Mikä synnytyksessä oli kauheinta?

Vierailija kirjoitti:

Että vauva vietiin heti pois :(

Tämä oli kyllä jotain niin kamalaa, etten osannut edes itkeä. Vauva vietiin siis suoraan kiireellisestä sektiosta vastasyntyneiden teholla ja minut heräämöön. Olin täysin lamaantunut.

Se, että epiduraalia ei annettu ajoissa.

Ainoa lapseni syntyi klo 12, kun olin tullut Naistenklinikalle klo 6. Ensimmäiset tunnit värjöttelin jossain ihme tilassa, jonka veskiin tyhjensin suoleni. 

Kun pääsin synnytyssaliin klo 8 maita kalvot puhkaistiin (lapsivesi oli mennyt jo kotona). Supistukset olivat todella rajuja. Kätilö ja lääkäri vain totesivat, että ei tässä hoppuilla. Saat kyllä epiduraalin.

Olin synnytyshuoneessa mieheni kanssa ja kätilö tuli välillä vilkaisemaan, että mitens täällä. Kutsui sitten lääkärin, joka totesi, että ei perhana sehän syntyy jo. Siinä vaiheessa annettu piikki meni harakoille enkä osannut sitä ilokaasua oikeaoppisesti hengitellä. Lähinnä roikuin siinä.

Jälkeenpäin mieslääkäri totesi, että kovaa kyytiä on ollut, mutta sitä nopeammin oli ohi. Hah.

Ex-vaimo syytti minua kaikesta...supistuksista, kivuista, hänen mielestään liian myöhäisestä epiduraalista, epparista, haavojen ompelusta eli oikeastaan kaikesta. En kuulemma osannut välittää hänen näkemystään asioista hoitohenkilökunnalle.

Pelko.

Hirveintä oli, kun epiduraali meni jotenkin vähemmän mallikkaasti ja sen seurauksena vasemmasta jalasta katosi täysin tunto. Luulin hetken halvautuneeni. Seuraavalla kerralla kieltäydyin aivan ehdottomasti epiduraalista.

Kamalinta oli esikoisen syntymän jälkeinen babyblues. Synnytykset ovat menneet hyvin, mutta kamalaa oli se tunne, kun tunsin olevani surkea äiti, joka ei pysty edes lastaan ruokkimaan, ei rakasta lastaan, on kertakaikisen epäonnistunut ja ei tule enää koskaan olemaan onnellinen. Onneksi tämä meni muutamassa viikossa ohi eikä uusiutunut seuraavan kohdalla.

Ekassa se, kun oli streptokokki positiivinen, niin heti synnytyssalissa laitettiin väkivalloin tippaan ja letkuissa kiinni joutui pysymään sängyssä. Tiesin että supparit ovat kipeitä ja tehottomia makuullaan. Olisi ollut paljon luonnollisempaa pysyä jalkeilla. Enkä ensikertalaisena osannut vaatia että pääsisisin seisomaan. Joten tulin tosi kipeäksi - avautuminen hidasta -> oksitosiinitippaan -> entistäkin kipeämpi -> epiduraali -> ponnistaminen surkeeta, kun epiduraalin puuduttama -> imukuppi. Tuloksena täydellinen epäonnistumisen tunne.

Toinen synnytys oli ihana kun vaadin pysyä jalkeilla. Kipeet supparit toki, mutta hyvällä tavalla. Sen ihan tiesi ja tunsi että ne supistukset menee oikeaan paikkaan ja tehoaa. Kun aloin valittaa etten enää pysty tähän, olinkin lähes auki. Sit vitutti kun siinä vaiheessa pakotettiin sängylle makaamaan... Olisin halunnut ponnistaa seisaltaan. Tällä kerralla kauheinta oli istukan repiminen ulos. Kätilöllä oli juuri päättymässä työvuoro ja hän oli ilmeisesti päättänyt saada istukankin pihalle. Melkein huusin siinä että antaa olla, kyllä se tulee kun hetki maltetaan. Kätilö luovutti ja seuraava tuli jonkun vartin päästä ja silloin istukka lähti nätisti ja kivuitta. Kaiken kaikkiaan jos haluaisin lisää lapsia (ei kiitos!), synnyttäisin ihan mielelläni :) Voisin alkaa sijaissynnyttäjäksi ihan siitä ilosta :D

Se kun vttu repeää!

