Mua ahdistaa kovasti se, kun lapseni haluaa koko ajan jotain

Vierailija kirjoitti:

Sitä se lapsi haluaa, että kohtaat sen. Kuulet ja näet, huomioit hänet ja hänen tarpeensa, siis pelkästään hyväksyt hänen olemassaolonsa. Siinä on jo paljon, vaikka se onkin lapselta vähän vaadittu. Sen JÄLKEEN vasta mietitään, onko keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa ne pyynnöt ja miten. Ja onko ne edes oikeasti tarpeellisia kaikki. Mieti miten aikuinen toimISI. Fake it until you make it.

Ja siitä toisesta lapsesta oisin enemmän huolissani, siitä joka on halunsa jo piilottanut.

Mä kyllä nyt aloin ajatella, että lapsihan haluaa siinä sitä samaa, mitä minulta puuttuu, eli rakkautta. Se tekee hänen toimintansa hiukan vähemmän hermoille käyväksi. Mutta sekään ei paranna sitä, että ei mulla ole sitä rakkautta, mistä ammentaa. Voin toki feikata, mutta en kyllä niin kuin ihminen, jolla sitä on. Se sattuu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos onnettomuudenkaan uhria ei kukaan hoida niin eihän hän siinä itse itseään pysty parantamaan.

ap

Oletko ollut onnettomuudessa?

Jos et: katse eteenpäin ja unohda menneitä.

Et voi miettiä tätä uhriasiaa joka ikinen päivä! Se tuhoaa elämäsi. Ja miehesi elämää. Ja lasten elämää.

Voit päättää että olet uhrin roolissa silloin kun olet terapiassa, muuten olet pärjäävä aikuinen nainen jolla on kaksi lasta. "Fake it 'til you make it" jos tuntuu oudolta.

Miksi hankit lapsia kun et ole kiinnostunut heistä?

Hankin lapsia koska ajattelin että olisin perheessä onnellinen. Mutta mies alkoikin välittää enemmän lapsista, kuin minusta.

ap

Väitän, että riippuu luonteesta niin paljon. Oma veljeni on lapsesta asti ollut rahalle perso ja halunnut lyödä vetoa ja tarjota lainaa korolla (kun olimme ala-asteella). Nykyään myyntityössä ja tykkää myös kuluttaa rahaa.

Itseäni ei niinkään raha kiinnosta, olen kyllä pihi. Arvostan rahan tuomaa turvaa ja että voi ostaa silloin harvoin juuri sen mitä haluaa.

Nää on näitä luonne-eroja.

Vierailija kirjoitti:

Tässä yksi niistä syistä, miksi en ole lapsia tehnyt. Miten kestäisi katsoa omassa jälkeläisessään sitä rajatonta ahneutta ja turhan roinan perään vinkumista? Inhottaisi, jos oma lapsi olisi noin itsekeskeinen ja vastuuton tavarassa rypijä. Eihän kaikki ole, mutta entä jos?

Niin no yksi asia äitiydessä on ymmärtää, että lapsi on erillinen ihminen, jolla on oma luonne, temperamentti ja tahto.

Tämä on suurin syy, miksi en halua lasta. En kestäisi tuollaista tarvitsevuutta.

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä se lapsi haluaa, että kohtaat sen. Kuulet ja näet, huomioit hänet ja hänen tarpeensa, siis pelkästään hyväksyt hänen olemassaolonsa. Siinä on jo paljon, vaikka se onkin lapselta vähän vaadittu. Sen JÄLKEEN vasta mietitään, onko keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa ne pyynnöt ja miten. Ja onko ne edes oikeasti tarpeellisia kaikki. Mieti miten aikuinen toimISI. Fake it until you make it.

Ja siitä toisesta lapsesta oisin enemmän huolissani, siitä joka on halunsa jo piilottanut.

Mä kyllä nyt aloin ajatella, että lapsihan haluaa siinä sitä samaa, mitä minulta puuttuu, eli rakkautta. Se tekee hänen toimintansa hiukan vähemmän hermoille käyväksi. Mutta sekään ei paranna sitä, että ei mulla ole sitä rakkautta, mistä ammentaa. Voin toki feikata, mutta en kyllä niin kuin ihminen, jolla sitä on. Se sattuu.

ap

Se on sama asia. Ei rakkaus ole sen kummempaa kuin että olet läsnä, kuuntelet sen tarpeita, on yhteys, haluat sille lapselle hyvää. Sulla on toi kyky siinä missä kellä tahansa.

Mies ja lapset kävivät täällä äsken taas, tai olin pienemmän kanssa, kun isä meni isomman kanssa hoitamaan asioita, joihin pienempi ei voinut osallistua. Kun mies oli lähdössä, puristi käsivarttani kuin pientä pehmolelua, mies siis. Koitti lohduttaa. Ei todellakaan riitä siihen tuollainen puristus.

ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Unohda äitis, unohda terapeutti. Ei syy eikä pelastus ole ulkopuolellasi. Muuta ei tarvita, kuin päätös, että käyttäydyt kuin aikuinen lastesi seurassa. Ja kyllä aikuinenkin tekee virheitä, muista se. Terapeutin kanssa voit toki sitten kiukutella, jos se lapsen rooli jotenkin helpottaa tajuamaan itseäsi. Siihen siitä voi olla hyöty, mutta ei se valmiita vastauksia anna. Itse sun on tehtävä se kasvutyö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä se lapsi haluaa, että kohtaat sen. Kuulet ja näet, huomioit hänet ja hänen tarpeensa, siis pelkästään hyväksyt hänen olemassaolonsa. Siinä on jo paljon, vaikka se onkin lapselta vähän vaadittu. Sen JÄLKEEN vasta mietitään, onko keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa ne pyynnöt ja miten. Ja onko ne edes oikeasti tarpeellisia kaikki. Mieti miten aikuinen toimISI. Fake it until you make it.

Ja siitä toisesta lapsesta oisin enemmän huolissani, siitä joka on halunsa jo piilottanut.

Mä kyllä nyt aloin ajatella, että lapsihan haluaa siinä sitä samaa, mitä minulta puuttuu, eli rakkautta. Se tekee hänen toimintansa hiukan vähemmän hermoille käyväksi. Mutta sekään ei paranna sitä, että ei mulla ole sitä rakkautta, mistä ammentaa. Voin toki feikata, mutta en kyllä niin kuin ihminen, jolla sitä on. Se sattuu.

ap

Se on sama asia. Ei rakkaus ole sen kummempaa kuin että olet läsnä, kuuntelet sen tarpeita, on yhteys, haluat sille lapselle hyvää. Sulla on toi kyky siinä missä kellä tahansa.

Haluan hänelle hyvää, no entä sitten? Sitten se marina ja valitus jatkuu, ei kelpaa se, ei kelpaa tää. Pitäis leikkiä, ja osallistua ja näin. Eipä siinä tunne mitään antaneensa. Tai ainakaan minkään menneen perille, mitä nyt luulikin, että antoi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Unohda äitis, unohda terapeutti. Ei syy eikä pelastus ole ulkopuolellasi. Muuta ei tarvita, kuin päätös, että käyttäydyt kuin aikuinen lastesi seurassa. Ja kyllä aikuinenkin tekee virheitä, muista se. Terapeutin kanssa voit toki sitten kiukutella, jos se lapsen rooli jotenkin helpottaa tajuamaan itseäsi. Siihen siitä voi olla hyöty, mutta ei se valmiita vastauksia anna. Itse sun on tehtävä se kasvutyö.

Eihän se siihen auta, että ahdistaa, kun pitää sulkea itsensä kokonaan kasvatustyöstä pois. Jos siis ei saa tuntea mitä tuntee tai toimia sen mukaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Unohda äitis, unohda terapeutti. Ei syy eikä pelastus ole ulkopuolellasi. Muuta ei tarvita, kuin päätös, että käyttäydyt kuin aikuinen lastesi seurassa. Ja kyllä aikuinenkin tekee virheitä, muista se. Terapeutin kanssa voit toki sitten kiukutella, jos se lapsen rooli jotenkin helpottaa tajuamaan itseäsi. Siihen siitä voi olla hyöty, mutta ei se valmiita vastauksia anna. Itse sun on tehtävä se kasvutyö.

En aio käyttäytyä, niin kuin aikuinen lasteni seurassa. Mä en ole lasteni seurassa, koska en saa olla siellä oma itseni, enkä tuntea niitä tunteita, joita tunnen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Unohda äitis, unohda terapeutti. Ei syy eikä pelastus ole ulkopuolellasi. Muuta ei tarvita, kuin päätös, että käyttäydyt kuin aikuinen lastesi seurassa. Ja kyllä aikuinenkin tekee virheitä, muista se. Terapeutin kanssa voit toki sitten kiukutella, jos se lapsen rooli jotenkin helpottaa tajuamaan itseäsi. Siihen siitä voi olla hyöty, mutta ei se valmiita vastauksia anna. Itse sun on tehtävä se kasvutyö.

Sinä et tajua narsistivanhemman traumatisoimasta lapsesta yhtään mitään vaatimuksinei minulle. Vaatimalla sä et tule minua auttamaan olemaan mun lapsille mitenkään mikään äiti, vaikka kuin yrittäisit.

ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Kun sä et halua päästää siitä vanhemmasta iti vaan edelleen tarvitset sitä että se sua mollaa.Parantumisen esteenä on se ettet laita välejä poikki lopullisesti etkä  sä laita koska sulla ei ois muuten ketään jota syyttää. Se on sulle kerrottu monta kertaa mutta sä  itse roikut vielä narsistivanhemmassa koska sun kuppi ei ole vuotanut yli. Se on sun ongelmas.

Been there, done that.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä se lapsi haluaa, että kohtaat sen. Kuulet ja näet, huomioit hänet ja hänen tarpeensa, siis pelkästään hyväksyt hänen olemassaolonsa. Siinä on jo paljon, vaikka se onkin lapselta vähän vaadittu. Sen JÄLKEEN vasta mietitään, onko keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa ne pyynnöt ja miten. Ja onko ne edes oikeasti tarpeellisia kaikki. Mieti miten aikuinen toimISI. Fake it until you make it.

Ja siitä toisesta lapsesta oisin enemmän huolissani, siitä joka on halunsa jo piilottanut.

Mä kyllä nyt aloin ajatella, että lapsihan haluaa siinä sitä samaa, mitä minulta puuttuu, eli rakkautta. Se tekee hänen toimintansa hiukan vähemmän hermoille käyväksi. Mutta sekään ei paranna sitä, että ei mulla ole sitä rakkautta, mistä ammentaa. Voin toki feikata, mutta en kyllä niin kuin ihminen, jolla sitä on. Se sattuu.

ap

Se on sama asia. Ei rakkaus ole sen kummempaa kuin että olet läsnä, kuuntelet sen tarpeita, on yhteys, haluat sille lapselle hyvää. Sulla on toi kyky siinä missä kellä tahansa.

Haluan hänelle hyvää, no entä sitten? Sitten se marina ja valitus jatkuu, ei kelpaa se, ei kelpaa tää. Pitäis leikkiä, ja osallistua ja näin. Eipä siinä tunne mitään antaneensa. Tai ainakaan minkään menneen perille, mitä nyt luulikin, että antoi.

ap

Pienet lapset nyt marisee, opettele sietämään sitäkin jonkin verran. Ja kärsivällisyyttä. Ei se kerrasta lopu. Kun jatkat tuota todellista antamista, läsnäoloa, kuuntelua, näkemistä, lapsen vaje ja marinakin ajan kanssa vähenee.

Tehkää yhdessä jotain, leivotte vaikka tms. edes pieni juttu päivästä, niin se krääsänhimokin vähenee. Krääsänhimo voi olla oikeasti vaikka pitkästymistä, tunne ettei tule kuulluksi yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en ole saanut terapiasta narsistin uhrina mitään apua, miten päästä uhriudesta?? Minä menin terapiaan hakemaan apua pahoinvointiini, niin edes terapeutti ei tajunnut, miten saada sitä purettua. Miten se on minun syytäni? Minä menin hakemaan apua, enkä saanut oikeanlaista apua. Halusin todella paljon parantua, halusin apua, olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että olisin taas onnellinen ja saisin voida hyvin. Miksi sitä ei huomattu, että minkälaista apua edes sen pitää olla? Mitn voi olla terapiaa, jossa terapeutti ei ymmärrä, että uhri ei pääse irti ongelmistaan narsistivanhemman takia??? Ja auta? Ei se mitään takaa, että hakee apua. Tämä ei ole vain minun ongelmani, mutta ne muut traumatisoituneet eivät ole siitä täällä puhumassa.

ap

Kun sä et halua päästää siitä vanhemmasta iti vaan edelleen tarvitset sitä että se sua mollaa.Parantumisen esteenä on se ettet laita välejä poikki lopullisesti etkä  sä laita koska sulla ei ois muuten ketään jota syyttää. Se on sulle kerrottu monta kertaa mutta sä  itse roikut vielä narsistivanhemmassa koska sun kuppi ei ole vuotanut yli. Se on sun ongelmas.

Been there, done that.

Ei meillä ollut edes siinä mun ekassa terapiassa mitenkään puheena, ettenkö mä haluais päästää äidistäni irti, vaan oli siis aiheena se, että miten ne hänen tekemänsä vahingot saataisiin korjattua. Niin ei se terapeutti edes tajunnut, että oon uhri. Koska se ei alkanut sanoa, että mä oon oikeassa ja mun äitini on kaiken tämän takana. Nykyinen sanoo että mä oon tuntemuksineni oikeassa, vaikkakin ymmärrämme molemmat, että seurauksissa on haittansa ja virheensä, joihin se on johtanut, etten ole saanut apua, eikä kukaan oo myöntänyt, että mä olin oikeassa, muut väärässä, jotka sanovat mulle, että ryhdistäydy tai tee sitä tai tee tätä.

