Liian raskas vauvavuosi :(

Miksi joku haluaa lisääntyä tuollaisten miesten kanssa?

Siis kuka itseään kunnioittava nainen perustaa 2000- luvulla perheen miehen kanssa, joka ei tee kotona mitään töitä tai huolehdi lapsistaan?!

Pyydä neuvolasta apua. Pienillä paikkakunnillakin on ennakoivaa lastensuojelua, kerhoja tai varhaiskasvatusta. Esikoiselle osa aikainen päivähoito tai kerho. Kotiapu tai ihan mikä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Miehellä siis onnettomuudessa saatu aivovamma. Ei osaa priorisoida asioita, väsyy nopeasti, illalla menee aikaisin nukkumaan ja mä hoidan kotityöt. Vauva mulla on ollut mukana sienimetsässä, mutta mun selkä ei kestä kantaa puolta tuntia pidempään. Mies puuhailee kaikkea muuta, tekee remppaa ja lenkittää koiraa, suurin osa ajasta menee pyörimseen, eli ei saa mitään aikaiseksi. Oon käynyt lääkärissä ja saanut apuja nukkumiseen, mutta kemiallinen uni ei auta ja seuraava päivä menee tokkurassa, ihan kuin krapulassa. No niin menee kyllä silloinkin kun en nuku. Ollaan riidelty monta kertaa siitä kuinka mn tarpeita ei huomioida ollenkaan ja kaikki muu menee mun edelle. Siksi rupesin pitämään päiväkirjaa, että voin konkreettisesti osoittaa miehelle että mulla ei oikeasti ole YHTÄÄN omaa aikaa ja että pää hajoaa.

-ap

Mitä se siellä remppaa ja puuhailee? Nyt oikeasti jättää sitten kaiken muun rempan ja puuhastelun ja osallistuu perheen arjen pyöritykseen siinä missä sinäkin! Ei se lasten saaminen ole mikään yhden vaan kahden kauppa. Lapset siinä kärsii jo sinä uuvut kaiken tuon taakan kanssa. Nyt kissa pöydälle ja sanot miten asia on. Käsittämätöntä hommaa kyllä.

Se remppa priorisoidaan katos mun väsymyksen edelle, tuolla aiemmin jo totesin että mun tarpeet tulee viimeisenä. Toki jos joku sen kaveri tarvitsee jotain tms niin sekin menee kaiken muun edelle. Remppaa tekee sen minkä jaksaa, eli kuutisen tuntia päivässä, muuta ei sen jälkeen jaksakaan, korkeintaan hengailee jossain muualla kuin kotona. Lähimmät ystävät ja sukulaiset on parin tunnin ajomatkan päässä. Aivovamma on sen verran tuore juttu, ettei esikoisen ajalta ole sellaisesta kokemusta ja puheet raskausaikana oli hieman erilaiset. Silloin puhuttiin paljon mun jaksamisesta, koska esikoisella oli koliikki ja mua koeteltiin silloin myös, mutta silloin miestä velvoitti työ. Kovasti lupasi ihan eri tavalla auttaa tämän kanssa, paskanmarjat.

-ap

Nyt ei kyllä väsyneelle äipälle sympatiaa heru. Voisit vaikka siihen päiväkirjaan kirjotella ylös ne syyt, minkä takia piti vauva tähän tilanteeseen hankkia? Aivovamman saanut mies on kuin yksi lapsi lisää, se ei kykene eikä pysty paljoa mihinkään vaikka haluaisi ja yleensä ei edes halua (aivovamman aiheuttamana). Olisi ihan oikeasti mielenkiintoista kuulla Ap perustelut vauvan hankintaan ja korpeen muuttoon. Mitä liikkuu tuollaisen naisen päässä?