Tämän ketjun ja paljon muitakin vastaavia ketjuja lukeneena en voi kuin ihmetellä, että hyvinvointivaltiossa synnytykset ovat brutaalia teurastusta ja aika monet kätilöt ja lääkärit aikamoisia mengeleitä. Alatiesynnytys on pyhä toimitus, äidin kivuilla, vaurioilla tai vauvan saamilla vammoilla ei ole mitään väliä. Todella sairasta. En väitä, että kaikkien synnytykset ovat tällaisia, ketjussahan kysyttin negatiivisia asioita. Sitten sanotaan, että ensisynnyttäjiä ei saa pelotella. Minusta nämä ketjut pitäisi luettaa yläasteella, että ihmiset heräisivät vaatimaan parempia synnytysoloja. Toisin sanoen lisää henkilökuntaa, tarpeeksi oikea-aikaista kivunlievitystä, matalampi kynnys sektioon. Lisäksi kunnioittavampaa käytöstä synnyttäjää kohtaan, on väärin että nuoria 18-19v kohdellasn alentuvasti. Kaiken kruununa saa lukea, että tikkauksetkin tehdään ilman puudutusta. Jos kätilöiden suihkeet eivät auta niin pitäisi laittaa epi tai spinaali tai leikkaussaliin. Vai saako tästä tikkauksesta jonkin ylimääräisen kruunun äitiyden glooriaan. Onneksi synnyttäminen ei ole pakollista.

Päätin neljännen synnytyksen alkaessa käyttää ilokaasua niinpaljon kuin mahdollista.Olinkin päässyt melkoiseen vauhtiin ja synnytyskanava aukesi hienosti.Hoitajia ei ollu näkyny hetkeen ja sitten siihen ilmestyi hoitaja,joka töksäytti:"Ilokaasusta ei ole mitään apua".Lähti sen sanottuaan huoneesta.Olisi tehnyt mieli karjaista:Turpa tukkoon!!!

Ekan kohdalla se, ettei meinannu syntyä ja otettiin imukupilla pois, toki kipukin oli ikävää :D mutta eniten se pelko, että käykö huonosti. Toisten kohdalla ihan hyvä synnytys, edelleen sattu saakelisti, mutta tympein vaihe oli, kun kätilö ja opiskelija ompeli alapäätä puolitoista tuntia ja koko sen ajan vauva rääky ja inisi mahan päällä kun en saanut sitä kikille :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelko. Kun ei järki osaa käsittää miten kamalaa voi "normaalisti" olla, pelko ruokkii kipua ja kierre on valmis. Ja kyllä se siis sattuu, mutta pelko ei anna tilaa kivun rakentavalle kohtaamiselle. Haluisin siksi synnyttää joskus uudestaan, että tietäisi että siitä selviää.

Joo. Jos tulee paha tilanne hetken päästä eteen, mitä se enää siinä synnyttäessä auttaa pelätä sitä etukäteen. Jos ei tulekaan, niin turhaan olet kuluttanut voimia siihen. Toisaalta pelko myös voi tehdä synnytyksestä vaikeamman aiheuttamalla jännitystä, heikentämällä hengitystä, muuttamalla hormonitilannetta jne. Itsellä oli tätä turhaa huolehtimista ja hermostuneisuutta ekassa, mutta muut meni niin nopeasti ettei ehtinyt pelätä.

Ei siis en jännittänyt synnytystä etukäteen kummemmin vaan luonto hoitaa asenteella olin. Kun supistukset alkoivat tajusin, että joo voi hoitaa, mutta joko siihen tuskaan kuolee tai tulee hulluksi. Synnytys kesti 37h. Olin lyömässä hanskoja tiskiin muutaman kerran..

Varmaan kaikki, paitsi lapsi. Kun synnytys oli ohi ja vauva viety 'jonnekin', makasin sangylla aivan jarkyttyneessa tilassa, etta mita juuri tapahtui? Vannoin ettei koskaan enaa ja tuo trauma johti avioeroon loppulta. En ikina pystynyt nauttimaan seksista, koska pelkasin mahdollista raskautta. Tuo 'vauva' on nyt 18v ja aivan ihana ja toivoisin, etta synnytykset hoidettaisiin jotenkin paremmin. Ei sen pitaisi jaada mieleen suurena traumana. 

Eka synnytys kokonaisuudessaan. Tuntui että kun menin synnytyslaitokselle, vauva olisi tulossa. Lääkäri oli samaa mieltä että kun hän huomenna tulee vuoroon, minulla on jo lapsi sylissä. No, yöllä paikassa ei sitten ollut lääkäriä paikalla ja kätilö keksi jostain että olen "rajatapaus" siinä että mahtuuko lapsi alateitse ulos joten en sais missään nimessä synnyttää ennen lääkärin vuoroa. Minut pistettiin väkisin syömään ja ehdottomasti olemaan vähääkään ponnistamatta. No, siinä tuntien kuluessa supistukset menivät ohi. Ainoa vaan että ne eivät kiltisti palanneet kun lääkäri tuli töihin joten mentiin kivuliaaseen käynnistykseen. Kivunlievitystä en saanut koska kuulemma olisi pitkään vielä edessä, ja toden totta, 24 tuntia käynnistyksestä kesti että vauva syntyi. Ilman mitään kivunlievitystä, ja lopussa olin niin uupunut että pyörryin. Välilihan leikkaus ja ompelu ilman puudutusta oli myös helvettiä, mutta en tajunnut, että se ei ole pahinta vaan se, että yli kuukauden istuminen sattui järkyttävästi, puhumattakaan vessa-asioista.