Mun nykyisellä terapeutilla ei ole vaikeuksia tukea minua ja sitä mitä mä oon tuntenut ja samalla vielä sanoa, että äitini esim. kahdehti minua tai siksi syyllisti minua, että halusi siirtää syyn pois itsestään.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä se lapsi haluaa, että kohtaat sen. Kuulet ja näet, huomioit hänet ja hänen tarpeensa, siis pelkästään hyväksyt hänen olemassaolonsa. Siinä on jo paljon, vaikka se onkin lapselta vähän vaadittu. Sen JÄLKEEN vasta mietitään, onko keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa ne pyynnöt ja miten. Ja onko ne edes oikeasti tarpeellisia kaikki. Mieti miten aikuinen toimISI. Fake it until you make it.

Ja siitä toisesta lapsesta oisin enemmän huolissani, siitä joka on halunsa jo piilottanut.

Mä kyllä nyt aloin ajatella, että lapsihan haluaa siinä sitä samaa, mitä minulta puuttuu, eli rakkautta. Se tekee hänen toimintansa hiukan vähemmän hermoille käyväksi. Mutta sekään ei paranna sitä, että ei mulla ole sitä rakkautta, mistä ammentaa. Voin toki feikata, mutta en kyllä niin kuin ihminen, jolla sitä on. Se sattuu.

ap

Se on sama asia. Ei rakkaus ole sen kummempaa kuin että olet läsnä, kuuntelet sen tarpeita, on yhteys, haluat sille lapselle hyvää. Sulla on toi kyky siinä missä kellä tahansa.

Haluan hänelle hyvää, no entä sitten? Sitten se marina ja valitus jatkuu, ei kelpaa se, ei kelpaa tää. Pitäis leikkiä, ja osallistua ja näin. Eipä siinä tunne mitään antaneensa. Tai ainakaan minkään menneen perille, mitä nyt luulikin, että antoi.

ap

Pienet lapset nyt marisee, opettele sietämään sitäkin jonkin verran. Ja kärsivällisyyttä. Ei se kerrasta lopu. Kun jatkat tuota todellista antamista, läsnäoloa, kuuntelua, näkemistä, lapsen vaje ja marinakin ajan kanssa vähenee.

Tehkää yhdessä jotain, leivotte vaikka tms. edes pieni juttu päivästä, niin se krääsänhimokin vähenee. Krääsänhimo voi olla oikeasti vaikka pitkästymistä, tunne ettei tule kuulluksi yms.

No oon kyllä sietänyt, kun asuin pikkulapsitaloudessa 8 vuotta. Ei se sitä muuttanut, ettentuntenut minkään hyvän menneen perille ja ettei minua siellä oikeastaan tarvita. Varmaan on kiintymyssuhteeni lapsiin olematon ihan omasta lapsuudestani johtuen, mutta entä sitten? Minun äitini sen lisäksi teki minulle jatkuvasti pahaa, ettei ollut kiintynyt minuun, eikä jättänyt minua muille, joille ois ehkä ollut mahdollista kiintyä, tai olla ainakin vihaamatta.

ap

Olen ihan varma, etten kärsisi näistä ongelmista, jos olisin kasvanut ihmisten kanssa, joilla ois ollut kyky kiintyä minuun tai olla edes osoittamatta vihaa minuun. Ei se minun vikani ollut, että minuun ei voinut kiintyä se hahmo nimeltä "äiti".! Mutta se on jättänyt vaurioita!!!

ap

Minun eka terapeuttini tuskin edes tajusi, mitä se lapselle merkitsee, kun vanhempi ei ole kiintynyt lapseen ja sen lisäksi osoittaa lapselle vihaa. Vaikka oli vaativan erityistason terapeutti jne.

ap

Ja siis siitähän minä tiesin vaatia sitä, että äiti kiintyisi minuun, että olinpa saanut sitä isältä! Kiitos isän tiesin, vaikken tiennytkään termejä, että mille tuntuu vanhemman ja lapsen välinen luottamus. Mun äiti rikkoi sitä koko ajan. Minä reagoin, protestoin, näytin kiukkuni. Ja se k-pää meni sanomaan ilkeäks, häijyksi, pahaksi ja syytti MINUA. Vaikka minä olin koko ajan oikeassa. Isä oli asunut meillä siihen asti, kun olin 2,5v. Kyllä lapsi siihen mennessä oppii, jos saa oikeaa kohtelua, että millaista se on. Kun kohtelu sen jälkeen jatkuu vääränä, niin aivan varmasti lapsi reagoi. Mutta siitä alkoikin pitkällinen henkinen turpiinsaaminen, vain, koska olin rehellinen ja uskoin, että ansaitsen hyvää.

ap