Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Tosi outoa, että joku alapeukuttaa kaikkia positiivisia tarinoita...
Kateus vie kalatkin vedestá...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
Aika harvaa kiinnostaa minkäänikäisenä vaikka sukeltaminen avomerellä. En ole koskaan haaveillut mistään erämaapatikoinnista tai sukeltamisesta, en pidä matkustamisestakaan. Rakastan tehdä asioita käsilläni ja siihen mulla vihdoin on aikaa; neulon, virkkaan, kirjon, kudon, ompelen, askartelen, teen koruja, entisöin huonekaluja, nyt aloitin keramiikkatyöt ja lasinsulatuksen. Lisäksi rakastan lukemista ja luonnossa liikkumista kävellen, hiihtäen, pyöräillen ja sienestäen. Myös kieltenopiskelu on intohimoni, opiskelen italiaa ja japania, entisten lähes 10 kielen lisäksi. Seuraavaksi haluan opiskella luovaa kirjoittamista ja opetella soittamaan pianoa. Liikunnassa haluan tulla yhä paremmaksi joogaajaksi, olen joogannut parikymmentä vuotta ja uskonpa, että olen aika paljon notkeampi kuin monet puolta nuoremmat.
Mitään sairauksia tai vaivoja ei ole. Äitini on 85-v ja muuten täysin terve, mutta lonkat on leikattu onnistuneesti. Hänkin vielä nauttii elämästään, asuu omassa talossaan, puuhailee puutarhassa, tekee käsitöitä, kyläilee, hoitaa kaikki kotityöt, käy konserteissa ja teatterissa, ajaa autoa, on joka talvi kuukauden Thaimaassa miesystävänsä kanssa.
Appiukkoni oli vielä kasikymppisenä rautaisessa kunnossa, pyöräili useamman tuhat km vuodessa, hiihti, pelasi tennista ja lentopalloa, jumppasi, ui, remontoi taloaan, rakensi pihasaunan, kalasteli, matkusteli. Ei ikä ole rajoittava tekijä, vaan kunto. Lisäksi iän myötä ne haaveetkin muuttuu ja nuoruuden unelmia alkaa pitämään hassuina tai ne eivät vain enää ole unelmia, tilalle on tullut jotain muuta.
Ensinnäkään et todellakaan osaa 10 kieltä. Siitä menen takuuseen. Niitä ihmisiä jotka oikesti osaa 10 kieltä ei ole montaa maailmassa.
Mitä järkeä oppia kieliä jos ei aio koskaan mennä siihen maahan missä sitä kieltä puhutaan?
Minä tiedän muutaman tällaisen polyglotin. Oma mieheni on yksi heistä. Kääntää 10:stä kielestä akateemista tekstiä.
Tutkimustaen mukaan ihminen on masentuneimmillaan 45-vuotiaana.
Että cheer up!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
Sinun tuttavapiirissä 60-vuotiaat on jo niin sairaita että toinen jalka on haudassa? Minun tuttavapiirissä ei todellakaan, esim. useat työkaverini ovat 60 v + ja hyväkuntoisia ja pystyvät matkustelemaan ja tekemään mitä tahansa normaaleja harrastuksia (mukaan lukien vaellus) vaikeuksitta ja tekevätkin. Ei nyt extremeurheilua kuitenkaan mutta eipä se kaikkien juttu ole muutenkaan. Sama tavoite itsellä, ei siis voi tietää mutta toivotaan.
Aika harva 60 vuotias on niin hyvässä kunnossa että kykenee lähtemään esim. kuukauden patikkaretkelle Lapin erämaahan.
Minua ei saanut patikkaretkelle Lapin erämaahan edes kolmikymppisenä, sen sijaan patikoin Alpeilla ja sen kuntoni kestää vieläkin, lähes kuusikymppisenä. Yli kuusikymppinen ystävättäreni vietti kolme viikkoa Nepalin vuoristossa patikoiden. Ja hyppäsi laskuvarjolla.
Pitäkää hyvöt nuoret huolta kunnostanne, niin jaksatte vielä vanhempanakin!
Vierailija kirjoitti:
Höpsis, silloinhan elämä alkaa olla parhaimmillaan! Minä olen jo lähmempänä viittäkymppiä ja tuntuu, että elämä vaan paranee koko ajan. Nelikymppisenä vasta löysin oman alani, siihen asti vain tein töitä, koska siitä sai rahaa. Nyt nautin jokaisesta työpäivästä, rakkaasta harrastuksesta tuli työ, joka tuo leivän pöytään, voisko paremmin ollakaan? Lainat alkaa olla maksettu, lapset aikuisia, nuorinkin muuttaa parin vuoden päästä omilleen. Nyt saa iloita siitä kasvatustyöstä, jota on vuosia tehnyt; lapset menestyvät opinnoissaan ja löytävät sen oman tiensä. Ihanaa kuitenkin, että haluavat usein käydä kotona, viettää yhdessä joulua yms. Voi että nautin!
