Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kieltäytyminen kosimisesta ja sen jälkeinen kireä ilmapiiri
Mies siis kosi pari viikkoa sitten ja minä kieltäydyin. Ollaan seurusteltu kohta 6kk ja asuttu yhessä elokuun alusta.
Mielestäni järkevästi perustelin että en halua nyt tehdä päätöksiä missään tunnehuuruissa, haluan sitoutua sitten tulevaan naimisiinmenolupaukseen sataprosenttisesti kun tiedän että arki toimii. Meillä on kyllä mennyt kaikki hyvin. Tuntuu lähinnä siltä että kaikki on ihanaa ja toinen on järjettömän mahtava mutta en uskalla luottaa aaiaan vielä kun tuntuu että leijailen vaaleanpunaisissa unelmissa.
Ikää on 23-25v molemmilla.
Nyt tuntuu että asia kiristää välejämme, mies sanoi että asia on ihan ok mutta minusta tuntuu että ei ole. Tuntuu että mies on nyt sitten sitä mieltä että ei sitten ikinä mennä naimisiin.
Mies on ollut kerran kihloissa, aika lyhyehkön seurustelun jälkeen silloinkin. Minä en vaikka takana on yksi kuuden vuoden suhde.
Olen kerran ottanut asian uudelleen puheeksi ja tosiaan puhuttiin silloin heti kieltäytymiseni jälkeen pitkään.
Kommentit (130)
Vierailija kirjoitti:
Mitä kamalaa siinä on, että menee naimisiin? Mitä pelottavaa on avioliitossa? Menin itse naimisiin 6kk siitä, kun ensimmäisen kerran törmäsin nykyiseen puolisooni. Ollaan oltu 16 vuotta naimisissa, eikä kaduta. Ne jotka silloin seurusteli pidempään, ovat jo aikoja sitten eronneet. Avioliitto ei sovi täydellisyyttä tavoittelevalle.
Sä ilmeisesti et ole kuullutkaan että on olemassa sellaisia miehiä jotka muuttuvat hirviöiksi sillä hetkellä kun avioliitto astuu voimaan kun kuvittelevat että nainen on nyt nalkissa ja ikuisesti miehen omaisuutta? Moni avioliitto on sen takia päättynyt naisen kuolemaan joten aina jos intuitio varottaa, sitä kannattaa kuunnella. Varsinkin jos kosinta tulee nopsaan ja puskista. Todella monessa tapauksessa se on hälytysmerkki.
Kirjoituksesi on todella naiivin ihmisen tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä kamalaa siinä on, että menee naimisiin? Mitä pelottavaa on avioliitossa? Menin itse naimisiin 6kk siitä, kun ensimmäisen kerran törmäsin nykyiseen puolisooni. Ollaan oltu 16 vuotta naimisissa, eikä kaduta. Ne jotka silloin seurusteli pidempään, ovat jo aikoja sitten eronneet. Avioliitto ei sovi täydellisyyttä tavoittelevalle.
Sä ilmeisesti et ole kuullutkaan että on olemassa sellaisia miehiä jotka muuttuvat hirviöiksi sillä hetkellä kun avioliitto astuu voimaan kun kuvittelevat että nainen on nyt nalkissa ja ikuisesti miehen omaisuutta? Moni avioliitto on sen takia päättynyt naisen kuolemaan joten aina jos intuitio varottaa, sitä kannattaa kuunnella. Varsinkin jos kosinta tulee nopsaan ja puskista. Todella monessa tapauksessa se on hälytysmerkki.
Kirjoituksesi on todella naiivin ihmisen tekstiä.
Niin, kuten itse sanoit: sillä hetkellä kun avioliitto astuu voimaan. Näitä tarinoita löytyy vaikka sitä papin aamenta olisi odoteltu kuinka kauan. En ole mikään pika-avioliittojen kannattaja, mutta hassua että noin yksioikoisesti ja mustavalkoisesti ajatteleva ihminen syyttää toista naiviiviksi.
Vierailija kirjoitti:
Miksi kieltäydyit? Voittehan te olla kihloissa vaikka 10 vuotta harkiten sitä avioliittoa. Ei kihlaus ole mikään juridinen sitoumus.
Jep, minä olin kihloissa 10 vuotta ennen kuin keksittiin että avioliitosta on meille hyötyä (ei mm. tarvi tehdä testamenttia).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmästi teit.
