Mikä synnytyksessä oli kauheinta?

Vierailija kirjoitti:

Todella pahojen repeämien aiheuttamat pidätysongelmat. Synnytyksestä on lähes kahdeksan vuotta, ja kärsin pissan ja ulosteen pidätysvaikeuksista. Asiaa on yritetty hoitaa mm. korjausleikkauksella ja fysioterapialla, mutta mikään ei tunnu auttavan.

Hep, sama täällä. Kuopus aiheutti niin pahat repeämät että ennen korjausoperaatiota pidätysvaikeudet vaikeuttivat arkea ihan todenteolla. Hienoa olla aikuinen ihminen jonka täytyy kantaa vaihtopikkareita ja virtsankarkailusuojia kaikkialle mukanaan ja jonka oli pakko juosta vessaan siivoamaan itseään jos sattui aivastamaan koska silloin oli takuuvarmasti housuissa jotain sinne kuulumatonta :( Operaatio auttoi itsellä suht paljon, edelleenkin tahaton virtsankarkailu vaivaa. Suoli on enemmän hallinnassa, joskin nykyään ongelmaa aiheuttaa se, etten saa työnnettyä ulostetta suolesta. Ei siis ummetusta vaan sitä että kropalla ei työntövoimaa. 

Anteeksi kaikille joita ällöttää :D

Oksentaminen ja jalkojen hervoton tärinä. Yrjö lensi joka supistuksella ennenkun iskivät selkään kunnon kivunlievityksen...

Se henkinen pelko ja tuska, kun lapsen sydänäänet heikkenivät ja mikroverinäyte osoitti alkavaa hapenpuutetta. Huusin ja itkin henkisestä tuskasta.

Pelko. Kipu. Repeäminen.

Mulla oli aika nopea synnytys ilman kivunlievitystä. Pahinta oli se, kun vauvan pää oli jo osittain ulkona ja kätilö käski odottaa ennen kuin ponnistaa loput. Elämäni pahin kipu. Tuntui, että halkean kahtia.

Ja kyllä siinä jonkin verran tuli revettyäkin. Toisiksi pahinta oli tikkien laittaminen.

Pelko. Kun ei järki osaa käsittää miten kamalaa voi "normaalisti" olla, pelko ruokkii kipua ja kierre on valmis. Ja kyllä se siis sattuu, mutta pelko ei anna tilaa kivun rakentavalle kohtaamiselle. Haluisin siksi synnyttää joskus uudestaan, että tietäisi että siitä selviää.

Ei oikeastaan mikään ollut kauheaa. Ensimmäisessä synnytyksessä olin sairaalassa 2,5 h ennen ponnistusvaihetta, joka kesti n. 6 min. Toki ne viimeisen tunnin supistukset ennen ponnistusta olivat kovia, mutta eivät mitenkään kestämättömiä. Toisessa synnytyksessä olin synnytyssalissa n. 15 min.ennen ponnistusta, joka kesti n. 4 min eli kaksi ponnistusta ja vauva oli syntynyt. Ei mitään kivunlievytystä.

Koskaan en  ole pelotellut enkä tule pelottelemaan ketään vaikeilla synnytyksillä.  Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja toisilla on paljon kovempi kipukynnys. Eri asia ovat sitten riskisynnytykset ja vauvan mahdollisesti heikkenevä tila.

Yliaikaisena hematogeesi vaivasi, jalkapohjia syyhytti ettei voinut nukkua.

Kun omadiagnoosin lisäksi vihdoin lääkäri tuon diagnosoi, niin ensin pillereillä, sitten geelillä käynnistys. Tosi rajut kivut, möngin pitkin huonetta. Epiduraali ei kunnolla auttanut.

Sitten ponnistusvaiheessa lapsi ei tule ulos, oli jo tiettävästi isohko, mutta pää huonossa asennossa. Kaksi lääkäriä kutsuttiin peräjälkeen, kumpikin koitti imukupilla, ei tullut, väliliha leikattiin tietty. Koko ajan tippa puski ponnistusta edistävää jotain. Vuosin kuulemma paljon verta ja olin poikkiväsynyt, sitten kun sanoin että pyörryttää, mustenee, niin kuskattiin leikkaussaliin. Lapsen sydänäänet tietty jo huonot.

Sitten tuli pahimmalta tuntuva: kun juosten työnnettiin minua leikkaussaliin ja alhaalla supistukset puski lasta, joka oli ihan jumissa, en enää onneksi muista sitä kipua mutta se oli sellainen että karjuin, leikkaussalissa huusin että nukuttakaa äkkiä ja niin tekivät. Veltto lapsi syntyi mutta kaikki hyvin, päänahka irti imukuppiyrityksistä.

Vaarallisin: seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen veriarvot ja olo ihan kamala, maha velloi valtamerenä, lääkäri tuli ultran tai jonkin kanssa ja kesken, kun olin tekstaamassa, minua alettiin juoksuttaa leikkaussaliin: sektiohaava vuosi pahasti sisään. Samanlainen tapaus, mitä uutisoitiin hiljattain kun äiti oli kuollut vastaavaan. Paikkausleikkaus.

Sitten syyhytti vieläkin hematogeesin jäljiltä, kahteen kertaan leikattu, alapää revennyt imukuppirepimisistä, kädet ruvilla kanyyleista yms. Kymmenen päivää olin laitoksella ja sitten kotiin. Aina olin pelännyt synnytystä. Ei ole toista lasta.