Mikä tuo kalvojen puhkomis juttu on?

Mitä varten sitä tehdään niin paljon (noh, tämän ketjun perusteella ainakin), ja vielä niillekin joilta lapsivesi on jo mennyt? Voiko siitä kieltäytyä?

Ekassa kauheinta oli leikatun ja revenneen välilihan tikkaaminen, toisessa käynnistyksen aikaan saamat tajuttoman kovat ja lakkaamattomat supistukset, ja kolmannen kohdalla se hetki kun vauvan pää näkyy jo ja pitää tehä se viimeinen iso ponnistus, vaikka tuntuu että koko alapää räpsähtää siitä halki.

Synnytin kaikki lapset pelkän ilokaasun turvin ja synnytykset olivat ihan huikeita kokemuksia kivusta huolimatta! Parhaiten kipuun auttoi se, että yritti pitää kroppansa rentona ja hengittää syvään. Tsemppiä ensisynnyttäjille! Vauvan saaminen on ehdottomasti kaiken sen tuskan arvoista :-)

Vierailija kirjoitti:

Mikä tuo kalvojen puhkomis juttu on?

Mitä varten sitä tehdään niin paljon (noh, tämän ketjun perusteella ainakin), ja vielä niillekin joilta lapsivesi on jo mennyt? Voiko siitä kieltäytyä?

Periaatteessa ihmisellä on aina oikeus kieltäytyä hoitotoimenpiteistä, mutta valitettavasti kokemukseni on että synnytyksessä tämä ei aina päde. Kyllä siinä aika lailla tuntee olevansa poikiva hieho jolle vaan tehdään kaikenlaisia toimenpiteitä, jonkinlainen synnyttävä keho ilman omaa tahtoa ja mieltä. 

Jossain määrin tuon ymmärtää, koska siinähän on kyseessä myös toisen ihmisen terveys ja henki. Eli joo, minä saan vaikka kieltäytyä syöpähoidosta ja kuolla syöpääni, mutta en saa vaarantaa lapsenkin henkeä kieltäytymällä välttämättömästä hoidosta synnytyksen aikana. Mutta kyllä useissa paikoissa mennään liian pitkälle tuossa ylhäältä määräämisessä ja tehdään vaan toimenpiteitä jotka ei olisi välttämättömiä. Esim. juuri kalvojen puhkaisua tai episiotomia on toimenpiteitä joita joissain sairaaloissa tehdään valtavasti, toisissa paljon vähemmän.

2 tuntia kestänyt ponnistusvaihe oli aivan järkyttävää. Repesin pahasti ja sain jonkin sortin hermovaurion. Epiduraali pistettiin kaksi kertaa väärin ja koko keho nytkähti. Sen seurauksen toisesta jalasta katosi tunto kolmeksi päiväksi. Luulin että halvaannuin. En todellakaan ota enää koskaan epiduraalia. Häntäluu myös murtui.

Tikattiin tunnin verran huonoilla puudutuksilla..vielä joku hiton harjoittelija siinä tikkailemassa. Meinasivat lähteä leikkaussaliin, mutta päättivätkin hoitaa tikkauksen siinä..

Olo oli pitkään kuin rekan alle jäänyt.

Myös henkilökunnan käytös ja asenne oli mielestäni niin järkyttävää, että tein valituksen kätilöstä.

Trauma jäi, mutta silti haluan toisen lapsen.. hulluutta.

Se, kun vauva jäi jumiin ja tämän takia vammautui. Oli pakko kokeilla alatiesynnytystä, vaikka yks lääkäri sanoi, ettei vauva välttämättä mahdu syntymään alateitse.

Ekassa pahinta oli holtiton oksentaminen ja 45 minuuttia kestänyt ponnistusvaihe ilman puudutuksia.

Toisessa käynnistetyssä synnytyksessä pahinta oli vesien menon jälkeinen kipu, johon tarjottiin lähinnä burana enkä päässyt heti saliin.

Kolmannessa pahinta oli, kun lapsi oli ihan siinä luukulla ja se järjetön venytyksen tunne, joka tuntui kestävän ikuisesti. Ja se,että mies melkein myöhästyi koki synnytyksestä.

Neljännessä pahinta oli,ettei mies ehtinyt pelipaikalle ajoissa sekä se pakokauhu, kun luulin että joudun ponnistamaan ilman spinaalia, käynnistetyt supistukset olivat niin järkyttäviä etten olisi siihen kyennyt.

Mutta silti jokaisesta synnytyksestä on jäänyt hyvä mieli, ne on olleet voimaannuttavia kokemuksia. Voisin synnyttää vieläkin, mutta lisää lapsia en halua.