain, eikä ne olis tuohon loppunu. Toistuvasti jouduin pettymään. Tunteidensa takia ystävyytemme oli muutenkin epätasapainoinen. Vähän väliä sai olla miettimässä etten vain loukkaa häntä ja  tietyissä asioissa oli vaikea olla huoletta oma itsensä. Jotenkin uskoin ja toivoin, että ystävä muuttuis parempaan kun kerron suoraan miltä musta tuntuu ja että toimintansa on väärin. Usko ei tilannetta pelastanu. Lopulta tajusin, että tulisin jatkossakin pettymään aina uudestaan ja uudestaan. Lisäksi kun luottamus on useasti menny, mun on mahdotonta rakentaa sitä tän ihmisen kans uudestaan, enää koskaan milläänlailla. 

Mun elämäs ei ollu koskaa aiemmin ollu tämäntyyppistä ihmistä eikä ihmissuhdetta. Epäterveitä merkkejä oli jo melko alussa. Halusin kuitenki uskoa hyvää. Jatkossa sitten tunnistan tämmöset. :( 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu.

Vierailija kirjoitti:

Olen. En vaan jaksanut olla se joka aina kuuntelee toisen ongelmia. Vastavuoroisuus puuttui tai no, se oli jotenkin teennäistä. Minun asioita kuunneltiin näennäisesti ehkä hetki, mutta nopeasti palattiin taas toisen asioihin. Anteeksi vaan, mutta myös monen tunnin monologia elämän tragedioista oli välillä raskasta kuunnella kun itse ei saanut suun vuoroa.

Mulla on yksi tuollainen kaveri, ja oon ottanutkin häneen etäisyyttä jo parin vuoden ajan ihan siitä syystä. Joka kerta kun nähdään, niin puheenaiheena on hän, hänen lapsensa, eksänsä jne. Erosi kyseisestä eksästä n. 20 kertaa ja joka kerta kun erosi ja palasi yhteen, halusi avautua yksityiskohtaisesti siitä miksi mies on niin kamala tai ihana, tilanteesta riippuen. Aina olisi vaan pitänyt kuunnella ja tukea, vaikka teki mieli sanoa että jätä jo se ukko lopullisesti.

Koskaan hän ei ole osoittanut kiinnostusta mun asioihin, eikä hän vieläkään tiedä mitä vaikeuksia mun elämässä on viime vuosina ollut, koska keskittyy puhumaan vain oman elämänsä tragedioista. Hän hankkiutui pari vuotta sitten raskaaksi sille miehelle jonka kanssa oli on-off -suhteessa (tätä pidin älyttömyyden huippuna, mutta sanopa se raskaana olevalle - siitähän myrsky olisi noussut). Sai keskenmenon, johon varmaan vaikutti mm. Se, että tupakoi koko ajan. Avautui tästä tragedista sitten yli vuoden ajan joka kerta kun nähtiin... Joo, ikävähän tuollainen tapahtuma on, mutta joku raja silläkin miten kauan siitä jauhetaan. Sitten kun ei enää aiheena ole menetetty lapsi, niin on nykyiset lapset joilla on kauheasti ongelmia. Hohhoijaa.

Eräässä vaiheessa elämää olen sietänyt huonoa käytöstä. Kun tiedostin tämän, tippui aika moni ihmissuhde pois. Varmaan vähän siitä kyse, että kun alkoholisti toipuu, ei ole hyvä jatkaa ystävyyttä niiden alkoholisoituneiden kavereiden kanssa, jotta itse pysyy kuivilla ja pääsee eteenpäin.