Istukan synnyttäminen yksin, tai no miehen kanssa, kun kätilöt olivat toisessa huoneessa elvyttämässä vauvaa. Paniikki kun näin harmaan velton möykyn vilaukselta, ennen kuin kätilö vei sen pois.

Ensimmäisessä synnytyksessä pahinta oli yleisesti ottaen kokemattomuus synnyttäjänä. Ei vielä oikein osannut koko juttua. Kivuliainta oli aquarakkuloiden laitto. Raskainta oli pitkä kesto, 29 tuntia, tuli väsy ja nälkä myös muuten upeasti tukena olleelle puolisolle.

Toisessa synnytyksessä kamalaa oli vain se, ettei lasta saanut heti syliin. Syntyi jonkinverran ennen aikojaan ja vietiin heti tarkkailtavaksi ongelmien varalta. Muuten tuo synnytys oli aivan ihana kokemus. Kipua oli toki, mutta se oli jo paljon tutumpaa ja sen ohjaukseen osasi ihan eri tavalla luottaa. Puolisokin tiesi jo homman jujun ja osasi olla tukena entistä aktiivisemmin.

Nyt valmistaudun kolmannen lapsemme syntymään ja kumpikin meistä odottaa tapahtumaa, jos nyt ei innolla, mutta kuitenkin oikein hyvin mielin.

Synnytyksen pitkä kesto (tuntia vajaa 2 vrk).

Vierailija kirjoitti:

Pelko. Kun ei järki osaa käsittää miten kamalaa voi "normaalisti" olla, pelko ruokkii kipua ja kierre on valmis. Ja kyllä se siis sattuu, mutta pelko ei anna tilaa kivun rakentavalle kohtaamiselle. Haluisin siksi synnyttää joskus uudestaan, että tietäisi että siitä selviää.

Joo. Jos tulee paha tilanne hetken päästä eteen, mitä se enää siinä synnyttäessä auttaa pelätä sitä etukäteen. Jos ei tulekaan, niin turhaan olet kuluttanut voimia siihen. Toisaalta pelko myös voi tehdä synnytyksestä vaikeamman aiheuttamalla jännitystä, heikentämällä hengitystä, muuttamalla hormonitilannetta jne. Itsellä oli tätä turhaa huolehtimista ja hermostuneisuutta ekassa, mutta muut meni niin nopeasti ettei ehtinyt pelätä.

Perseeseen sattui järkyttävästi, vauva painoi kai jotain hermoa!  Epiduraali auttoi muuhun kipuun, muttei tuohon.

Esikoinen oli saatettu maailmaan  hätäsektiolla raskausmyrkytyksen takia, joten  toisen syntymää vauhditettiin tiputuksella. Minulla ei ollut vertailukohtaa, mutta kuulemma tuo tippa aiheuttaa normaalia rajummat supistukset ! :O Epiduraali pisti tärisemään holtittomasti, jalat vatkasivat ilmassa ja käsi hakkasi sängyn metalliseen laitaan kuin olisi alkanut elää omaa elämäänsä. 

Ja sitten kusipää mieslääkäri joka ompeli kovakouraisesti niin että itkin kivusta, huonekaverin oli  tikannut  sama tyyppi ja yhdessä ihmettelimme miksi pitää juuri synnyttänyttä niin repiä ja riuhtoa?

ps. Istukan ulos tuloa en edes huomannut mikä yllätti, sillä moni ehti pelotella miten vauvan jälkeen joutuu vielä ponnistamaan istukankin pihalle!

Vierailija kirjoitti:

Esikoinen oli saatettu maailmaan  hätäsektiolla raskausmyrkytyksen takia, joten  toisen syntymää vauhditettiin tiputuksella. Minulla ei ollut vertailukohtaa, mutta kuulemma tuo tippa aiheuttaa normaalia rajummat supistukset ! :O Epiduraali pisti tärisemään holtittomasti, jalat vatkasivat ilmassa ja käsi hakkasi sängyn metalliseen laitaan kuin olisi alkanut elää omaa elämäänsä. 

Ja sitten kusipää mieslääkäri joka ompeli kovakouraisesti niin että itkin kivusta, huonekaverin oli  tikannut  sama tyyppi ja yhdessä ihmettelimme miksi pitää juuri synnyttänyttä niin repiä ja riuhtoa?

ps. Istukan ulos tuloa en edes huomannut mikä yllätti, sillä moni ehti pelotella miten vauvan jälkeen joutuu vielä ponnistamaan istukankin pihalle!

Huonekaveri? :D Oliko se vielä niin, ettet ollut päässyt synnytysvalmennukseen koska toinen raskaus?

Epiduraalin laitto. Ihan kauheeta tuskaa se pistäminen ja ku ei vaan meinannu saada kunnolla sitä joku 7 varmaan pisti. Melkein vois mielummin sietää ne supistukset kuin se pistämisen jos vielä synnyttämään pääsen

Että vauva vietiin heti pois :(

Aina olen saanut puudutuksen haavan ompeluun, eipä ole tuntunut miltään.

Se kun lapsi alkaa tulla ulos ja se sattuu, haavan ompelu ilman puudutusta, jälkisupistukset.

Kaikki. Hyvää oli vain vauva ja se että selvisin hengissä. Valitettavasti näin :-(