Niin! Ajattele, jos siinä meni elämän ainoa mahdollisuus PÄÄSTÄ naimisiin!
Voivoi, kyllä nyt ei ole mitään toivoa.
Kyllä se saattoi ollakin. Tunnen useamman tapauksen, jotka ovat jättäneet tai kieltäytyneet 20-25-vuotiaina. Sitten 35-40-vuotiaana ja siitä eteenpäin ainakin sinne 65-vuotiaaksi asti ovat pahoitelleet sitä, kun jäi se perhe saamatta kun sanoi silloin 23-vuotiaana "ei".
Naiset eivät tunnista miehen potentiaalia. Kysykää vaikka Teemu Selänteen ex-kihlatulta.
Olin seurustellut 3 kk kun mies kosi, olimme molemmat toisella kierroksella. Aloin puhua käytännön asioista kuten avioehdosta, asumisjärjestelyistä ja muista "pelisäännöistä" jotka olivat vielä siinä vaiheessa käsittelemättä koska tuo aika seurustelun alussa menee sängyssä, siinä ei mitään jorinoita harrasteta. Mies oli niin äimistynyt siitä että "kävelevä Kyllikki" olikin ihan aivot omistava olio ja pakeni paikalta..ja hyvä niin koska mielestäni nopea sitoutumisen tarve suhteessa on suoraan verrannollinen epätoivon määrään. Itse en halunnut sitoutua vähään aikaan koska halusin säilyttää valmiuden muuttaa työn perässä minne hyvänsä kuten myöhemmin teinkin kun hyväpalkkainen työ löytyi. Yksi mies oli jo rajoittanut tekemisiäni tarpeeksi, toinen kiviriippa olisi pilannut työmahdollisuuteni lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmästi teit.
Niin! Ajattele, jos siinä meni elämän ainoa mahdollisuus PÄÄSTÄ naimisiin!
Voivoi, kyllä nyt ei ole mitään toivoa.
Kyllä se saattoi ollakin. Tunnen useamman tapauksen, jotka ovat jättäneet tai kieltäytyneet 20-25-vuotiaina. Sitten 35-40-vuotiaana ja siitä eteenpäin ainakin sinne 65-vuotiaaksi asti ovat pahoitelleet sitä, kun jäi se perhe saamatta kun sanoi silloin 23-vuotiaana "ei".
Naiset eivät tunnista miehen potentiaalia. Kysykää vaikka Teemu Selänteen ex-kihlatulta.
todennäköisesti nämä ihmiset on romantisoineet sen kosijan. siihen on syy miksi sanoi ei ja jos olisi sanonut kyllä niin sitten on helposti katkera yh kun ei oikeasti halunnut sitä puolisoa.
Normaalimies ei noin äkkiä lähde kihlaamaan naistaan.Olette tunteneet vasta noin vähän aikaa.Itse tapasin netissä miehen joka kanssa halusi aika pian jo kihloihin.Kieltäydyin.Sen jälkeen mies muuttui ilkeäksi,minua aliarvoivaksi ja muitakin huonoja asoita tuli esiin.Selvästi halusi vaan jonkun naisen omien hyötynäkökulmien perusteella.Onneksi sanoin ei ja erosin tästä miehestä ja sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.Varmaan on jo uusi nainen saman yrityksen kohteena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän 6kk:n jälkeen vielä edes tunne toista kunnolla ja rakastumisen alkuhuuma on pahimmillaan. Ihan ymmärrettävää jos ei tuossa vaiheessa vielä ole valmis kihlautumaan. Meillä meni niin päin, että minä olin se joka hienovaraisesti (ja vähemmän hienovaraisesti) aloin ehdotella kihloihin menoa kun oltiin seurusteltu n. 2v. Noh, puolen vuoden kuluttua tästä kihlauduttiin ja vasta pari vuotta myöhemmin muutettiin yhteen. Kohta 9v. yhteiseloa takana eikä vieläkään olla naimisissa. Näin jälkikäteen huvittaa, että mikäköhän kiire minulla kihloihin oli, halusinko vain sormukset joksikin merkiksi siitä, että mies on minun. :D Noh, onneksi ei ole tarvinnut katua, naimisiin mennään sitten joskus jos siltä tuntuu. Mutta pointti tässä oli, että parempi katsoa kuin katua. :)
Minä ainakin halusin sormukset merkiksi siitä että olemme toisillemme varatut.