Tajusin, että minulla on ollut huonoa seuraa. Olin itse myös niin hajalla, etten ollut hyvää seura kyllä itsekkään. Tajusin kuitenkin, että olin valinnut ihmisiä ympärilleni vääristä syistä ja oman toipumisen kannalta parempi olla hetki yksin ja sitten etsiä seuraa, jossa saan olla oma itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu

Unohtui mainita, että laillisten lääkkeiden lisäksi ystävä lääkitsee itseään laittomilla aineilla. Tämä häiritsee itseäni todella paljon, ystävä ei näe asiassa mitään ongelmaa eikä ole halukas ratkomaan ongelmiaan muilla keinoilla :(

Vierailija kirjoitti:

Yksi entinen ihan hyvä ystävä oli nuorenakin vähän epätasapainoinen ja mieleltään ailahteleva, mutta kun hän tapasi puolisonsa, hän alkoi perua sovittuja tapaamisia, toi uuden puolisonsa aina mukana näihin tapaamisiin, jos tulikin paikalle ja jätti tulematta itsekin jos puoliso ei halunnut tulla. Olimme aikoinaan myös harrastuskavereita ja treenasimme yhdessä, kunnes treenit meni siihen, että sinnekin uusi puoliso tuotiin mukana ja jos hän ei osannut/jaksanut treenata, niin molemmat lähtivät. Lajimme on sellainen, mitä ei pääsääntöisesti pysty treenaamaan yksin, joten sovituista treeneistä lähteminen kesken kaiken tarkoitti aina myös sitä, että munkin harjoitus oli sit siinä. 

Mä ymmärrän sen, että uuden kumppanin kanssa elämä alkaa pyöriä paljon hänen parissaan, mutta tuon ihmisen kumppanista tuli sellanen, ettei mitään voinut enää tehdä ilman häntä. Lopulta vanha ystäväni alkoi puuttua myös mun parisuhde-elämääni sillä tavalla, et kun olimme sopineet esimerkiksi mökkireissun, hän ja hänen uusi kumppaninsa toivat sinne mukana jonkun vieraan ihmisen, josta ilmoittivat hyvin suoraan, että he valitsivat tämän vieraan mulle uudeksi miehekseni. 

Jossain vaiheessa tämän kaiken älyttömyyden jälkeen mä sit totesin, että eiköhän tää ollut tässä, ja jätin vain vastaamatta ystävän yhteydenottoihin, enkä koskaan selvittänyt hänen kanssaan tilannetta. Mulla ei vaan enää ollut kiinnostusta, kun vaikutti siltä, että hän ei ole enää sama ihminen kuin jonka ennen tunsin. 

Joistain ihmisistä tulee tosissaan sietämättömiä, kun alkavat seurustella ja suorastaan muuttuvat. En käsitä sitä ollenkaan. Itsellä mennyt välit pariin ystävään pohjimmiltaan tästä syystä joiden käytös ollut hyvinkin kuvatunlaista ja en jaksa sitä pidemmän päälle ollenkaan. Tuohon, kun laittaa vielä ystävän miehen selkeä passiivisaggressiivisuus kylässä käydessä sinua kohtaan (ilmeisesti mustasukkaisuutta?) niin homma alkaa olla taputeltu.

Up

Olen vain hävinnyt ystävän elämästä jättämällä viestittelyn ja yhteydenpidon. Kuulin hänen puhuvan minusta vähättelevään sävyyn toisille ystävilleen. Lisäksi tällä ex-ystävälläni on taito tehdä minua harmittavasta asiasta raivostuttava asia. Esim. jos puhuin jostain ongelmasta jossa on positiivisia ja negatiivisia puolia enkä oikein osaa vielä päättää kummin valitsen. Niin tämä ystävä sen sijaan että auttaisi pohtimaan oikeaa ratkaisua, niin hän yleensä mututuntumalta heitti "ainoan oikean" vaihtoehdon ja hän sai yleensä aiheesta riidan aikaiseksi ja sai minun harmitukseni satakertaistumaan niin että seuraavat 24 tuntia vitutti aina ankarasti. Lopulta ymmärsin että syy mielipahaani on tuossa ystävässä. Häntä ei oikeasti kiinnostanut muu, kuin hän itse ja hänen omat asiansa.