Parisuhde on parempi kuin koskaan, eihän mikään voi olla parempaa kuin se, että aviopari on sekä toistensa parhaita ystäviä että rakastajia! Neljästäkympistä seksikin alkaa parantua, siihen astihan se on pelkkää harjoittelua.
On niin ihanaa, kun tuntee itsensä ja myös uskaltaa vihdoin olla täysin oma itsensä, muiden mielipiteillä ei ole enää mitään merkitystä. Ja on myös aikaa itselleen, parisuhteelle ja ystäville, voi opetella kaikenlaista uutta ja kokeilla ennakkoluulottomasti erilaisia asioita. Kyllä tosiaan nautin elämästäni enemmän kuin koskaan ennen, vaikka ei se nuorenakaan hassumpaa ollut. Elämän ensimmäinen puoliska on sitä elämän rakentamista ja työteliäsyyttä, toinen puoli sitten rentoudutaan ja nautitaan!
Onpa piristävää luettavaa! Saako kysyä mille alalle lähdit nelikyppisenä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Minä asun jo "kunnon asunnossa" ja siihen ei paljon vaadita. On sänky missä nukkua, sohva millä löhöillä, pöytä jonka ääressä istua, keittiö missä tehdä ruokaa ja hiljaiset naapurit.
Noin ajattelee koirakin syödessään toisen koiran sontaa: elämä on ihanaa.
Mutta joillakin on "pikkuisen" suuremmat vaatimukset elämälle.
Matkustelu, harrastukset, ym. on eri asia, mutta ei minulla kyllä asunnolle mitään erityisiä vaatimuksia ole, pelkkä välttämätön paha. En muutenkaan halua omistaa mitään, paitsi rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
No kuule aika moni. Ei kuusikymppiset nykyään ole vanhuksia. Tai no ehkä nykyinen pari-kolmikymppisten pullamössösukupolvi tukee taas olemaan, koska eivät muuta osaa tehdä kuin niska kenossa tuijottaa jotain älylaitetta eikä viitsi pitää huolta itsestään, jotta olisi elämänsä kunnossa vielä vanhemmitenkin.
no ainakin työpaikallani 60 v eläköityvät ovat jo vanhuksia. Anteeksi, mutta tämä on karu totuus. Ovat väsyneitä ja on fyysisiä ongelmia. Itse olen liikkuva kolmekymppinen, syön terveellisesti en juo tai polta. Mutta kyllä sitä pakostakin alkaa miettimään että kannattaako, siinä vaiheessa kun eläköityy ja aikaa olisi, niin alkaa terveys viimeistään silloin mennä, mitä järkeä.
Onpas nykynuoret harvinaisen masentavaa porukkaa. Puuttuuko teiltä elämänilo vai mikä mättää?
Minä lähestyn kuuttakymppiä ja tottakai jotain pientä kremppaa on ilmentynyt, mutta en minä sairaaksi tai vanhaksi itseäni tunne. Teen edelleen lähes joka päivä 8-10 km lenkin metsässä, golfaan useamman kerran viikossa, matkustelen ympäri maailmaa ja nautin elämästäni.
Odotan edelleen innolla uusia asioita tapahtuvaksi ja niitähän tapahtuu koko ajan! Nyt viimeisimpänä uuden upean talon rakennuttaminen.
Kesällä lomailin lähes kuukauden Perussa ja Boliviassa Andien vuoristossa sekä Atacaman autiomaassa Chilessä. Hyvin selvisin lähes 5 km korkeudessakin vaikka välillä kärvistelin ruokamyrkytyksen kourissa. Vajaa pari vuotta sitten Afrikan savanneilla samoin kolme viikkoa kierrellen. Seuraavaksi matkasuunnitelmissa Väli-Amerikan kiertomatka.
Ja näillä matkoillani olen tavannut paljon vanhempaa väkeä, jo kauan sitten eläkkeelle jääneitä. Esim. Afrikassa junamatkalla kahdeksankymppiset sisarukset reissasivat kanssamme innolla ja viis välittivät heiluvista junavaunuista ja kapeista käytävistä, vaikka nuoremmatkin kulkivat välillä pitkin seiniä.
Vaikka turha kai näitä on kertoa, jos elämänasenne on sellainen, että elämä loppuu ennenkuin se on kunnolla alkanutkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No perustele nyt vähän ap. kun noin väität.
Viisikymppisenä tajusin, että elämää on vielä vaikka kuinka paljon edessä.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin minulla on uusi elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoa ja rajoittunutta (supermatkustelusta huolimatta, eikö se avarrakaan!) ajattelua että matkustelu ja etenkin "vaativa" sellainen tekee elämästä elämisen arvoista.
Jotkut ovat omissa oloissaan viihtyviä joille koti on tärkein ja rakkain paikka maailmassa ja oma seura parasta.
Silti he voivat olla älykkäitä, sivistyneitä, hyväkäytöksisiä, sosiaalisilta taidoiltaan erinomaisia ja kokevat että elämänsisältö on ei ainoastaan tyydyttävää vaan rikasta, mitä se kullekin on, kirjallisuus, käsityöt, liikunta. luonto, lemmikit, puutarha jne.