Eli näyttääksesi maailmalle? Oletpa epävarma. Ihan väärä syy hankkia sormus.
En ole tuo jolle vastasit, mutta ei sillä minusta mitään tekemistä epävarmuuden kanssa ole. Minäkin halusin sormukset merkiksi ulkomaailmalle, mutta en siksi että osoittaisin jotenkin omistavani kumppanini, vaan siksi etten itse halunnut joutua turhien ja kiusallisten iskuyritysten kohteeksi.
Vierailija kirjoitti:
En ole tuo jolle vastasit, mutta ei sillä minusta mitään tekemistä epävarmuuden kanssa ole. Minäkin halusin sormukset merkiksi ulkomaailmalle, mutta en siksi että osoittaisin jotenkin omistavani kumppanini, vaan siksi etten itse halunnut joutua turhien ja kiusallisten iskuyritysten kohteeksi.
Tästä tulikin mieleen, että käytin nuorempana yöelämässä käydessäni feikkisormusta nimettömässä pitääkseni turhat ahdistelijat loitolla (seurustellessa aina, sinkkuna ollessakin useimmiten). Joskus toimi, joskus ei. Jos sattui kiinnostava mies kohdalle niin kerroin totuuden sormuksen tarkoitusperästä, joillekin pahimmille tapauksille oikein tyrkkäsin sormuksen nenän eteen ja väitin olevani naimisissa. Useimmiten kyllä häipyivät saman tien. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n alitajuntakin voi varoittaa. Olin nuorena suhteessa kaikin puolin hyvän miehen kanssa, mutta jokin kolkutteli... Suhde kesti monta vuotta, mitta kieltäydyin myös kihlauksesta, pystymättä tarkkaan sanoittamaan syytä. Mutta tulihan se sitten selville...
Aikuisiällä salamarakastuin mieheen ja vielä netissä. En uskonut tätä ennen moisen olevan edes mahdollista. Parin viikon jälkeen olisin ollut valmis vaikka mihin, muuttanut yhteenkin tapaamatta, jos toinen olisi sattunut pyytämään... Täysin seinähullua, tiedän. Tulevat tapaamiset, kuukaudet ja vuodetkin kertoivat kyseessä oikeasti olevan Se Oikea. Ei ole tarvinnut epäröidä yhteenmuutto- ja naimisiinmenoasioiden kohdalla yhtään.
Ap:lla voi siis hyvinkin olla oikea syy kieltäytyä, eikä syy ole vikojen haku toisesta tai ettei hän "uskalla elää".
Eli neuvosi AP:lle on, että eroaisi?
Vai miten sen intuition kanssa pitäisi toimia?
Onoff seurustelua vuosi, sitten kuukauden kihlaus ja nyt yhdestoista vuosi hyvää avioliittoa takana. Meillä myös lapsia.
Nyt ehkä alan oikeasti tuntemaan miestä. Olisiko pitänyt odottaa tähän asti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän se torjunta toisesta hyvältä tunnu, ja näin isossa asiassa voi kestää aikaa, että rauhoittuu ja näkee, että sinua edelleen kiinnostaa parisuhteen rakentaminen, etkä sanonut noin vain pehmentääksesi kieltäytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Onoff seurustelua vuosi, sitten kuukauden kihlaus ja nyt yhdestoista vuosi hyvää avioliittoa takana. Meillä myös lapsia.
Nyt ehkä alan oikeasti tuntemaan miestä. Olisiko pitänyt odottaa tähän asti?
Toki olen sitä mieltä, että kannattaa ensin tapailla jonkin aikaa.
Minusta yhteenmuuttaminen on jo avioliittoon verrattavaa sitoutumista tai ainakin pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän se torjunta toisesta hyvältä tunnu, ja näin isossa asiassa voi kestää aikaa, että rauhoittuu ja näkee, että sinua edelleen kiinnostaa parisuhteen rakentaminen, etkä sanonut noin vain pehmentääksesi kieltäytymistä.
Mitä se sellainen parisuhteen rakentaminen on?
Ap on kyllä aika kiireellä muuttanut avoliittoon, jos kerran muuten on sitä mieltä että haluaa tutustua rauhassa ennen kuin uskaltaa sitoutua.