Valitettavasti se oma aika pitää vaan ottaa, eikä odottaa että sitä mieheltäpyytänällä saisi. Itsellä on nyt 3v ja 4kk ikäset ja mies on hyvä isä, mutta jotenkin vauvan kanssa taas ihan uusavuton, vaikka on jo toinen. Tai siis pärjää se hyvin yksin lasten kanssa, mutta kun ollaan yhdessä kotona niin se on aina ihan kädet pystyssä, että miten näitä lapsia muka hoidetaan.

Asiaan. Itse olen alkanut vaan ilmoittaa, että nyt on mun omaa aikaa. Tänään menin tunniksi makkariin surffaamaan ihan vaan ilmoitusluontoisesti. Ensi viikolla käyn hommamassa kuntosalikortin ja alan käydä salilla. Aion ilmoittaa että milloin menen, enkä kysele, että mikä päivä ois hyvä. Jos alkaa kysellä, niin koskaan ei oo hyvä. Näin se on vaan tehtävä.

Kun lapsi oli täyttänyt yksi, jo alkoi helpottamaan. 6-vuotiaasta oli pari tuntia yksikseen kotona. 8-vuotiaasta jo muutaman tunnin. 13-vuotiaasta alkoi reissata ympäri Suomen kavereita tapaamassa viikonloppuisin. Kun lapsi oli 14-vuotias, jäi yksin kotiin viikoksi meidän lähtiessä etelänlomalle. Kohta täyttää 15-vuotta ja on ensi kesänä lähdössä kolmeksi viikoksi kielikurssille ulkomaille.

Oma aikasi tulee kyllä, kunhan sitä jaksaa odottaa.

Onko siis miehesi henkinen tila sellainen, että hän voi turvallisesti ottaa vastuuta lapsista? Jos on, vetoaisin siihen että rempata voi koska vain, lapsiin on vaikea luoda suhdetta varhaislapsuuden jälkeen.

Samoin kävisin vakavan keskustelun, kuinka arkea voisi helpottaa. Jos nuo remontit ovat kiireellisiä ja niiden teko sairaseläkeläisen vastuulla, olette kyllä aikamoiseen soppaan itsenne laittaneet. Tästä tulee varmasti paljon alapeukkuja, mutta koirakin vie vähiä voimianne.

Vierailija kirjoitti:

Me muutettiin pienelle paikkakunnalle vuosi sitten, en tunne täältä ketään, esikoisella ei ole kavereita (eikä ole hoidossa), täällä ei ole mitän toimintaa lapsiperheille tai äideille eikä mulla ole edes autoa käytössä. Oon vankina täällä neljän seinän sisällä, en pääse mihinkään kävellen. Leikkipuisto on noin kilsan päässä, mutta sekin on aina autio. Mies on sairaseläkkeellä, joten ihan omia hommiaan tekee, ei ole työvelvollisuuksia. 

-ap

Perusta sinä paikkakunnalle äiti-lapsikertho, varmasti moni muukin sellaista kaipaa, jos mitään toimintaa ei kerran ole. Voitte kokoontua vuorotellen kodeissa, jos muuten paikkaa kokoontumiseen ei löydy.

Palsta tökkii, joten lisään eri viestiin (olen se miestään hoitanut), että minulle käänteentekevä hetki oli psykologin vastaanotto (työterveys), jossa kuultuaan koko raskaan elämäntilanteen (riittämiin muitakin vastoinkäymisiä) ja voimien loppumisen ko. psykologi sai minut ymmärtämään, että koko perheen takia on _pakko_ tehdä itsekkäitä ratkaisuja, jos on yksin perheen kantava voima. Hän muotoili sen jotenkin niin, että "jos et nyt tee muutoksia, olette kohta molemmat sairaalassa" ja oli aivan oikeassa. Sen jälkeen kaikki ratkaisut on tehty prioriteettina arjen helpottaminen, ja nyt, muutamaa vuotta myöhemmin tilanne onkin niin normaali kuin se voi olla. Paljon tsemppiä terveen itsekkyyden kasvattamiseen sinnekin, sinun voimasi ratkaisevat.