Moni "maailmaa nähnyt" taas saattaa olla katkera, ahdasmielinen, tyytymätön elämäänsä jne.
Eivät asiat ole mustavalkoisia eivätkä joko-tai.
Yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta ja hyvä niin.
P ussukka kirjoitti:
Jotenkin se, että on sinut itsensä kanssa, saavuttaa tasapainon henkisesti, jonkinlaisen ymmärryksen mistä tässä kaikessa on kysymys - siinä on jollain tavalla se mitä itse tavoittelen ja jossa onkin riittävästi ihmiselle opeteltavaa. Olen alkanut uskoa karmaan. Joskus mietin, että sairauksia tai muita koettelemuksia tulee tielle, että oppisi jotain. Kiitollisuus ja hyvyys ovat omia arvojani ja minusta tuntuu, että niitä kohti on itseäni vähän kolhien viety, siis noilla kohdalleni osuneilla "opetuksilla". Pahuus maailmassa ahdistaa myös ja ehkä erityisesti se miten huonosti ihminen kohtelee luontoa ja eläimiä. Toivoisin, että olisi onnellinen mieli, olisi tehnyt tilit tavallaan selviksi, että läheisten kanssa on hyvät välit, ne on ehkä tärkeimpiä asioita.
Tässä on jotakin hyvin samankaltaista kuin siinä, mitä itse käyn läpi. Kiitollisuus ja myötätunto, luonnon ja elämän arvostaminen, läheisten hyvinvointi, hyvät ihmissuhteet, itsetuntemus, itsensä toteuttaminen, henkinen kasvu. Paikkansa löytäminen maailmassa. Mikään ei ole parempaa, sitten kuitenkaan.
Meistä kohta nelikymppistä kumpikaan ei muuten ole eikä tule koskaan olemaan siinä kunnossa kuin terve ja kunnostaan huolehtinut kuusikymppinen. Hyvin pärjättiin (taas) Jäämerellä eräolosuhteissa kolmatta viikkoa, joten en näkisi mitään ongelmaa siinä, miksei se kuusikymppinen pärjäisi, jos haluaa.
Se hoitaessaan hippiintynyt 84
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Harmi, jos kohdallasi noin. Itse olen 50v, jatkoin opiskeluja, jätin ikävän parisuhteen. Lapset avioliitosta aikuisia ja hyvät välit heidän kanssaan. Mulla on elämä vielä täynnä mahdollisuuksia, olen terve, vapaa ja ovia auki moneen suuntaan. Parisuhde ei ole ykkösasia ja tuskin sitä enää haluankaan. Paljon muuta kyllä esim. uusi työ toisella paikkakunnalla.
Ap, ala rakentaa elämääsi mieluiseen suuntaan. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Viisikymppisenä tajusin, että elämää on vielä vaikka kuinka paljon edessä.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin minulla on uusi elämä.
Ihana <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40v on Andyn mielestä vauvan ikä. Luotan siihen.
Elämä on tässä ja NYT olipa minkä ikäinen tahansa. Jokainen päivä ja hetki on täynnä valintoja. Rajoitteet on olemassa vaan oman pään sisällä. Pikku hiljaa voi huomata positiivisen muutoksen elämässään, jos alkaa tekemään valintansa omaa intuitiotaan/sydäntään kuunnellen. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä ja sitä on turha odottaa, jos käyttää energiansa murehtimiseen. "As you think so you become"
Olen teini-ikäisestä asti ajatellut niin että 50 vuotissyntymäpäivänäni lyijykuula läpäisee aivoni suurella nopeudella päättäen maanpäällisen vaellukseni tältä erää. Vuodet vaihtuu ja päivä lähenee, mutta ainakaan vielä en ole hannannut tästä suunnitelmasta.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät ole kaltaisiasi itsesäälissä piehtaroivia säälittäviä defaitisteja.
Helppo nautiskella elämästä, jos on saanut olla töissä ja on rahaa. Raha mahdollistaa ruuasta, harrastuksista ja matkustelusta nautiskelun.
Urheilkaa ihmiset. Vaikka ei enää kaksikymppisen ulkomuotia saisikaan, on sentään itse tehnyt jotaIn terveytensä eteen. Aina luen silloin tällöin lehdistä, kuinka ihmiset vanhuksinakin harrastavat, innostuvat, jopa rakastuvat!
Ei saa luovuttaa. Ikää tulee meille kaikille.
Alue: Aihe vapaa
no ainakin työpaikallani 60 v eläköityvät ovat jo vanhuksia. Anteeksi, mutta tämä on karu totuus. Ovat väsyneitä ja on fyysisiä ongelmia. Itse olen liikkuva kolmekymppinen, syön terveellisesti en juo tai polta. Mutta kyllä sitä pakostakin alkaa miettimään että kannattaako, siinä vaiheessa kun eläköityy ja aikaa olisi, niin alkaa terveys viimeistään silloin mennä, mitä järkeä.