Meilläkin mies kosi todella nopeasti, oltiin pari kuukautta vasta seurusteltu. En uskaltanut tuossa vaiheessa vielä suostua, koska koin ettei tunneta vielä tarpeeksi hyvin. Mies ymmärsi tämän eikä siitä sen suurempaa draamaa syntynyt ja jatkettiin seurustelua normaalisti. Sitten kun oltiin seurusteltu 7kk, mies kosi uudestaan ja siinä kohtaa oli jo helppo suostua. Naimisiin mentiin tuosta kuukauden päästä ja samalla muutin miehen luokse. Kohta 18 vuotta ollaan oltu naimisissa, mutta oltiin kolmen kympin kummallakin puolen kun mentiin naimisiin, että ehkä siinä jo elämänkokemuskin vähän auttoi tekemään tuon päätöksen ja pysymään siinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmästi teit.
Niin! Ajattele, jos siinä meni elämän ainoa mahdollisuus PÄÄSTÄ naimisiin!
Voivoi, kyllä nyt ei ole mitään toivoa.
Kyllä se saattoi ollakin. Tunnen useamman tapauksen, jotka ovat jättäneet tai kieltäytyneet 20-25-vuotiaina. Sitten 35-40-vuotiaana ja siitä eteenpäin ainakin sinne 65-vuotiaaksi asti ovat pahoitelleet sitä, kun jäi se perhe saamatta kun sanoi silloin 23-vuotiaana "ei".
Naiset eivät tunnista miehen potentiaalia. Kysykää vaikka Teemu Selänteen ex-kihlatulta.
Teemu Selänne taisi olla alle kaksikymppinen, kun rupesi seurustelemaan nykyisen vaimonsa kanssa. Ei se Teemun eksä välttämättä ole näitä vuosia katunut, kun ero tuli. Ei kaikki naiset lähde intoa kirkuen toiselle mantereelle ja unohda samalla omaa elämää. Hassua, miten miesten mielestä menestynyt jääkiekkoilija on kaikkien naisten unelma. Miehet ne on Karalahdestakin tällä palstalla eniten innoissaan.
Vierailija kirjoitti:
Olin seurustellut 3 kk kun mies kosi, olimme molemmat toisella kierroksella. Aloin puhua käytännön asioista kuten avioehdosta, asumisjärjestelyistä ja muista "pelisäännöistä" jotka olivat vielä siinä vaiheessa käsittelemättä koska tuo aika seurustelun alussa menee sängyssä, siinä ei mitään jorinoita harrasteta.
Tämä on ehkä se syy, miksi ihmisillä kestää niin kauan tutustua siihen seurustelukumppaniin. Kaikilla on niin kiire harrastamaan seksiä, että toiseen tutustumiselle ei jää aikaa. Me emme ensimäiseen puoleen vuoteen harrastaneet seksiä, vaan seurustelimme ja tutustuimme toisiimme. Tuolta pohjalta oli todella helppo mennä 8kk seurustelun jälkeen naimisiin.
Meillä oli tärkeimmät arvokysymykset käsitelty jo ennen ensimmäisiä treffejä ja ensimmäisten treffien jälkeen oli selvää, että alamme seurustella.
Tämä on todella erikoinen keskustelu. Ihmisillä on niin erikoiset näkökulmat parisuhteisiin. Osa on sitä mieltä että miksi ei kun voi olla ainoa mahdollisuus, toiset sitä mieltä että kyllä kihloissa voi olla ja sitten heittää sormus pois jos ei toimi, yksi sanoo että puolessavuodessa pitäisi olla tutustunut jo niin hyvin että olisi valmis naimisiin, yksi sanoo että ennen ekoja treffejä pitäisi olla arvot keskusteltu jotta tietää kannattaako edes mennä. Toiset sitten taas on sitö mieltä että hyä tutustua rauhassa ja nyt jo edetty nopeasti.
AP:n mielestä nyt ei ollut hänelle oikea aika. Yleensä jos on fiilis että pitää odottaa niin se fiilsi on oikea. Jos "pakottaa" itsensä johonkin joka ei tunnu hyvälle niin yleensä se ei pääty hyvin. Ne kenelle kihlaus merkitsee jotain enemmän kun seurustelua niin se paine voi johtaa eroon. AP teki itselleen hyvän päätöksen. On mahdollista että suhde ei toivu tästä tapahtumasta, mutta silloin voisin sanoa että suhde ei olisi tullut muutenkaan kestämään. Ajoitus on kaikki kaikessa.
Alue: Aihe vapaa
MInä en ainakaan uudelleen ala kosimaan samaa naista.