Kotipalvelun perhetyö, toimiiko paikkakunnallasi? Siis kunnan kautta kodinhoitaja kotiin, vaikka päiväksi viikossa. Että saisit levätä, joku muu hoitaisi lapsiasi sillä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi oli täyttänyt yksi, jo alkoi helpottamaan. 6-vuotiaasta oli pari tuntia yksikseen kotona. 8-vuotiaasta jo muutaman tunnin. 13-vuotiaasta alkoi reissata ympäri Suomen kavereita tapaamassa viikonloppuisin. Kun lapsi oli 14-vuotias, jäi yksin kotiin viikoksi meidän lähtiessä etelänlomalle. Kohta täyttää 15-vuotta ja on ensi kesänä lähdössä kolmeksi viikoksi kielikurssille ulkomaille.

Oma aikasi tulee kyllä, kunhan sitä jaksaa odottaa.

Hei oikeesti. Kivat sulle mutta kyllähän tossa ap:n kuviossa on nyt kaikki aika pahasti perseellään. Ukko nyt ainakin ekaksi. Eikä kenenkään tarvitse sinnitellä ja jaksaa hammasta purren vaan apua pitää pyytää ja itsestään pitää pitää huolta! Että ottaa kupoliin tuollainen ajattelutapa, että pitäisi vaan jaksaa katsoa uusavutonta ja kyvytöntä miestä ja itse kantaa koko huushollin velvoitteet. Koska "kyllä sitä sitten joku päivä saa omaa aikaa". Paskanmarjat. Jotain itsekkyyttä nyt kehiin!

Vierailija kirjoitti:

Se remppa priorisoidaan katos mun väsymyksen edelle, tuolla aiemmin jo totesin että mun tarpeet tulee viimeisenä. Toki jos joku sen kaveri tarvitsee jotain tms niin sekin menee kaiken muun edelle. Remppaa tekee sen minkä jaksaa, eli kuutisen tuntia päivässä, muuta ei sen jälkeen jaksakaan, korkeintaan hengailee jossain muualla kuin kotona. Lähimmät ystävät ja sukulaiset on parin tunnin ajomatkan päässä. Aivovamma on sen verran tuore juttu, ettei esikoisen ajalta ole sellaisesta kokemusta ja puheet raskausaikana oli hieman erilaiset. Silloin puhuttiin paljon mun jaksamisesta, koska esikoisella oli koliikki ja mua koeteltiin silloin myös, mutta silloin miestä velvoitti työ. Kovasti lupasi ihan eri tavalla auttaa tämän kanssa, paskanmarjat.

-ap

Kaikki tuossa ja aiemmissa viesteissäsi kuvaamasi on täysin tyypillistä aivovamman saaneelle. Taantuvat tavallaan lapseksi, eivät esim pysty asettumaan toisen asemaan. Puheet ei heille ole sama asia kuin teot. Aivovamman laatu on myös oikeasti aika paha, jos saa sen perusteella työkyvyttömyyseläkkeen.

Yhteenvetona: vaadit mieheltäsi liikoja, vaikka vika on itsessäsi ja omissa valinnoissasi, kuten vauvan hankkimisessa. Miehen terveydentilan huomioon ottaen uusi lapsi ei missään tapauksessa olisi ollut ajankohtainen, eikä tukiverkoston puuttuminen (sukulaiset ja ystävät) auta asiaa.

On toimintakykyinen. Tilaa voisi verrata kovaan stressiin/ burnoutiin, aiheuttaa samanlaista hajamielisyyttä ja ajatuskatkoksia, muttei mitenkään vaikuta esim. vauvanhoitotaitoihin. Jos nyt niin kovasti kiinnostaa, niin asuntoja rempataan vuokralle, eli ne on meidän ja siksi ollaan tässä paskakylässä. Sen kovempi kiire niillä ei ole, paitsi että tulevaisuuden toimeentulo riippuu niistä. Aikaraja meillä kuitenkin on melko lupsakka, eli 4 vuotta. Helppoa on aina huudella että omaa tyhmyyttäni olen tehnyt, sen verran typerä olin joo että luotin toisen sanoihin. Lähteminenkään nyt ei ihan noin vain onnistu, mulla menee toimeentulo ja tulevaisuudensuunnitelmat ja lapset ilman läheistä kontaktia isään. Rakkaushan ei myöskään yleensä merkkaa mitään. 

-ap

Vuosi sitten ei ollut näitä remppoja sotkemassa kuvioita ja priorisointeja. Oli myös yhteinen päätös tehdä vauva, ei ainoastaan minun. Valitettavasti en oo selvännäkijä, jos olisin niin ei olisi tullut vauvaa. Nyt tilanne on kuitenkin tämä. Sättiminen ei auta ollenkaan, kiitos vaan. 

-ap

Sen perusteella, mitä olen nähnyt sairaseläkkeelle viime vuosina päässeitä ja myös niitä, joita ei olla päästetty, kuulostaa kyllä vähintäänkin ylioptimistiselta, että työkyvytön ihminen remppaisi teille sijoitusasunnot, joiden tuotoilla sitten elelette.

Kannattaisikohan teidän mennä johonkin ammattiauttajalle puhumaan. Mies varmasti aliarvioi sinun tarpeitasi, mutta yliarvioitkohan sinäkin omassa väsymyksessäsi miehen toimintakyvyn? Hyvä olisi, että joku ulkopuolinen katsoisi tilanteen ja sen, mihin apuun olisitte oikeutettuja, en tiedä olisiko pariterapeutti vai sosiaalialan ihminen siihen oikea.

Remppakämpät myyntiin sellaisenaan ja pois korvesta. Kaksi pientä lasta ja aivovammapotilas on riittävän paha yhdistelmä, mutta tuo on mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi oli täyttänyt yksi, jo alkoi helpottamaan. 6-vuotiaasta oli pari tuntia yksikseen kotona. 8-vuotiaasta jo muutaman tunnin. 13-vuotiaasta alkoi reissata ympäri Suomen kavereita tapaamassa viikonloppuisin. Kun lapsi oli 14-vuotias, jäi yksin kotiin viikoksi meidän lähtiessä etelänlomalle. Kohta täyttää 15-vuotta ja on ensi kesänä lähdössä kolmeksi viikoksi kielikurssille ulkomaille.

Oma aikasi tulee kyllä, kunhan sitä jaksaa odottaa.

Hei oikeesti. Kivat sulle mutta kyllähän tossa ap:n kuviossa on nyt kaikki aika pahasti perseellään. Ukko nyt ainakin ekaksi. Eikä kenenkään tarvitse sinnitellä ja jaksaa hammasta purren vaan apua pitää pyytää ja itsestään pitää pitää huolta! Että ottaa kupoliin tuollainen ajattelutapa, että pitäisi vaan jaksaa katsoa uusavutonta ja kyvytöntä miestä ja itse kantaa koko huushollin velvoitteet. Koska "kyllä sitä sitten joku päivä saa omaa aikaa". Paskanmarjat. Jotain itsekkyyttä nyt kehiin!

Itsekkyyttä olisi pitänyt olla kehissä jo silloin, kun päätettiin aivovammaisen miehen kanssa ruveta toista lasta tekemään.

Ap olet notkunut tällä palstalla jo tunnin jos toisenkin.

Onko se omaa aikaa? Muistitko laittaa päiväkirjaan?

Vierailija kirjoitti:

Ap olet notkunut tällä palstalla jo tunnin jos toisenkin.

Onko se omaa aikaa? Muistitko laittaa päiväkirjaan?

Uskomattoman halpamainen kommentti. Tuollainen ajattelu on mun mielestä kaikkea tän palstan hyvää ajatusta vastaan. Tsemppiä, ap!